Valaisinprojektin (melkein) loppukanootti

Marraskuun alussa kerroin blogissa työpistevalaisinprojektista, jonka olimme saaneet tehtäväksemme. Nyt jouluviikolla 21. päivä oli projektin deadline ja siihen kiinteästi kuuluva loppukritiikki, ja ajattelin hieman kertailla tunnelmia ja suunnittelun vaiheita tänne paitsi ihan itseäni varten, myös jos satunnaisia kävijöitä sattuisi moiset kiinnostamaan.

Tehtävänantona oli siis toteuttaa työpistevalaisin, joka antaa riittävän työ- ja yleisvalon ja jonka kautta käyttäjä voisi ilmaista, onko sopivaa olla hänen kanssaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa vai haluaako hän ehdottoman keskittymisrauhan (kapulakieli on miusta niin ihanaa).

Ensimmäinen työvaihe oli toteuttaa järkevä, graafinen aikataulu projektin etenemisestä tehtävänannosta loppukritiikkiin. Itse katsoin parhaaksi värittää ruutuja Excel-taulukkoon. Aikataulun tarkentamisesta ja työaikojen tarkasta dokumentoinnista on jälkeen päin sanottava että tein sen aika huonosti. Ainoat työajat jotka täsmällisesti minuutin tarkkuudella merkkasin olivat ne, miten kauan käytin työpajoilla olevia koneita. Niistä on määrä laskea valaisimen valmistukseen käytetty energia.

Seuraavaksi meidät perehdytettiin sähkön alkeisiin ja perustietoihin erityyppisistä valaisimista/valonlähteistä. Sähkö ei ole itselleni mikään uusi asia, kaikenlaisten laitteiden parissa on tullut puuhattua ihan pienestä pitäen, mutta luento oli silti jos ei muuta niin hyvää muistin virkistystä.

Luonnoksia oli myös tehty tässä vaiheessa aika paljon. Niitä käytiin prosessin edetessä aina opettajien kanssa läpi ja he kommentoivat ideoita, niin hyviä kuin huonojakin puolia niistä. Itse sain näissä keskusteluissa myös ideoita, joita en olisi ehkä muuten keksinytkään, ja joista muodostui eräs lopullisen valaisinkonseptin keskeinen elementti. Siitä jäljempänä.

Projektiin kuului myös välikritiikki. Sitä varten piti kehittää luonnosten pohjalta 3-5 erilaista konseptia, jotka esiteltiin sitten muulle ryhmälle, opettajille ja muotoilututkijoiden edustajalle. Nämä kommentoivat sitten konsepteja ja antoivat mielipiteensä siitä, mitä kannattaisi lähteä hiomaan eteenpäin kohti valmista prototyyppiä. Apuna itselläni oli Rhinoceros-ohjelmassa tekemiäni 3D-mallinnuskuvia.

Niin omaksi kuin muidenkin suosikiksi (tai vähiten huonoksi vaihtoehdoksi?) valikoitui konsepti nimeltä Roadsign, tienviitta.

Konseptin valinnan jälkeen alkoi sen hiominen ja valmistelu rakentamista varten. Siitä oli syytä piirtää selkeät kuvat, jotta pajamestarit ymmärtävät, mitä suunnittelija nyt sitten ajaakaan takaa ja osaisivat parhaalla mahdollisella tavalla auttaa ideoiden materialisoimisessa. En oikeastaan edes muista tarkalleen mitä tapahtui seuraavien viikkojen aikana välikritiikin jälkeen, koska tuntuu että pajalla tuli oikeasti paiskittua hommia vasta pari viikkoa ennen deadlinea.

Roadsign muodostuu kolmesta peruselementistä. Siinä on kohtalaisen suuri jalustaosa, joka kätkee sisäänsä kaiken elektroniikan, kuten tarvittavan muuntajan ja kytkimet. Jalustaosaan liittyy metalliputki, jonka sisällä kulkevat johdot sen yläpäähän tuleviin valaisinosiin. Näitä osia on kolme, ja konseptin nimen mukaisesti ne muistuttavat hieman tienviittoja. Valaisinta voi säätää mieleisekseen kääntämällä niitä eri suuntiin. Alimmainen viitoista on pisin, ja se antaa valoa alaspäin työpöydälle. Seuraava viitta on tästä 2/3 pituudeltaan ja sen on tarkoitus antaa yleisvaloa heijastamalla sitä katon kautta. Viimeinen viitta on 1/3 alimmasta ja sen tehtävänä on viestittää käyttäjän toivomuksesta ehdottomaan työrauhaan punaisella valolla.

Löysin kaikkia näitä osia varten erittäin paksua männystä tehtyä vanerin näköistä puupajan jämäpalahyllystä. Se näytti jotenkin omalla tavallaan hienolta ja otin palaset talteen. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kannattanut ottaa jokin muu materiaali. Tuo oli oikeastaan aika heikosti tähän tarkoitukseen soveltuvaa, koska se on kovin huolittelematonta ja lohkeilee helposti, mikä vaikeuttaa pienipiirteistä työstämistä. Eikä siinä loppujen lopuksi myöskään ole massiivipuun eleganssia. Metalliputkea löytyi metallipajan varastosta.

Jossain vaiheessa meinasin ruveta epätoivoiseksi, kun yritin kuumeisesti miettiä, mikä oli kannattavin mahdollinen valonlähde tähän lamppuun. Olin aluksi suunnitellut että tietysti käytän LEDejä. Pohdin kuitenkin pitkään myös kylmäkatodilamppua ja jopa tavallisia loisteputkia, mutta lopulta päädyin tilaamaan kuusi yhden watin tehoista superkirkasta LEDiä.

LEDit sain vajaat kaksi viikkoa ennen deadlinea, jolloin myös aloin työstämään pajalla tarvittavia puuosia. Jalustaosasta tein jonkun ihmeellisen aivopierun seurauksena kolmionmuotoisen. En tee toiste. Se oli ärsyttävin muoto ikinä, koska ensinnäkään se ei loppujen lopuksi sopinut hyvin kokonaisuuteen, toiseksi se oli ärsyttävä muoto työstää, kolmanneksi jalustan ontoksi kovertamisessa piti jättää paljon seinämää halkeamisvaaran vuoksi eikä siksi kaikki elektroniikka meinannut mahtua jalustan sisään. Ei näin.

