Nikon Z 6

Kameran hankinta on asia jonka voi tehdä itselleen helpoksi. Sen voi myös tehdä itselleen vaikeaksi, suorastaan tuskalliseksi.

Aiemmin kerroin mahdollisista vaihtoehdoistani kuoleman porteilla käyneen Nikon D80:n seuraajaksi. Kameran rikkoutumisesta seurasi useamman kuukauden uuvuttava mittelö Sony A7 III:n ja Nikon Z 6:n välillä, Canon EOS R:n karsiuduttua pois alkumetreillä. Katsoin tuntikaupalla arvosteluja, mielipiteitä ja vertailuja YouTubesta ja katselin teknisiä tietoja, enkä tuntunut olevan yhtään lähempänä ratkaisua, mutta hypisteltyäni molempia valinta selkeytyi, Nikonin eduksi. Nyt olen elänyt Z 6:n kanssa jo viisi kuukautta, ja ajattelin kerrata vähän tähänastisia fiiliksiä.

Jo ensimmäisen kerran ottaessani Nikon Z 6:n käteeni messuilla totesin, että tässä se nyt on. Kamera tarjoaa Nikoniin tottuneelle tutuntuntuisen, mukavan ja vankan otteen. Kahva on Sonya selvästi syvempi ja oma käteni halaa sitä tiukasti, mutta toisaalta koko on hyvin lähellä D80:ä. Tämä ja D80:sta tutut valikot ovat mainio yhdistelmä.

Kaukaiset sisarukset. Vertailun vuoksi D80:ssa (oik.) on 18-135 mm kittilinssi kiinni, vaikka harvemmin sitä tuli käytettyä viime vuosina.

Tärkeimmät uudistukset D80:een tottuneelle ovat etsinjärjestelmä, automaattitarkennus, uusi objektiivikiinnitys, kuvanvakain ja video-ominaisuudet. Näistä lisää seuraavaksi.

Suurin muutos vanhaan varsinaisessa kuvanotossa on optisen etsimen vaihtuminen sähköiseen. Nimenomaan optinen etsin oli se, joka sai minut alunperin ihastumaan järjestelmäkameroihin, mutta muutos on ollut yllättävän kivuton. Z 6:n etsin on suuri, kirkas ja erittäin tarkka. Nopeasti pääsin jyvälle sen hyödyistä. Valotuksen onnistumisen näkee jo ennen laukaisimen painallusta. Käsintarkennus on suorastaan lastenleikkiä ääriviivakorostusten (focus peaking) ja zoomaustoimintojen ansiosta. Asetuksia voi tehdä suoraan etsimessä. Joustavaa!

Vastaavasti peilittömyys tarkoittaa, että kuvia voi ottaa ilman kompromisseja myös kallistettavasta LCD-näytöstä tähtäillen. Tähän tottuminen vei oman aikansa – D80:ssa ei ole minkäänlaisia live view -ominaisuuksia, joten jos on haluttu kuvia matalalta, niin matalaksi on pitänyt mennä. Alkuun tämä ominaisuus tahtoi unohtua, joten tuli jopa tarpeettomasti pyllisteltyä eri paikoissa.

Automaattitarkennus on iso puheenaihe aina, kun vertaillaan peilittömiä kameroita. Jokainen niistä on kuitenkin valtava harppaus peilikameroista, tarkennuspisteitä on huomattavan paljon ja ne on ripoteltu lähes reunasta reunaan. Z 6:n tarkennusjärjestelmä ei ole markkinoiden paras, se titteli kuuluu Sonylle, mutta omiin tarpeisiini se on ollut riittävä, mitä tulee osumatarkkuuteen ja nopeuteen.

Uusi järjestelmä toi mukanaan uuden Z-linssikiinnityksen. Z 6 hyväksyy adapterin kanssa aiemmat F-kiinnityksen objektiivit. Lähes pysyvästi FTZ-adapterissani on kiinni Tokinan 100 mm f/2,8 makrokakkula, jonka automaattitarkennuksen puutetta tässä yhdistelmässä kompensoivat Z 6:n aiemmin mainitut mainiot käsitarkennusavustimet.

