Kuluneella viikolla oli se päivä kun armeijakielessä voidaan sanoa että juna kääntyi. Silloin palveluksen aamuista on enää alle puolet jäljellä.
Viimeiset kaksi ja puoli kuukautta tuntuvat kuluneen suorastaan epätodelliseen vauhdikkaasti. En tiedä minkä "syyksi" sen laittaisi - johtuuko se kiinnostavista hommista, maailman parhaista palvelustovereista (tai pikemminkin työkavereista) vai mistä, paha sanoa. En valita kuitenkaan. Kerran intin on vietävä 9 kuukautta elämästäni niin tämä on kyllä paras mahdollinen tapa jolla se voi tehdä niin.
Puoli kuuden herätykset ovat kyllä edelleen aivan samanlaista helvettiä kuin ne olivat alussakin. Tai no, oikeastaan pahempia. Enää ei ole aamuaurinko vastassa pihalla kun järjestäydytään kolmijonoon aamupalalle lähtöä varten. "Onks pakko jos ei haluu..." kuuluu tuvassa hyvin monena aamuna.
Aamut joka tapauksessa tuntuvat vähenevän silmissä. Ei aikaakaan kun ollaan enää satasessa - se on vielä ennen joulua, mikä tuntuu uskomattomalta.
Tässä bussissa matkalla viikonloppuvapailta kohti Santahaminaa tulee välillä mietittyä sitä eroa fiiliksessä mikä lomilta palatessa on kun vertaa P-kauden palveluspaikkaan. Silloin matkaa oli huimat 5 kilometriä, mutta vitutuskäyrä aivan omissa sfääreissään verrattuna nykyhetkeen, vaikka matka kestääkin useamman tunnin. Itse asiassa nyt ei oikeastaan edes vituta. Tavallaan hassulta se tuntuu, ajatuksena. Mutta selvä syyhän tähän on.
Siinäpä inttikuulumisia taas. Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa (ehkä) asiaa Applen uutukaisesta älypuhelinrintamalla, eli iPhone 5:stä, johon pääsin käsiksi parisen viikkoa sitten.