Roadsignin suola oli mielestäni sen käyttöliittymä. Siinä ei ole perinteistä virtakytkintä, vaan virran kytkennästä on tehty "peli". Jalustaan on koverrettu kolme kuppia, joihin sopii tavallinen flipperin kuula. Siirtämällä kuulaa kupista toiseen aktivoidaan eri toimintoja valaisimesta. Ensimmäisessä kupissa virta muuntajalle katkeaa kokonaan, eli laite ei kuluta ollenkaan sähköä. Nostamalla kuula kupista syttyvät yleisvalot. Asettamalla kuula keskimmäiseen kuppiin syttyvät myös varsinaiset työvalot. Kolmannessa kupissa mukana on lisäksi "älä häiritse"-valo. Kupeissa ei ole mitään sähköjohtimia tai näkyviä kytkimiä, vaan jalustan sisälle on niiden alle asennettu magneetilla varustetut mikrokytkimet, jotka reagoivat päälle asetettuun kuulaan. Nämä kytkimet vievät paljon tilaa jalustassa, siksi tilapula muodostui siellä ongelmaksi. Ehkä näin ei olisi käynyt jos olisin tajunnut etsiä valmiita magneettikytkimiä.

Tienviittojen teko menikin sitten paljon enemmän kuin strömsössä. Niihin porattiin LEDejä varten kolot ja jyrsittiin urat johdoille. Laakerointi oli vain yksinkertainen riittävän nafti reikä ja putki siitä läpi. Putken kylkeen reiät, joista johdot tulivat viittoihin. Tämä on erittäin vikaantumisherkkä toteutumistapa, koska johdot voivat kiertyä, jäädä jumiin ja katketa, kun viittoja käännellään. Lopullisessa tuotteessa tulisi olla koskettimet, joiden kautta virta siirtyisi ja mahdollistaisi näin viittojen täysin mielivaltaisen kääntämisen.

Kaiken kokoonpano oli erittäin turhauttavaa, koska tee-se-itse-magneettikytkimien ruuvaaminen paikoilleen oli hankalaa ja niiden säätö vielä hankalampaa. Valaisinosassa oli paljon johtojen juottamista mikä ei loppujen lopuksi ollut hankalaa mutta työlästä. Lopuksi piti sulloa koko johtospagetti muuntajineen jalustan sisään ja sulkea se.

Lopulta magneettikytkimistä toimi kritiikissä vain yksi, mikä oli sentään parempi kuin ei mitään, koska vaikutti siltä että nimenomaan tästä osa-alueesta oikeasti tykättiin. Opettajat pitivät siitä, miten pitkälti olin toteuttanut sellaisenaan valitsemani konseptin kaikesta teknisestä haastavuudesta huolimatta (no, loppujen lopuksi tuo on aika yksinkertainen). Negatiivista mutta rakentavaa palautetta tuli aparaatin korkeudesta (joka tosin ei ole kiveen hakattu lopullista tuotetta ajatellen), yleisvalon riittämättömyydestä (2 W ylöspäin LEDeistä ei juuri siroa eikä ole kovin kirkaskaan) ja jalustan koosta (liian iso). Olin ensimmäinen sinä päivänä lamppunsa esitellyt ja sehän on aina tietynlainen taakka, mutta toisaalta oli kiva että homma oli heti takana ja asiallinen palaute oli tervetullutta. Sen jälkeen saattoi hyvillä mielin ihastella muiden luomuksia, jotka olivat keskenään hyvin erilaisia ja vaikuttivat selvästi enemmän viimeistellyiltä kuin omani.

Nyt olen joulunvietossa Haminassa, ja toin lampun tänne mukanani. Tarkoitus on purkaa jalustan sisällä olevat magneettikytkinviritelmät ja rakentaa ne uudestaan toimiviksi ja luotettaviksi. Tammikuun puolivälin jälkeen kun koulu taas jatkuu, valaisimista pidetään pieni näyttely teollisen muotoilun osastolla.

Mitä sanoisin projektista? Viimeksi totesin, että se on haastava, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Tuo piti aika hyvin paikkansa. Opettavainen se oli myös, koska nyt oikeasti tajuaa miten paljon tällaisessa projektissa on hyötyä hyvin suunnitellusta aikataulusta ja työaikojen seurannasta. Uusia projekteja odotellessa siis. Luulen, että lamppuja en halua vähään aikaan kuitenkaan suunnitella.

Oikein mainiota Joulua kaikille!

Pelastakaa TaiK nimimonsterilta!

TaiK ja TKK:n arkkitehtuurin laitos yhdistyvät nyt vuodenvaihteessa uudeksi kouluksi. Tälle uudelle koululle on saanut syksyn mittaan ehdottaa nimeä ja tällä viikolla julkistettiin lopulta mikä nimi valittiin. Varautukaa järkytykseen.

Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu
Aalto University School of Arts and Creativity
Högskolan för konst och kreativitet vid Aalto-universitetet.

Siinäpä ne, kaikki kolme versiota. Mikä on tuo naurettava Creativity? Ei tämä nyt sentään mikään leikkikoulu ole. Designin alle olisi ihan hyvin menneet sekä muotoilu että arkkitehtuuri, ja luulisi ettei luovuutta erikseen tarvitsisi korostaa. Nyt tuo uusi nimi ei kerro oikein mitään koulun toiminnasta. Suomenkielisessä nimessä "suunnittelu" tuntuu oudolta valinnalta, miksei kelvannut "muotoilu". Nyt kuulostaa siltä että täällä vain suunnitellaan eikä oikeasti tehdä mitään. Eihän tätä uutta nimeä kehtaa laittaa mihinkään CV:seenkään.

Nimeä karsastavat muutkin taikkilaiset keskusteluista päätellen. Netissä pyöriikin nyt adressi, jossa vaaditaan nimiasia uudelleenharkintaan. Allekirjoita se täällä ja levitä linkkiä: http://www.tinyurl.com/aaltocreativity/

Aallon viralliset tiedotteet tähän liittyen
Suomeksi: http://www.aalto.fi/fi/current/news/view/2011-11-08/
Englanniksi: http://www.aalto.fi/en/current/news/view/2011-11-08/

Valoa kansalle

Meillä on ollut nyt noin parin viikon ajan käynnissä ensimmäinen varsinainen muotoiluprojekti. Tehtävänä on suunnitella kerroksemme päädyssä sijaitsevaan muotoilututkijoiden työhuoneen työpisteisiin valaisimet.

Valaisimen pitäisi paitsi tuottaa sopiva työvalaistus, myös antaa tilaan yleisvaloa ja kaiken kukkuraksi sillä pitäisi voida ilmaista, haluaako työpisteessä työskentelevä ehdottoman työrauhan vai onko hän joutilas esim. keskustelemaan (puhutaan ns. "sosiaalisesta interaktiivisuudesta"). Tämän sosiaalisen interaktiivisuuden toteutukseen ei ole annettu mitään rajoituksia tai suosituksia - se voi olla mitä vain.

Materiaaleina saa käyttää vain metallia, puuta ja paperia. Tietysti valaisimeen tuleva tekniikka sisältää muitakin materiaaleja kuten muovia, mutta sitä ei lasketa tässä.