Tulevaisuus on kuitenkin selvästi uusissa Z-kiinnityksen linsseissä. Z 6:a saa 24-70 mm f/4 S -kittinä, jolla aloitin. Seuraavaksi lisäsin kokoelmaan 50 mm f/1,8 S:n muotokuvia varten ja vähän myöhemmin 14-30 mm f/4 S:n, koska ultralaajakulmahammasta kolotti niin tuhottomasti ja Kiinan matka oli edessä (siitä ehkä lisää joskus toiste).

Kaikki nämä uudet Z-järjestelmän linssit ovat suhteellisen kompaktista koostaan huolimatta huomattavan hyviä, ja se toki näkyy hinnassa. Kuvat ovat veitsenteräviä reunasta reunaan jo suurimmasta aukosta alkaen, mikä oli etenkin 50 mm tapauksessa itselleni maailmoja avaava kokemus, koska klassisen F-kiinnityksen AF-D -versio kyseisestä polttovälistä on täysin terävä vasta f/2,8:lle himmennettäessä. Nyt olen surutta antanut mennä f/1,8:lla aina kun on siltä tuntunut (ja se on usein), eikä laadussa ole moitteen sijaa. "S" on Nikonin mukaan Z-järjestelmän premium-sarja. Kaikki tähän mennessä julkistetut linssit ovat olleet S-sarjaa, joten vielä ei ole tiedossa, miten ei-S-sarjalaiset vertautuvat hinnan ja laadun suhteen.

Kesy orava. Nikkor Z 50 mm f/1,8 S, 1/200s, f/1,8, ISO 200.

Kuvanvakain. D80:ssä ei ollut sisäänrakennettua kuvanvakaajaa, ja yksikään linsseistäni ei ollut vakautettu versio. Z-järjestelmään Nikon teki rohkeasti perinteistä huolimatta kennon liikutteluun perustuvan vakaajan (toisin kuin Canon), joten se toimii kaikkien linssien kanssa, ja se on mahdollistanut minulle uusia asioita. Otin Kiinaan mukaan vanhasta tottumuksesta jalustan hämäräkuvausta ajatellen, mutten käyttänyt sitä kertaakaan. Huomasin, että kinokoon kennon suuri herkkyysalue sekä kuvanvakain yhdessä mahdollistavat hämäräkuvauksen aivan loistavasti käsivaralta, joten kuvat Shanghain Huangpu-joen toisella puolella kimmeltävistä pilvenpiirtäjistä syntyivät ilman mitään esivalmisteluja.

Huangpu-joki, Shanghai. Nikkor Z 14-30 mm f/4 S, 14 mm, 1/13s, f/5,6, ISO 800.

Entäpä video? Sekakäyttäjälle kamera sopii hyvin, koska valokuva- ja videotilojen välillä vaihtamiseen on oma kytkin, ja se muistaa kussakin tilassa käytössä olleet asetukset – ei siis tarvitse huolehtia joka kerta siitä, että suljinajan muistaa asettaa oikeaksi. Lisäksi U1-U3 -moodeihin voi tallentaa eri asetuksia – itse olen laittanut niihin hidastusvideon asetukset, joten vaihtaminen normaalista hidastusvideolle on yhden rullankieräytyksen päässä.

Video-ominaisuudet olivat yksi syy valintaan Sonyn A7 III:n yli: Sonyssa joutuu asettamaan kameran PAL- tai NTSC-tilaan, mikä määrittää sen, mitkä kuvataajuudet ovat käytössä, ja tilojen välillä vaihtaminen vaatii kortin formatointia, mikä on täysin absurdia. Z 6:ssa tällaista valintaa ei tarvitse tehdä, vaan kaikki mahdolliset videoformaatit ovat aina valittavissa – voin siis kuvata sekaisin esimerkiksi 4K 25 kuvaa sekunnissa sekä 1080p 120 kuvaa sekunnissa, mikä on todella joustavaa. Vielä tänä vuonna on luvassa laiteohjelmistopäivitys, jolla HDMI-liitännän kautta saadaan ulos 12-bittistä raakavideota Atomos Ninja V -tallentimeen – yllättävänkin kykenevästä kamerasta on siis kyse. Myös sisäisesti tallennettu video on ollut riittävän nättiä tarpeisiini.

