iPhone SE: pieni on edelleen kaunista

Siitä on aikaa, kun edellisen kerran ostin uuden älypuhelimen. Elettiin vuotta 2012, olin intissä ja iPhone 5 oli tullut ulos. Päädyin erinäisistä syistä päivittämään iPhone 4:stä, ja valko-hopea 32 Gt iPhone 5 tuli silloin taskuuni, missä se viihtyi aika tarkalleen kuusi vuotta – kunnioitettava käyttöikä nykyaikaiselle älypuhelimelle. Akun olen itse vaihtanut kerran, mutta muuten meillä on ollut oikein huoleton yhteinen taival.

Applen julkistettua iOS 11:n viime vuonna, tiesin, että tulisin ennemmin tai myöhemmin päivittämään, koska iPhone 5 ei kyseistä päivitystä viimeisenä 32-bittisenä iPhonena enää saanut. Nyt vuotta myöhemmin, iOS 12:n tultua saataville, aika tuntui oikealta. Mutta mihin päivittäisin?

Älypuhelimet ovat viime vuosina olleet kasvamaan päin. Ensin laitteet kasvoivat fyysisesti, ja sen jälkeen niiden näytöt ovat pikkuhiljaa vallanneet "otsa- ja leuka-alueet", jolloin laitteet ovat edestä lähes kokonaan näyttöä. Jälkimmäinen on minusta aivan ookoo – laitetaan toki niin suuri näyttö, kuin laitteeseen vain sopii – mutta laitteiden kasvaneesta fyysisestä koosta en ole ollut yhtä innoissani. Toivoin, että Applella olisi tarjolla jotain, joka miellyttää pienten puhelimien ystäviä, kuten minua.

iPhone SE tuntui olevan kuin vastaus näihin rukouksiin, kun se julkistettiin keväällä 2016. Sisällä oli viimeisintä tekniikkaa iPhone 6S:stä, iPhone 5s:n kanssa lähes identtisissä kuorissa. En hankkinut SE:tä silloin, koska olin vielä aivan tyytyväinen iPhone 5:een, ja elättelin toiveita siitä, että vuoden parin päästä tarjolla olisi taas uusilla sisuskaluilla päivitetty kompakti iPhone.

Toisin kuitenkin kävi – iPhone XS:n, XS Maxin ja XR:n julkistuksen yhteydessä iPhone SE poistui mallistosta ilman seuraajaa, mikä sai minut pohtimaan suunnitelmiani uudestaan. Onko laitteen pieni koko oikeasti niin tärkeä ominaisuus, etten voisi ostaa mitään muuta?

Silloin harvoin, kun ostan kulutuselektroniikkaa, en pelkää laittaa kiinni vähän enemmän rahaa, jos tiedän saavani sillä laitetta moniksi vuosiksi eteenpäin. Edellisen kysymyksen ja tämän filosofian valossa mietin vakavasti viime vuoden iPhone X -mallin hankintaa, sen hintojen hieman laskettua: jos en saa pientä kokoa, haluan ainakin sitten niin paljon näyttöä kuin kohtuullisen kokoiseen laitteeseen saa mahtumaan – 4,7" ja Plus-koon "klassiset" iPhone-mallit olivat siis kokonaan pois laskuista. Tonttu on paljon rahaa älypuhelimesta, mutta ei se hukkaan mene.

Jostain aivojen takaosasta kuului kuitenkin se pieni järjen ja periaatteiden ääni. iPhone SE on ehkä poistunut Applen mallistosta, mutta mitä sitten? A9 on edelleen tehokas prosessori ja iOS-päivityksiä on odotettavissa vielä ainakin muutamaksi vuodeksi. Laitteen muotoilu on saavuttanut klassikon statuksen. Lisäksi sitä saa edelleen kaupoista, viisi yhden uuden iPhone XS:n hinnalla. Ja olenhan vuosien varrella "brändännyt" itseni niin vahvasti pikkupuhelinmieheksi, että näyttäisin vain huonolta jos nyt kumoaisin kaiken sen. Ja äänestän samalla lompakollani.

Sanoista tekoihin: 32 Gt iPhone SE muutti taskuun vitosen tilalle. Yritin hetken aikaa metsästää 128 Gt mallia, mutta sen saatavuus haluamassani värissä oli huono, ja lisäksi hinta pomppasi minusta suhteettomasti: 32 Gt mallin sai omakseen 239 eurolla, siinä missä 128 Gt:n hinta keikkui 400 euron tuntumassa. Järkeilin, että kun 32 gigalla on tähänkin asti pärjätty suht mukavasti, pärjään jatkossakin.

Entä se haluamani väri? Tähtiharmaa tietysti, tai avaruusharmaa kuten itse sen suoraan käännän. Ainoa asia, mitä olen vuosien varrella katunut iPhone 5:n kanssa oli nimenomaan väri: en ole ikinä juuri pitänyt valkoisesta etupuolesta iPhoneissa, koska pois päältä ollessaan siinä on suuri musta nelikulmio, ja kaiuttimen läheisyydessä olevat "roskat" (kamera, infrapuna-anturi) pilaavat yksinkertaisen lookin. Syy, miksi kuitenkin silloin valitsin hopean iPhone 5:n, olivat raportit mustan version anodisoinnin kulumisesta, mitä pidin silloin huonona. Jälkikäteen kuitenkin mieleni muuttui – musta iPhone 5 itse asiassa patinoitui todella upeasti. Avaruusharmaa SE ei patinoidu samalla tavalla, mutta siinä on musta etupaneeli, jonka ansiosta laite on pois päältä ollessaan vain minimaalinen mustaharmaa laatta.