Tekniikan suhteen meille on annettu periaatteessa vapaat kädet, mutta aikaa koko projektille on alle 9 viikkoa joten mitään kovin monimutkaisia virityksiä ei oikein kannata ruveta kehittelemään. Valonlähteenä saa käyttää niin E27-kantaisia lamppuja (esim. energiasäästölamppuja), loisteputki- sekä kylmäkatodilamppuja kuten myös LEDejä.

Itse olen hyvin pitkälti kallistunut LEDien suuntaan, koska ne ovat nykyään jo aika tehokkaita ja lyövät koko ajan itseään läpi myös muissa valaisinkokonaisuuksissa kuin otsalampuissa.

Ja jotta tehtävä ei olisi liian helppo (ihan kuin se olisi), tästä itse suunnitellusta valaisimesta pitää rakentaa toimiva prototyyppi. Sen jälkeen kaikista suunnitelluista valaisimista valitaan yksi (tai ehkä kaksi) joita tehdään sitten noin 15 kappaleen piensarja, jokaiseen työpisteeseen omansa.

Haastava projekti siis, mutta sitäkin mielenkiintoisempi!

Steve Jobs 1955-2011

Oli erittäin surullista nähdä tänään ensimmäisenä asiana aamulla uutinen Steve Jobsin poismenosta.

Hän ehti elää vain 56-vuotiaaksi, ja oletettavasti syöpä hänet nujersi, vaikka sai varmasti parasta mahdollista hoitoa. Kirpaiseva muistutus siitä, miten vähän meillä oikeasti on valtaa päättää kohtaloistamme.

Steve muutti Applen kautta maailmaa ja lukemattomien ihmisten elämää. Minullekin hänen tekemillään asioilla oli jollain lailla hyvin tärkeä, syvälle menevä merkitys ja kuten miljoonista muista tänään, myös minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt jonkun läheisen ihmisen, vaikka en häntä henkilökohtaisesti edes tuntenut.

Hänen visioistaan on syntynyt nykyajan ikoneita kuten Macintosh, iPod, iPhone ja iPad. Näiden vaikutus teollisen muotoilun kehitykseen ei ole ollut ihan pieni. Steven pyrkimys tehdä tuotteita, jotka ovat käyttäjäystävällisiä ja tuottavat mielihyvää käyttäjälleen, näkyy suoraan paitsi edellä mainituissa tuotteissa, myös välillisesti kaikessa, mitä nykyään tuotetaan: Applen esimerkkiä muotoilussa on seurattu jo pitkään.

Steve Jobsin Apple ei myöskään ole ollut pienin kipinä siihen, että päätin lähteä opiskelemaan teollista muotoilua. Maailmassa on vielä niin paljon asioita, jotka voisivat olla paremmin, jotka kaipaisivat parempaa muotoilua. Minä haluaisin sitten joskus muotoilijana olla mukana tekemässä maailmasta parempaa paikkaa.

Applen muotoilu on vaikuttanut minuun paljon - ei pelkästään visuaalisesti, vaan olen myös oppinut sen, että minkään tuotteen ei tule olla itsetarkoitus. Sen on tarkoitus helpottaa elämää, ratkaista jokin ongelma eikä olla ongelma itsessään. Kaunis kuori ei riitä.

Steve Jobs ei ollut varsinaisesti muotoilija. Hän oli nero. Hänellä oli erittäin vahva näkemys asioista ja kyky ratkaista ongelmia, myös sellaisia joita muut eivät olleet edes huomioineet tai ajatelleet ongelmina. Hän todella uskoi siihen, että maailmaa voi muuttaa. Hän on inspiroinut ja tulee inspiroimaan minua yrittämään samaa.

Vähän sekavaa tekstiähän tämä on, mutta hankala tätä on järkevästi sanoiksi pukea.

"Apple on menettänyt visionäärisen, luovan neron, ja maailma on menettänyt poikkeuksellisen ihmisen."

Lupaathan levätä rauhassa.

Hyvää muotoilua #1: Myrskyvarjo

Pitkä tauko ollut kirjoittamisessa, mutta nyt kunnostaudun taas. Ajattelin aloittaa tänne tällaisen "Hyvää muotoilua" -juttusarjan, jossa epäsäännöllisesti esittelen tuotteita, jotka ovat minua henkilökohtaisesti säväyttäneet muotoilullaan. Inspiraation tähän sain koulusta "muotoilijan työ ja ideointi" -kurssilta, jossa meillä oli juuri tehtävänä etsiä yksi esine, kaluste ja rakennus joka kunkin mielestä edustaa hyvää muotoilua.

Sarjan aloittaa hollantilaisen Senz Umbrellas -nimisen firman lanseeraama Myrskyvarjo. Sateenvarjot kuuluvat kiinteästi syksyn haasteellisiin olosuhteisiin, mutta itse olen pitkään yrittänyt pärjätä ilman sellaista. Omalle sateenvarjolle todellinen tarve on kuitenkin tullut vasta nyt opiskelujen alettua, kun liikun paljon julkisilla kulkuvälineillä, jotka eivät läheskään aina vie ovelta ovelle toisin kuin oma auto.

Tarina Myrskyvarjon taustalla on kiteytettynä myrskyinen viikko, jonka aikana muotoiluopiskelijalta hajosi kolme sateenvarjoa voimakkaan tuulen takia. Hän päätti lopputyönään suunnitella varjon tällaisiin oloihin, mutta ei onnistunut myymään ideaa suurille sateenvarjovalmistajille. Niinpä hän perusti kahden kaverinsa kanssa oman firman, Senzin. Senz tulee sanasta sense = järki, ja sen on tarkoitus kuvastaa tuotetta: se on sateenvarjo, jossa on järkeä.

Senz on ylhäältä katsottuna munan muotoa muistuttava. Varsi ei ole kiinnitetty keskelle varjoa, eli varjo on hieman kapeampi edestä ja leveä takaa. Tämä antaa varjolle aerodynaamisia ominaisuuksia: siitä ei täydy pitää lujasti kiinni, vaan sen on tarkoitettu asettuvan itsestään sopivaan asentoon tuuleen nähden.

Myrskyvarjoa saa eri kuoseissa sekä tavallisena että teleskooppimallisena. Itselleni kokoontaittuvuus oli ehdoton ominaisuus, joten investoin teleskooppimalliin harmaansävyisellä kankaalla. Ilahduttavasti mekanismi ja rakenne on paljon normaalia enemmän luottamusta herättävä: alumiinitangot ovat selvästi normaalia paksumpia ja mekanismin toiminta hyvin sulavaa. Lisäksi Myrskyvarjoa ei vaivaa se perinteinen ongelma, että kangas rikkoutuu tai muuten irtoaa kehikon ulkoreunasta: Senzissä piikkien uloimmat osat ovat jotain elastista materiaalia. Varjo siis lepattaa kovassa tuulessa kuten muutkin sateenvarjot, mutta ei ole siitä moksiskaan.