Tunnen kääntäneeni hankintaprosessin aikana kaikki kivet, useampaan kertaan. Kaikki tämän hintaluokan peilittömät kamerat ovat todella hyviä, mutta täydellistä kameraa ei ole. Kaikilla on hieman eri vahvuutensa ja heikkoutensa. Stressasin todella paljon etukäteen, teenkö nyt oikean valinnan, valitsenko sen oikean kompromissin itselleni. Tätä eivät helpottaneet videot, joissa milloin kukakin "influensseri" kertoi päättäneensä vaihtaa johonkin toiseen runkoon tai jopa toiseen järjestelmään, aivan kuin lakanoita vaihdetaan, milloin minkäkin pienen teknisen yksityiskohdan takia.

Tekniset tiedot kertovat kamerasta paljon, muttei sitä, mistä kamerasta itse eniten nauttii. Voin käyttää aikaani jossittelemiseen vaikka siitä, miten paljon parempi Sonyn automaattitarkennus on ja miten paljon suurempi valikoima linssejä sille löytyy, tai sitten voin olla ulkona nauttimassa Z 6:lla kuvaamisesta ja siitä, miten hyvin sen automaattitarkennus oikeasti toimii. Ja kunhan itselle mieluisat ja tarpeelliset kakkulat löytyvät, mitä muuta väliä itse kuvaajan näkökulmasta on sillä, mitä linssejä on saatavissa?

Totuus on, että harva meistä kuitenkaan vertaa jatkuvasti kameroita toisiinsa, ja kaikilla niistä saa mainioita kuvia. Tärkeintä on löytää se, joka tuottaa eniten iloa. Itse koen, että Z 6 on juuri se näistä pöydällä olleista vaihtoehdoista. Se on kaikessa riittävän hyvä ja on vienyt valokuvauksen ilon minulla aivan uudelle tasolle, siitäkin huolimatta, että sillä on isot saappaat täytettävänään: D80 on nähnyt niin paljon maailmaa ja sillä on otettu niin paljon ikimuistoisia otoksia, että voin vain toivoa, että pystyn antamaan Z 6:lle yhtä paljon ikuistettavaa.

Kärryillä. Nikkor Z 50 mm f/1,8 S, 1/640s, f/1,8, ISO 125.

Kamppailua kameroiden kanssa, osa 2

Joskus rakastan internetiä. Googletin hieman lisää Nikon D80:ni ongelmaa, ja tutkailin samalla sulkimen toimintaa pitämällä käsin peiliä ylhäällä laukaisinta painaessani. Huomasin, että suljin ei ole jumissa ensinkään, vaan vika on jossain muualla. Googletus paljasti, että tässä mallissa suhteellisen yleinen vika on aukonsäätöyksikössä (englanninkielinen termi on aperture control unit, en tiedä onko käännökseni oikea) olevan sekvenssikytkimen vioittuminen.

Sekvenssikytkimessä on pieni muovinen ratas, johon on kiinnitetty metalliset koskettimet. Kun ratas pyörii, kosketin yhdistää virran kytkimen eri osiin eri kohdissa, ja tämän perusteella kamera tietää, missä kohtaa mekaanista laukaisutapahtumaa ollaan menossa. Metallikoskettimet on kiinnitetty osaksi ratasta muovisilla niiteillä, jotka joskus murtuvat, mikä tarkoittaa, että kytkin ei enää luo kunnon kontaktia, ja sitten ollaankin ongelman äärellä.

Hyvä uutinen on, että sekvenssikytkin on helppo korjata. Muoviniitin tilalle voi laittaa pienen ruuvin, ja kytkin on parempi kuin uusi. Huono uutinen on se, että kameraa on purettava todella pitkälle, ennen kuin aukonsäätöyksikköön pääsee käsiksi.

En tiennyt varmuudella, että tämä on se, mikä D80:aa vaivaa, mutta aavistus oli hyvä, eikä mitään hävittävää ollut – kamera ei joka tapauksessa ota tällaisenaan kuvia – joten YouTube-opasvideon rohkaisemana otin ruuvimeisselin käteen ja lähdin kameraa purkamaan.