Tuulesta puheenollen: tuotteen ydinominaisuus on se, että sen on todettu kestävän vahingoittumattomana jopa 80 100 km/h tuulissa (noin 22 27 metriä sekunnissa).

Myrskyvarjon hinta on vähän alle 50 euroa. Se ei siis ole mikään halpa tuote, mutta jos se on yhtään niin kestävä kuin se lupaa olevansa, hinta on helppo hyväksyä. Ilmeisesti se on, koska se on menestynyt hyvin maailmanlaajuisesti ja voittanut useita muotoilupalkintoja. Lisäksi sille myönnetään kahden vuoden takuu, mikä on hieno asia.

Päivitys 07.10.2011 Jokainen nokkansa viime päivinä ulos pistänyt on varmasti saanut osansa sateesta ja kovasta tuulesta. Itse olen ollut suorastaan innoissani tästä, koska olen päässyt kokeilemaan Myrskyvarjoani tositoimissa. Voin todeta, että se toimii juuri kuten on luvattu, asettuen vastatuulessa optimaaliseen asentoon kuin lentokoneen siipi. Haluan myös kumota yllä olevaa väitettä varjon lepattamisesta: Senz ei lepattanut ainakaan näillä tuulilla. Kerrankin oli ilo olla kovassa kelissä!

Klikkaa: www.senzumbrellas.com

Siirtymä

Tästä päivästä alkaen Sörnäinen on taakse jäänyttä elämää. Aamupäivällä kahden tunnin ja vartin jonotuksen jälkeen sain Hoasin toimistosta avaimet Siltamäen solukämppään. Illalla pakattiin tavarat autoon Sörnäisissä ja kuljin niistä ovista ulos viimeisen kerran, vesisateen vihmoessa. Siispä kurssi kohti Siltamäkeä pelonsekaisin tuntein.

Maisemat vaihtuivat nopeasti suurkaupungista vihreäksi taajama-alueeksi. Mieli alkoi kirkastua: miljöö on selvästi ytimen ympäristöä miellyttävämpi. Mutta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Kämpän ovesta sisään astuessa heränneitä fiiliksiä ei kyllä voi hyvällä tahdollakaan kehua miellyttäviksi. Yhteiset tilat ovat niin totaalisen likaiset että ihmettelen onko siellä koskaan siivottu. Lattiat ovat suorastaan mustat, keittiössä on tahroja enemmän kuin laki sallii, jääkaappi ei ainakaan houkutellut pistämään mitään syömäkelpoista sinne, kylpyhuone on aneemisuuden ruumiillistuma.

Oma huoneeni ei onneksi ole aivan näin lohduton, vaikka sillekään ei juuri kehuja voi antaa. Muovimattolattian iljettävyys hakee sielläkin vertaistaan: likaisuuden lisäksi siinä on outoja reikiä joissakin kohdin. Verhoista en halua edes puhua (tai mikä rätti se sitten olikaan mikä siinä ikkunassa roikkuu). Epätavallisen korkeaa huonetta valaisee yksi keskeltä kattoa yksinkertaisesti johdon päässä roikkuva kelmeä hehkulamppu. Hyiyäk.

Olen niin iloinen ettei sinne tarvinnut heti jäädä: kirjoittelen tätä kotona Haminassa. Sunnuntaina on tarkoitus ottaa mukaan paitsi lisää tavaroita, myös järeät siivousvälineet ja pistää tuulemaan mokomassa huushollissa. Tavoite on ainakin se, että keittiössä uskaltaa laittaa ruokaa silloin tällöin ja lattioilla kehtaa kävellä ilman kenkiä. Tällainen sotku ei ilmeisesti ole mikään poikkeuksellinen Hoasin asunnoissa: eräs kaverini raportoi tosi monen tunnin siivousurakasta omassa solussaan.

Yhden kämppiksistä ehdin pikaisesti tavata, toista en ole nähnyt edes vilaukselta, ovi oli kiinni. En oikein osaa sanoa mitä odottaa. Joku tai jotkut siellä kyllä vakavasti laiminlyövät asunnon kunnossapitovelvollisuuttaan.

Pieni aavistus tästä vaan on. En ehkä tule tuonne kotiutumaan, mikä on harmi. Toistakaan kämppää ei ole mahdollisuutta saada. Positiivista on lähinnä se, että ensi kesän kynnyksellä kun koulu taas loppuu saan muuttaa takaisin Haminaan kotiin. Sitten seuraavan (oletettavasti) vuoden ajan Suomen puolustusvoimat tarjoavat "asunnon", jossa siisteydestä kyllä pidetään huolta.

Workshop Collection

Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat vierähtäneet koulussa ja kolmas on hyvässä käynnissä. Eka viikko meni kokonaisuudessaan metallipajalla, toinen viikko puolestaan lähes kokonaan puupajalla. Saldona pajoilta on paitsi jonkun verran tärkeää työvälineiden ja työtapojen tuntemusta, myös muutama harjoitustyönä syntynyt (enemmän tai vähemmän) käyttöesine.

Kuvassa takana näkyy pieni kuution muotoinen metallikuppi, joka oli ensimmäinen hitsausharjoitus. Ideana oli saada se pitämään vettä. Useimmat saumat onnistuivat ihan hyvin, mutta yhdestä saumasta se vuotaa vieläkin hieman. Kyllästyin lopulta paikkaamaan sitä.

Seuraavana tehtävänä oli suunnitella ja toteuttaa kastelukannu. Meille erikseen sanottiin että "älkää miettikö sitä muotoa, tärkeintä on että käytätte eri tekniikoita", mutta suurin osa ei kyllä ottanut sitä kuuleviin korviinsa: pajalla suunniteltiin ja valmistettiin kirjava joukko mitä erilaisimpia kastelukannuja. Oma tuotokseni näkyy etualalla. Se koostuu lähes kokonaan puolisuunnikkaista, ja etuseinän on tarkoitus olla kohtisuorassa alustaan nähden. Halusin lisäksi kiinnittää nelikulmaisen nokkaputken pohjan suuntaisesti, joten näiden mahdollistamiseksi kahvat jatkuvat kastelukannun alle toimiakseen jalustana. Olen itse hyvin iloinen lopputuloksesta. Se pitää myös vettä. Käytettävyyttä ajatellen kannussa olisi parantamisen varaa vaikka se sinänsä onkin ihan toimiva, mutta tässä tavoittelin nimenomaan muotoa. Maalia se kaipaisi pintaansa: materiaali on mustaa terästä ja siis ruostuvaa.

TIG-hitsausta käytettiin kaikessa hitsauksessa näissä töissä. Se oli kaiken kaikkiaan mieluisa kokemus. En ollut aikaisemmin hitsannut, mutta se ei haitannut kunhan muisti keskittyä ja pitää käden vakaana.

Puupajalla ensimmäinen homma oli tehdä leikkuulauta. Muodon sai luonnollisesti itse suunnitella. Raaka-aine oli tuppeensahattua koivua, jota sitten vaihe vaiheelta työstettiin erilaisten sahojen, höylien ja hiomakoneiden avulla aina lähemmäs lopullisia rakennuspalikoita. Keskiosaa varten jokainen teki erillisistä kappaleista liimapuulevyä, jonka päihin jyrsittiin vähän muotoilusta riippuen sisäiset liitoskohdat "kahvoille". Itse päädyin yksinkertaiseen kuusikulmion muotoon. Se näyttää mielenkiintoiselta kun sen laittaa seisomaan lyhyt pääty alaspäin. En varmaankaan raaski käyttää tätä leikkuulautaa ainakaan hetkeen.

Kuvan vasemmassa reunassa näkyy lepästä sorvattu kulho. Sen ulkopintaa ei juuri näy mutta siinä yritin jäljitellä Aino Aalto -sarjan muotoja, joista kovasti tykkään. Sorvaustakaan en ollut aiemmin kokeillut. Se on niin mukavaa, että olisin voinut tehdä vaikka useammankin kupin. On jotenkin tosi palkitsevaa nähdä kun vinhasti pyörivä kappale saa haluttuja muotoja pienillä ja harkituilla liikkeillä.

Puupajalla oli myös kolmas tehtävä, jossa oli tarkoitus kokeilla erilaisia liitoksia, lähinnä Lamelloa ja Dominoa. Suunnittelin aterimia varten pöydälle asetettavan kapean ja korkean lokerikon, ja sitä aloin toteuttamaan tammilevystä. Liitoksia tuli siihen niin paljon että niiden kaikkien sovittaminen toisiinsa ei kunnolla onnistunut, vaan työ piti kirjaimellisesti murjoa kasaan, ja voitte arvata että lopputulos ei silloin ole paras mahdollinen. Lokerikko jäi vähän kesken, en tiedä milloin menen tekemään sen valmiiksi. Tämä työ oli pienoinen pettymys kahden mukavasti sujuneen tehtävän päälle.

Rajojen kokeilemista korostettiin kuitenkin jo ensimmäisenä päivänä kuten myös sitä, että epäonnistuminen on sallittua ja jopa suotavaa. Sitäkin mukavampaa on sitten uudella yrityksellä saada homma menemään juuri niinkuin Strömsössä.

Työt olen kiikuttanut Haminaan säilöön, jossa olen käynyt nyt viikonloppuisin nauttimassa kotiseudun tunnelmista. Suurin osa kavereistakin on vielä siellä, osa muuttaa tännepäin vasta noin viikon päästä. Osa muuttaa puolestaan kauemmaksi, joten on ollut kiva käydä hengaamassa viimeisiä kertoja yhdessä siellä.

Ikuinen haminalainen

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Olo on kuin ekaluokkalaisella, mikä on oikeastaan ihan perusteltua: aivan uusi koulu ja myös uusi koulumatka. Puhumattakaan kokonaan uudesta kaupungista.

Koulussa oli ihan kivaa ja jännää. Teollisen muotoilun ja sisustusarkkitehtuurin "ekaluokkalaiset" pistettiin sekaryhmiin puu- ja metallipajakursseja varten. Osa naamoista on etäisesti tuttuja jo pääsykokeista, mutta silloin ihmisiin ei ehtinyt tutustua. Tänään istuskeltiin kuitenkin joukolla (osa tietenkin puuttui) TaiKin edessä olevan puiston nurmikolla ja ringissä kerrottiin vähän itsestä perusjuttuja sekä muutenkin jutusteltiin. Hyviä tyyppejä tuntuvat olevan kaikki.

Tunnelma TaiKissa on hyvä. Opettajat vaikuttavat rennoilta ja hyväntuulisilta sekä ovat valmiina opastamaan ja selittämään juttuja. Aamulla parin luennon ja lounastauon jälkeen oli loppupäivä tutustumista metalli- ja puupajoihin. Sen verran seisomista siinä tuli että kantapäät kyllä haluaisivat sanoa oman mielipiteensä päivän mukavuustasosta. Lisää seisoskelua on odotettavissa tulevina päivinä ja viikkoina, sillä pajakurssit jatkuvat elokuun ajan.

Viihtyminen koulussa ei siis ole eikä varmaan tule olemaankaan ongelma. Jonkinlainen ärsytys vaivaa kuitenkin koulun jälkeen. En tunne oloani kotoisaksi Helsingissä. Osansa on tietenkin sillä että en ole ennen asunut yksin, enkä edes kaupungissa. Lähes koko elämänsä rauhallisella omakotialueella, etäällä keskustasta asuneen mentaliteetti kolaroi kyllä huolella Helsingin kaltaisen isomman kaupungin elämäntapojen ja normien kanssa.

Esimerkiksi se on minulle uusi juttu, että pyörän lukitsemisesta on ehdottomasti huolehdittava aina ja kaikkialla. Kotona olen tottunut, että pyörän voi jättää ulos lukitsematta ja se myös löytyy sieltä seuraavan kerran kun sitä tarvitsen. Haminan keskustassa kyllä olen käyttänyt lukkoa, mutta pääkaupungissa tunnutaan korostavan sitä, että pyörä pitää olla paitsi lukittu, myös kiinni jossain kiinteässä objektissa, kuten tolpassa. Herranjestas, jotkut tuovat pyörät jopa sisälle asuntoihin jotta niitä ei viedä. No, Tunturin Ponilla, jolla liikun, on sen verran paljon tunnearvoa että sen säilyvyyden eteen nyt on valmis tekemäänkin enemmän.

Betoniviidakko ei myöskään miellytä. Kaipaan ympärille luontoa ja hiljaisuutta. Sitä ei ainakaan Sörnäisissä juuri tunnu olevan. Liikenteen ääniä ja harmaita kerrostaloja täällä kyllä riittää. Siksi on helpottavaa päästä Arabianrannan taide- ja muotoiluympäristöön päiväksi - se tarjoaa virikkeitä mielelle ja vie ajatukset keskustan harmaudesta pois. No okei, Sörnäinen ei ole keskustassa, mutta Haminaan tottuneelle Helsinki on melkein yhtä suurta keskustaa.

Odotan oikeastaan innolla syyskuun muuttoa Siltamäkeen. Kuvien perusteella se on mukavan pikkukaupunkimainen alue. Pienkerrostaloja, paljon puita ja pensaita, näyttää jopa siltä että posti jaetaan luukkujen sijaan laatikoihin. Koulumatka on pitempi sieltä, mutta lyhyen koulumatkan vaihdan erittäin mielelläni parempaan mielenrauhaan ja viihtyvyyteen "kotona".