Jo pelkästään purkamisen myötä ymmärsin, miksi kameran korjauttaminen maksaisi niin paljon. Ruuveja on paljon, irrotettavia kaapeleita on lähes yhtä paljon, ja muutamat johdot on irrotettava kolvin kanssa. Tähän meni, toki varovasti ja tarkkaan tehden, varmaankin kaksi tuntia. Ja olihan se sekvenssikytkimen ratas rikki juuri niinkuin ennusteltiin.

Muoviset niitit näkyvät rattaan keskiön kummallakin puolella. Vasemmanpuolimmainen on se murtunut niistä. Sopivankokoista ruuvia minulla ei ollut, joten sovelsin. Sulatin vanhan niitin kannan kolvilla takaisin kiinni ja kuorrutin molemmat niitit vielä epoksiliimalla. Kyllä se nyt ainakin vähän aikaa kestää.

Kameran kasaaminen oli onneksi nopeampaa kuin sen purkaminen – ruuvit odottivat kartalla oikeilla paikoillaan. Kasaamisen jälkeen jännitys tiivistyi: syntyykö kuvia vai oliko koko homma turha? Ei onneksi, sillä tämä D80 ottaa taas kuvia!

Ystäväni mukaan automaattitarkennus pitäisi kalibroida huollossa, koska kriittiset osat ovat olleet erillään. Testikuvien perusteella kamera kuitenkin vaikuttaa tarkentavan vähintään yhtä hyvin kuin aiemminkin, joten en taida tehdä asialle mitään.

Olen helpottunut siitä, että kamera tuli kuntoon, ja tämä oli mielenkiintoinen prosessi muutenkin. Ymmärrän nyt paljon enemmän järjestelmäkameran sielunelämästä, ja toisaalta nyt ei taas tarvitse kiirehtiä uuden kameran hankinnan kanssa, mutta sitten taas... olin jo tässä lyhyen ajan sisällä psyykannut itseäni sen verran, että tämä ei oikeastaan juuri laskenut kamerakuumetta. Jäitä hattuun!

Kamppailua kameroiden kanssa

Valokuvaus on ollut minulle tärkeä ja mieluisa harrastus jo lähes 15 vuotta. Aloitin tietysti kompaktikameroilla, jotka siihen aikaan eivät olleet mitään kehuttavia laadultaan, ja noin 11 ja puoli vuotta sitten siirryin digijärjestelmäkameroiden maailmaan Nikon D80:n myötä.

Tuota kameraa olen pidellyt käsissäni ja naamallani siitä lähtien. Tänä aikana kamerat ovat ottaneet isoja askeleita eteenpäin, mutta se ei ole menoa haitannut. D80 ei osaa kaikkea, mitä uudet kamerat nykyään, mutta se on aina tehnyt mukisematta sen, mitä olen siltä pyytänyt. Se on ollut mukana lähes kaikessa ja kaikkialla, eri maailman kolkissa. Aivan kuten kirjoitin iPhone 5:n kamerasta, tunnen sen lähes läpikotaisin ja tiedän tasan tarkkaan, mihin se pystyy.

Olen kasvanut paljon vuosien mittaan kuvaajana, niin teknisesti kuin taiteellisestikin, ja D80 on kasvanut mukanani. 18-135 mm kittilinssi on saanut seuraa muutamasta eri kiinteän polttovälin objektiivista, joista aina jokin tuntuu olevan kulloinkin suosikkini, mutta yksi asia on kuitenkin pysynyt koko ajan samana: olen koko ajan suorastaan rakastanut tätä kameraa ja hämmästyn edelleen aina uudestaan, miten hyviä kuvia olen pystynyt sillä taltioimaan.

Nikon D80 ja Samyangin 8 mm kalansilmä, josta olen tykännyt hurjasti maisemakuvauksessa.