Kuukausi vierähtää varmasti nopeasti. Sen aikana en aio antaa periksi kaupunkimentaliteetille ja senkin jälkeen aion pitää tiukasti kiinni haminalaisuudestani. Miä meen aina "jonnee", en "johonkin". Yllätyin ihan itsekin, miten paljon rakastan sitä pientä Kaakkois-Suomen paikkakuntaa. Oikea kotini on aina siellä. Onneksi sinne pääsee käymään melkein koska vain.

Mikseivät ne voisi tehdä Aalto-yliopiston uutta kampusta vaikka Haminaan, siellä on kyllä tilaa...

Kesä loppuu ja koulu alkaa, oletko valmis?

Voin ihan suoraan ja rehellisesti vastata otsikon kysymykseen: en ole. Kesä on juuri nyt siinä ainakin minulle ikävimmässä vaiheessa kun illat alkavat olemaan jo pimeämpiä, öistä puhumattakaan, ja kun lomaa on enää muutama päivä jäljellä. Kesä alkaa kääntyä syksyksi. Se tulee aina niin yllättäen, kun aina ajattelee, että onhan tässä vielä paljon aikaa ottaa rennosti.

No tänä kesänä ei varsinaisesti ollut, ylioppilaskirjoitusten jälkeen olen viettänyt lomaa kokonaiset kaksi viikkoa jotka ovat sattuneet olemaan nämä viimeiset viikot. Kevään lukulomalla tuli sentään tehtyä ihan jotain muuta kuin luettua eli ei tämäkään vuosi ihan lorvimatta ole mennyt. Ei sillä, työ tuotantoteknisenä harjoittelijana Mediaympyrä Oy:ssä oli kyllä erittäin antoisa kokemus myös tulevaisuuden kannalta ja nautin siitä täysin siemauksin.

Tämä kaksiviikkoinen lorvimisjakso päättyy kuitenkin nyt maanantaina. Taideteollisen korkeakoulun pajakurssit alkavat nimittäin ensi viikolla, eli oma pers ja vähän tavaroita pitäisi siis huomenna (tai tänään) raahata tuonne rakkaaseen pääkaupunkiimme. Siitä alkaa minulle ihan uudenlainen elämä: elämä opiskelijana, ehkä tulevana muotoilijana, ihan omillani. Tai no, melkein. Aina tarvitaan ja saa tukea, enkä puhu nyt mistään opintotuesta (jota pitäisi muuten hakea NYT, note to self).

Muutos on kieltämättä jännittävä. En voi kehua valmistautumistani - en ole vielä edes aloittanut pakkaamaan tavaroita, joita otan mukaan. Oikeastaan parempi olisi sanoa, etten ole vielä edes ihan selvillä, mitä kaikkea otan.

Puolustaudun sillä, että elokuun ajan minulla on tilapäismajoituksena täysin kalustettu yksiö, enkä siis edes tarvitse ihan määrättömästi tavaraa tässä vaiheessa. Useimmat ovat varmasti kuulleet tämänhetkisestä opiskelija-asuntotilanteesta Helsingissä: kysyntä ylittää tarjonnan selvästi ja kämpän saaminen kohtuuhintaisia opiskelija-asuntoja tarjoavilta tahoilta on pitkälti arpapeliä. Yksityisillä tarjontaa olisi, mutta hinnat ovat taas opiskelijoille turhan suolaisia.

Ei tämä tilapäisasumuksenikaan halpa ole, mutta 400 euroa kuukauden ajalta sisältäen kaiken on mielestäni ihan hyvä löytö. Ja vielä hyvässä paikassa, Sörnäisistä on kolme kilometriä kouluun, joka taittuu kätevästi pyörällä. Syyskuun alusta alkaen varmistui juuri pari päivää sitten HOASin soluasunto Siltamäessä. Se on kalustamaton, joten silloin täytyy ehkä roudata kotoa Lundiaa, jota meillä joutilaana löytyy.

Tämän viikon alkupuolella aloin jo oikeasti olla epätoivoinen asunnon takia: löytyisikö sitä ollenkaan ajoissa. Kenen nurkissa kuljeksisin silloin? Ajaisinko autolla Haminan ja Helsingin väliä? Palaset onneksi kuitenkin loksahtelivat yksi kerrallaan paikoilleen ja nyt on sentään tämä asia mallillaan. Tilapäisasuntoni löysin Aalto-yliopiston Kassi-palveluun tekemäni ilmoituksen avulla.

Koska elokuun tilapäisasunto on tosiaan, noh, tilapäinen, en ole viitsinyt pistää vielä vireille muuttoilmoitusta. Tästä on tietysti se haitta, että niin kauan kun en virallisesti asu Helsingissä, en saa HSL:n matkakorttia opiskelijahintaan. Tämä ei onneksi sillä tavalla haittaa, koska aion tosiaan pyöräillä koulumatkat, jotka olisivatkin matkakortin suurin yksittäinen käyttötarkoitus. Myös tarvitsemani palvelut löytyvät varmasti kävelymatkan päästä. Satunnaisia julkisen liikenteen matkoja varten lataan varmaankin jonkun verran rahaa tavalliseen matkakorttiin - kovin paljon en siis usko sitä tarvitsevani.

Kannattaisiko sitten omaa autoa tuoda mukanaan? Helsingin sisäisessä liikenteessä sitä ei tarvita, mutta se kilpailee Haminaan suuntautuvilla matkoilla bussin kanssa hinnallaan. Helsingissä se olisi minulle kyllä vain turha riesa ja ylimääräinen huolenaihe: en halua laskea sen varaan että kukaan ei pölli tai muuten pahoinpitele rakasta Golfiani (minä, materialisti). Tiedän, että se on turvassa täällä, eli jätän sen tänne kotiin.

Paljon on ollut siis viime aikoina ajateltavaa eikä ajateltava ihan äkkiä lopu - muuton jälkeen jännittää sopeutuminen ihan uuteen ympäristöön, arkeen ja uuteen kouluun. Kuinka pärjään yksin? Yksinäisyys tuskin pääsee usein yllättämään: wanhat rakkaat kaverit ja perheenjäsenetkin ovat luvanneet tulla piipahtamaan käymässä, ja varmaan uusia kavereita tulee myös Taideteollisesta korkeakoulusta, kunhan pyörät lähtevät siellä pyörimään.

Eihän tästä nyt hirveää stressiä enää ole minulla ilmassa. Ja ainahan sanotaan, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Luulisin että tää on nyt sellainen tapaus.

PS: Muutin blogin otsikon (ja osoitteen) vähän inhimillisemmäksi ja blogiin paremmin sopivaksi… On minulla muutakin elämää kuin iLife (;

Jotain uskomatonta

Viimeksi mainostin että pääsykoefestarit ovat käynnissä. Nyt ne ovat ohi ja meikäläinen on kokemusta rikkaampi.

TaiKin kolmipäiväiset kokeet olivat jännittävät. Tunnelma siellä oli kuitenkin hyvin leppoisa ja tehtävät haastavuudestaan huolimatta mielenkiintoisia. Arabianrannan ympäristö on hyvin inspiroiva ja siihen pääsi rauhassa tutustumaan yhdessä tehtävässäkin ihan oman käden ja silmän kautta. Samalla tuli tutuksi Helsingin julkinen liikenne, eikä mainitsematta voi myöskään jättää eräiden ihanien ihmisten tarjoamaa yöpaikkaa. Hyvä fiilis jäi.

Lapin yliopistossa kokeet olivatkin vain kaksipäiväiset, mutta itse reissu oli kuitenkin TaiK-rupeamaa pidempi, koska Rovaniemelle mentiin autoillen. Rovaniemi tuntui olevan siellä keskellä ei mitään. Hieno paikka se kuitenkin oli ja yliopiston taiteiden tiedekunnan rakennus vaikutti ihan uudelta. Kokeista ei jäänyt aivan yhtä hyvä tuntuma kuin TaiKissa, tehtävät eivät ehkä tuntuneet niin mielenkiintoisilta ja aika oli tiukilla.

Reissu itsessään kuitenkin oli kokemisen arvoinen ja käytiinpä kaverin kanssa myös päivänvaloisaa yötä ihmettelemässä ulkona, napapiiristä puhumattakaan. Aivan keskustassa olevaa Santa Claus -hotellia voin suositella. Huone oli siisti ja aamupala runsas, minkä lisäksi kesähinta oli kohtuullinen. Automatkakaan ei vituttanut, koska alla oli mukava TDI-moottorinen Golf, jonka kulutus oli maltilliset 4 litraa sadalla. Sen lisäksi suomalaiset perinnemaisemat matkalla ovat hyvällä säällä kesäaikaan aivan upeita.

No, kuinka kokeissa sitten kävi? Tampereen yliopiston saksan kielen ja kulttuurin tuloksista ei ole vielä tietoakaan, mutta se ei kyllä haittaa. Eilen sain nimittäin tietää päässeeni Lapin yliopistoon, mitä ihmettelin suuresti koska kokeet eivät tuntuneet menneen lainkaan hyvin. Olin kuitenkin iloinen: ainakin joku opiskelupaikka löytyisi, koska Aalto-yliopistoon pääsy tulisi varmasti jäämään vain haaveeksi.

Tänään kuitenkin löysin aamulla pöydältä paksun kirjekuoren Aalto-yliopistosta. Kuoresta paljastui paperinivaska, jonka päällimmäisessä arkissa luki: "Hyväksyminen opiskelijaksi". En kerta kaikkiaan voinut uskoa silmiäni ja koko aamun olenkin suorastaan leijunut asian takia. Leijuminen jatkunee jonkun aikaa ja kaipa tätä juhlistaakin täytyisi jollain muotoa, mutta sitten koittaa uusi arki: Helsingistä on etsittävä asunto ja intistä meinasin anoa lykkäystä ensi kesään, jotta voin samantien aloittaa TaiKissa ja olla kokonaisen vuoden siellä.

Pääsykoefestarit käynnissä

Kevään korkeakouluhakuihin liittyvät pääsykokeet alkoivat minunkin kohdallani viime maanantaina Tampereen yliopiston Saksan kielen ja kulttuurin valintakokeella. Siihen en stressannut yhtään enkä edes ollut lukenut kovin hyvin, koska se oli enemminkin täytevalinta kuin sellainen ala jota välttämättä haluaisin opiskelemaan. Tärkeämpiä kokeita on kuitenkin tulossa.

Jo viime viikolla sain kutsun Lapin yliopiston teollisen muotoilun koulutusohjelman valintakokeisiin, eli ne ennakkotehtävät eivät menneet hukkaan. "Rollo-roadtrip" mahdollisesti parin kaverin kanssa on siis kesäkuun puolivälin tienoilla edessä. En ole koskaan käynyt niin pohjoisessa (tähän asti pohjoisin on ollut Ruka), ja odotankin innolla Lapin maisemia ja yötöntä yötä. Oikeastaan enemmän olenkin innoissani itse tripistä kuin siitä että sieltä voisi mahdollisesti saada opiskelupaikan.

Tänään koin yllätyksen: sain nimittäin postia myös Aalto-yliopiston taideteollisesta korkeakoulusta. Kuoressa oli kutsu teollisen muotoilun koulutusohjelman valintakokeisiin, jotka mielenkiintoisesti ovat kolmipäiväiset.

Syy miksi yllätyin kutsusta (ja iloisesti yllätyinkin) on se, että minulla ei ollut erityisemmin luottoa TaiK:kiin lähettämiini ennakkotehtäviin. Osaan niistä (etenkin sarjakuvaan ja muikkuroppeeseen) olin hyvinkin tyytyväinen, kun taas toiset tuntuivat jonkinasteisilta rimanalituksilta - homma tulisi varmasti kusemaan reisille niiden takia.

En kuitenkaan valita - TaiK:kiin pääsy on tavoitelistalla ykkösenä ja nyt astetta lähempänä sitä fiilis on kuin lottovoittajalla, vaikka vielä ei olekaan syytä ilakoida - kokeet ovat vasta edessä. Niitä odotan kyllä innokkaasti ja mielenkiinnolla, niihin ei onneksi ole enää paljoa aikaa, vain reilu viikko.

Ai niin. Strategiset kirjaimet ensi lauantaita ajatellen: LLMMC.

YO-kirjoitukset ohi, hakurumba edessä

Otsikko sen kertookin. Ylioppilaskirjoitukset ovat siis nyt vihdoin lyhyen saksan kirjallisen osuuden jälkeen myös minulla ohi. Eiköhän sen lakin saa painaa päähän keväällä ja lauleskella gaudeamus igituria kuten useimmat tämänvuotiset abit. Ainakin yksi L on plakkarissa ja toinen on mahdollinen, viiden aineen kirjoittajalla on tyytyminen niihin.

Kirjoituksista jäi kyllä todella hyvä fiilis itselleni, ei niinkään siinä mielessä miten kokeet ovat sujuneet vaan ylipäätään se tunnelma, kun iso abijoukko menee liikuntahallille kuudeksi tunniksi eväsretkelle. Minulla eväsrasioissa on ollut lähes koko kevään ajan samanlainen setti: kolmioleivät, suolaisia ja makeita keksejä sekä suuri hedelmäsalaatti. Hedelmäsalaatti herätti kateutta ainakin ennen maanantain saksankokeen alkua. Koska eväsarsenaali on joka kerta ollut aika iso, ei puoliakaan varsinkaan kekseistä ja hedelmäsalaatista yleensä ehdi syödä kokeessa, mutta se mikä ei siellä mene nautitaan kaikessa rauhassa kotona.