Pari viikkoa sitten, kuvatessani lappimaisia talvimaisemia aivan kotikulmillani Haminassa, huomasin, ettei kaikki ole hyvin. Muutaman kuvan otettuani vaikutti laukaisusekvenssi jäävän puoleen väliin, ja LCD-näyttö tervehti "Err"-virhekoodilla. Uudelleenlaukaisu sai hommat kuitenkin taas liikkeelle, ja otin vielä saman iltapäivän aikana yli sata kuvaa aivan normaalisti. Pari päivää myöhemmin sama vikatilanne kuitenkin toistui, eikä enää mennyt ohi – suljin jäi jumiin jo jokaisen onnistuneen kuvan jälkeen. Kamerakauppaa pitävä ystäväni arvioi, että suljin – joka on tähän mennessä muuten laukaistu noin 31 tuhatta kertaa – on tosiaankin tulossa tiensä päähän, ja kamera vaatisi useamman sadan euron remonttia. Sydämeni särkyi.

Kuten arvata saattaa, ei runko enää itsessään ole läheskään niin arvokas, että sitä kannattaisi lähteä korjaamaan – toisen samanlaisen saisin käytettynä tilalle alle sadalla eurolla. Mitä tahansa tapahtuukaan seuraavaksi, se tarkoittaa, että tämän kyseisen D80:n paikka on "palkintokaapissani" muistuttamassa yhteisistä vuosistamme.

Mitä sitten tapahtuu seuraavaksi? Tästä alkaa se varsinainen kamppailu. Näen muutaman eri vaihtoehdon. Mistään niistä en täysin pidä – jokaisessa niistä on hyviä ja vähemmän hyviä puolia.

Helpoin ja halvin on tietysti vain ostaa tilalle toinen samanlainen runko. Olin muutenkin ajatellut pärjätä D80:lla vielä vuoden tai pari, ja kaikki siihen tarkoitetut varusteet sopisivat suoraan. Elämä jatkuisi siitä, mihin se jäi. Tämä siirtäisi omat sisäiset keskusteluni kameran päivittämisestä tuonnemmaksi, mutta tämä on samalla syy, miksi en siitä pidä – nyt olisi tavallaan oivallinen tilaisuus muutokselle, ja kymmenen vuotta kehittyneempi teknologia tietysti houkuttelee.

Toisena vaihtoehtona näen tuoreemman Nikonin peilijärjestelmärungon hankinnan. Vaikka Nikonin mallisto on kymmenessä vuodessa monimutkaistunut niin valikoiman laajuuden kuin nimeämiskäytäntöjen osalta, D80:lle löytyy edelleen perillinen alenevassa polvessa. Tällaiseen APS-C -formaatin kameraan kaikki neljä linssiäni sopisivat siis suoraan, ja täyskennokameraankin sopivat niistä kaksi (50 ja 100 mm) ilman, että kennosta voi käyttää vain osan. Käyttölogiikka olisi tuttu ja turvallinen, tekniikka uudempaa.

Mahtoiko kukaan aavistaa kymmenen vuotta sitten, missä tänään mennään uusien, peilittömien järjestelmäkameroiden kanssa? Onko peilitön uusi "digi", ja heiluvat peilit tulevat olemaan kymmenessä vuodessa muinaisjäänne jota suosivat vain tietyt ammattilaiset (ja hipsterit), aivan kuten kävi filmille?

Tämä on se kolmas, ja samalla radikaalein, vaihtoehto: siirtyminen kokonaan johonkin peilittömään kamerajärjestelmään. Joutuisin käytännössä uudistamaan aivan kaiken. Adapterilla nykyisetkin linssit saisi toki kiinni peilittömään kameraan, mutta kunnollisen adapterin hankkiminen vain muutamaa, ei edes erityisen kallista linssiä varten ei tunnu järkevältä. Linsseistä pääsee aina eroon, ja ne rahat voi sitten suunnata kohti "natiiveja", peilittömälle kameralle tarkoitettuja linssejä.

Alunperin D80:aa hankkiessani ajattelin, että se olisi alku elämänmittaiselle panostukselle Nikonin F-bajonettiin: vuosikymmenien ajalta linssejä, ja uusia kameroita, joihin ne sopivat, tulee aina olemaan. Tämä kamerajärjestelmien murros kuitenkin yllätti. Sopivatko nykyiset peilittömien järjestelmien linssit vielä uusiin runkoihin 20 vuoden päästä? Linssin ja kuvakennon välistä on nyt poistettu lähes kaikki mahdollinen, joten sen puolesta en usko, että suuria mullistuksia ainakaan hetkeen tapahtuu. Linssin täytyy edelleen kohdistaa valo litteälle pinnalle – niin kamerat ovat toimineet aikojen alusta asti.