Vaikka kirjoitukset ovatkin ohi, ei kiire ainakaan hetkeen helpota, sillä kirjoitusten jälkeen kevät jatkuu minulla yliopistojen ennakkotehtävien merkeissä. Ykköstavoite olisi päästä Taideteolliseen korkeakouluun teollisen muotoilun koulutusohjelmaan. 12.4. mennessä pitäisi olla tehtävät tehtynä ja perillä siellä, eli käytännössä tässä on aikaa noin reilu viikko. Jos hyvin käy, tulee kutsu valintakokeiden toiseen osaan. En kyllä uskalla lähteä arvailemaan tuleeko niin käymään, mutta toivotaan. Pitää yrittää viettää vähemmän aikaa iPadilla että saan kaiken ajoissa valmiiksi (kauheeta, sellainenkin tuli hankittua!)

Enemmän kuin yhdenlaisia muutoksia

Sain tänään kuulla melko hätkähdyttäviä uutisia. Onneksi mistään kovin negatiivisesta asiasta ei ole kysymys, mutta en todellakaan ollut odottanut kuulevani sitä nyt tai ikinä. Mummi ja ukki muuttavat. Kyllä vain.

Kyse on ihmisistä jotka eivät ole koskaan muuttaneet sen jälkeen kun ovat aloilleen asettuneet nykyiseen paikkaansa monen monta vuosikymmentä sitten - uusi talo on vain rakennettu samalle tontille. He muuttavat nyt entistä lähemmäs (meitä) melkein kaupungin keskustaan, josta on helppo käydä asioilla. Kuulin asiasta äidiltä ja korvaan särähti sana "senioritalo". Kyse ei kuitenkaan ole sentään mistään vanhainkodista, vaan ihan tavallisesta kerrostalosta jossa on vain tavallista paremmin otettu ikääntyvät ihmiset huomioon. Onneksi.

Ensimmäinen asia, josta huolestuin, oli mummin ja ukin nykyisen talon/talojen kohtalo. Olen itsekin asunut siinä heidän vanhassa talossa, ja molempiin taloihin sekä ylipäätään koko paikkaan liittyy todella paljon rakkaita muistoja - huolestuin että ne viedään nyt pois. Tähän liittyy toinen hätkähdyttävä yksityiskohta: äiti aikoo muuttaa sinne miesystävänsä kanssa. Siis lapsuudenkotiinsa. Huoleni katosivat saman tien. Sitä myötä minunkin toinen kotini siirtyy sinne. Ei huono ratkaisu.

Nyt kevään mittaan edessä on siis kaksi muuttourakkaa ja remontti vanhassa-uudessa talossa. Paikat siellä on kyllä pakko valokuvata, koska muistan ne nimenomaan sellaisina kuin ne ovat tähän asti olleet. Suunnitteilla on radikaaleja muutoksia moneen asiaan, mutta talo on kuitenkin mainiossa kunnossa koska siitä on pidetty erinomaista huolta.

Kieltämättä tässä on vielä paljon sulattelemista kaiken kiireen keskellä. Olen joka tapauksessa positiivisella asenteella mukana, vaikka jokseenkin muutosvastainen luonteeltani olenkin. Ei pidä antaa sen haitata.

2011 on täällä

Vuosi vaihtui taas, kuten käy joka vuosi (yllättävää sinänsä). Rakettien räiskinnästä pitää mainita että yllättävän hyvin ihmiset ovat tällä kertaa noudattaneet annettuja aikarajoja ja aloittaneet paukuttelun vasta suhteellisen myöhään (eilen), näin ainakin meillä.

Mitä mennyt vuosi piti sisällään? Jos lähdetään ihan alusta liikkeelle, tulee tietysti mieleen helmikuu 2010 ja Wanhojentanssit. Siitä onkin ollut blogissa juttua aiemmin, mutta mainitsemisen arvoinen kokemus se kyllä oli. Sellaisen pukuglamourin keskelle harvemmin pääsee.

Vuoden alussa kotiin tuli myös harvinainen vieras, oikea flipperi. Sen kanssa tein kuukauden päivät kunnostusta ja laittoa, rikkinäisenä kun saapui. Lopulta se oli aivan toimiva ja muutaman kuukauden ehdin pelatakin sillä ennen kuin se palautettiin omistajilleen. Nautin kuitenkin suuresti yrityksen ja erehdyksen täyttämästä hommasta - tekisin sen uudestaankin.

Keväällä oli yksi parhaista reissuista ikinä, saksanryhmän kera toteutettu InterRail Keski-Eurooppaan. Ikimuistoisen siitä tekivät maisemat, mukava ryhmähenki ja uudet ihmiset, joihin tutustuttiin. Saksalaiset kävivät syksyllä vuorostaan täällä meillä. Mainio viikko sekin.

Seuraava itselleni iso asia sijoittui kesään, eli 18 vuotta tuli silloin täytettyä. Plakkarissa on ajokortti ja nyttemmin myös oma auto, joten täysi-ikäisyyden itselleni tärkeimpiä etuja tulee myös hyödynnettyä. Etanolipitoiset juomat taas eivät innosta, vaikka niitäkin saisi jo laillisesti kumota - hyvä niin, ajattelen. 18 vuoden myötä määrättiin myös varusmiespalveluspaikka. Sinne on meno kuitenkin vasta vuoden päästä.

Apple-puolelta täytyy mainita iPhone 4, joka on ollut kerrassaan mainio ostos. Siitä on enemmän juttua Apple-aiheisessa blogissani, johon ehkä on täälläkin linkki (jyrkkä ehkä). Mac-rintamalta ei mitään uutta. Vanhat hyvät laitteet ovat itse tehtyjen huoltojen jäljiltä täydessä terässä ja ovat käyttökelpoisia pitkään.

Viime vuoden roinaan kuuluvat myös Genelecin kaiuttimet, jotka nekin muutaman päivän kuunteluilla jaksavat ihastuttaa yhä enemmän. Näistä kirjoitan varmaankin oman juttunsa.

2011-vuodesta tulee hieman aiempia erilainen. Koulu loppuu helmikuussa, se tarkoittaa lukulomaa ja YO-kirjoituksia. Pitäisi hakea myös opiskelemaan. Opiskelu alkanee vasta intin jälkeen, mutta paikkojen miettiminen ja sen oman suurimman kiinnostuksen kohteen valitseminen tuntuu vaikealta.

Mutta ehkä se siitä. Tärkeintä on että hengissä selvitään kuten tähänkin asti. Hyvää uutta vuotta kaikille.