Tämä vaihtoehto on kaikessa radikaaliudessaan se kutkuttavin. Peilittömät kamerat ovat se tuoteryhmä, jossa on viime aikoina tapahtunut ja tapahtuu eniten kehitystä. Lisäksi olen viime aikoina kiinnostunut entistä enemmän videontuotannosta, ja nämä kamerat tuntuvat hallitsevan isolla kädellä vakavampien harrastajien ja monien ammattilaistenkin työkalupakkeja.

Mikä olisi sitten se oikea peilitön järjestelmä minulle? Tämä jos mikä on hetki siirtyä täyskennoon, joten se jo pudottaa pois vaihtoehtoja. Käytännössä ainoat merkittävät täyskennoiset tulevat Nikonilta, Sonylta ja Canonilta.

Nikon ja Canon toivat omat vastauksensa markkinoille vasta hiljattain, joten Sonylla on jo lähes viisi vuotta etumatkaa linssivalikoiman osalta. Se on myös videokuvaajien suosiossa, ja sen automaattitarkennusta sekä akkukestoa on kiitelty. Sonyn mallistossa kiinnostaa nimenomaan α7 III, mutta sain jonkin verran esimakua Sonylla kuvaamisesta α7s II:n kanssa viime viikolla. Hommat hoituivat, mutta vaikka käyttö ei toki Nikoniin tottuneelle ollut vielä täysin luontevaa (pyöritin esimerkiksi tarkennusrengasta koko ajan vaistomaisesti väärään suuntaan), α7 III:n kanssa ei varmasti voi mennä kovin pahasti metsään.

Nikon Z6 vaikuttaa niin hinnaltaan kuin ominaisuuksiltaan kilpailukykyiseltä α7 III:n kanssa. Vaikka tässä vaiheessa ei tunnukaan kovin fiksulta tehdä valintaa sen perusteella, on Nikonin valttina on tietysti tuttuus: käyttölogiikka vastaa enemmän tai vähemmän aiempia merkin järjestelmäkameroita ja kaikki pyörii totuttuun suuntaan, mutta toisaalta Z6 ei tallenna videota log-profiililla muistikortille (kuinka tärkeää tämä sitten on, jää nähtäväksi), ja muistikortitkin ovat vielä harvinaista XQD-tyyppiä. Adapterin F-kiinnityksen linsseille voi ostaa edullisemmin kameran kanssa samaan aikaan. F-linssien yhteensopivuus olisi ehdoton, koska Z-yhteensopivien linssien valikoima on vielä suppea. Voisin käyttää 50- 100-millisiä linssejäni, joskin käsitarkenteisina (ne käyttävät rungossa olevaa tarkennusmoottoria – peilittömissä tätä ei ole). Mutta riittääkö se?

Canon on kolmikosta selvästi vähiten kiinnostava itselleni. Merkin käyttölogiikasta en itse ole koskaan oikein pitänyt, virtakytkimen vaihtelevasta sijoituksesta lähtien (Z6 se on totuttuun tapaan laukaisimen ympärillä, kuten myös Sonyssa), ja EOS R:n video-ominaisuudetkaan eivät vedä vertoja Sonyn tai Nikonin esityksille. Kamerassa ei ole myöskään runkoon rakennettua kuvanvakainta, mikä on iso miinus.

Kolmikon jokainen kamera on paljon kalliimpi kuin D80 uutena – liikutaan yli 2000 euron hintaluokassa pelkän rungon osalta – mutta kun huomioin, miten paljon tarvitsen kameraa ja tykkään kuvata, ei tunnu kovin kaukaa haetulta sijoittaa siihen hieman enemmän rahaa ja nousta seuraavalle tasolle.

Mitä tahansa teenkin, on toimittava pian. Vaikka talvi ei olekaan enää kauneimmillaan (onneksi tämä välikohtaus sattui nyt, eikä kuukausi sitten), koen jo vieroitusoireita valokuvaamisesta, ja haluan olla valmis tulevaan kevääseen ja kesään.