Perhepotretti: iPhone 5 ja iPhone SE.

iPhone SE:n design on todellakin klassinen, funktionaalinen ja kaunis. Kuten tiedämme, iPhone 5:n kanssa vertailtaessa eroja on hyvin vähän, ja kaikki aiemmat kotelot ja kuoretkin sopivat (kävin vielä poistamassa Verkkokauppa.comista yhden viimeisistä yönsinisistä Applen nahkakoteloista uutukaiselle). Ilmiselvää on tietysti perinteisen, syvennetyn kotipainikkeen vaihtuminen Touch ID:hen (joka jo 5s:ssä tapahtui). Muita ei harjaantumaton silmä välttämättä huomaakaan: rungossa olevat viisteet ovat nyt mattapintaiset kiiltävän sijaan, ja takana oleva omenalogo on nyt toteutettu rosteri-insertillä kiillotetun alumiinipinnan sijaan, aivan kuten muissakin aikalaisissaan (iPhone 6, 6S ja 7) sekä alkuperäisessä iPhonessa. Pisteenä I:n päällä on ympäröity SE-merkki iPhone-tekstin alla. Nämä pienetkin seikat onnistuvat luomaan iPhone SE:lle oman identiteetin, ja muotoilijana arvostan, ettei vanhaa ja toimivaa reseptiä ole lähdetty muuttamisen ilosta muuttamaan.

Käyttöönotto oli helppoa ja nopeaa aiemmasta laitteesta otetun iTunes-varmuuskopion avulla, ja uusi maailma oli avoinna. No, iOS 12 näyttää suurimmalta osin hyvin samalta kuin iOS 10, että kulttuurisokkia en sen puolesta kokenut. Pieniä uusia juttuja löytyy sieltä täältä, mutta kyllä se tuntuvin ero vanhaan on nimenomaan iPhone SE:n A9-prosessorin ansiota. iPhone 5 ei tuntunut päivittäisessä käytössä hitaalta muuten kuin tiettyjä sovelluksia avattaessa, mutta SE suorastaan lentää. Lähes kaikki tapahtuu ajatuksennopeudella ilman minkäänlaista odottelua ja helpon näköisesti. Toki uusimman sukupolven A12 on vielä selvästi A9:ää nopeampi, mutta se ei haittaa.

Akun kesto on virtapihin prosessorin ansiosta lähes Plus-mallien luokkaa, ja meikäläisen käytöllä mennään yhdellä latauksella useinkin kaksi päivää.

Kamera minulle merkitsee ehkä vähemmän kuin suurimmalle osalle ihmisistä, koska kuvaan edelleen ahkerasti järjestelmäkameralla ja kannan sitä usein mukana. SE:n kamera on iPhone 5:een verrattuna kuitenkin hyppäys: 8 megapikselistä 12:een, f/2,4-aukosta f/2,2:een, 1080p-videosta 4K-tarkkuuteen, ja hidastusvideomahdollisuudet. Olen hyvin tottunut siihen, miten iPhone 5:n kamera toimii, tunnen sen vahvuudet sekä oikut, ja osaan huomioida ne saadakseni parhaan mahdollisen kuvan. Tältä kantilta SE:n kuvat eivät äkkiseltään juuri erotu aiemmista iPhone-kuvistani.

Jonkin verran olen kokeillut RAW-kuvien ottamista Halide-kameraohjelmalla, ja tulokset ovat parhaimmillaan yllättävän käyttökelpoisia Lightroomissa käsiteltyinä. Raakakuvien kanssa kuitenkin huomaa, miten paljon Applen kuvaprosessori normaalisti esimerkiksi parantaa dynamiikkaa ja vaimentaa kohinaa, ja tämän vuoden iPhone XS:n ja Smart HDR:n avulla ollaan taas jonkin uuden äärellä – laskennallinen valokuvaus on termi, jota tänä syksynä on nähty yhtenään. iPhone SE:hen verrattuna Nikon D80 on kuitenkin edelleen niin monessa asiassa parempi, että SE istuu hyvin samaan rooliin kuin aiemmatkin kännykkäkamerani: jokapäiväisen elämän dokumentointiin ja muihin spontaaneihin kuvaushetkiin. Ja parasta on, ettei siinä ole kamerakyttyrää.

Touch ID ja Raise to Wake ansaitsevat vielä erityismaininnat. Tiedän, Touch ID on jo vanha juttu ja hiljalleen jäämässä historiaan Face ID:n myötä, mutta onpa mukavaa ettei enää tarvitse näpytellä pääsykoodia. Se on vapauttavaa. Raise to Wake, joka herättää laitteen kun se nostetaan ns. käyttöasentoon, toimii suorastaan häkellyttävän hyvin. Jos haluan vain vilkaista, mitä kello on tai onko tullut ilmoituksia, ei minun yleensä tarvitse koskaan painaa mitään painiketta. Molemmat toiminnot saavat iPhone SE:n tuntumaan vielä freesimmältä minulle, koska en ole aiemmin päässyt näistä nauttimaan.

Loppuyhteenvetona totean, että välillä en edes voi uskoa, miten tyytyväinen olen iPhone SE:n kanssa. Se on pieni, nätti ja nopea. Olen nähnyt kaikenlaisia argumentteja siitä, miksi pienet älypuhelimet ovat menneisyyttä tai miksi ihmiset ylipäätään ostavat iPhone SE:n. Osan mielestä pienet laitteet ovat dinosauruksille, jotka eivät tee muuta kuin soittele ja viestittele laitteillaan, koska ne ovat kelvottomia mihinkään muuhun. Toiset sanovat, että SE:n ostavat vain ne, joilla ei ole varaa isompiin malleihin ja/tai eivät välitä uusimmasta teknologiasta. Molemmat ovat minusta täysin absurdeja väittämiä.

Olen vankasti sitä mieltä, että pieni koko ei oikeasti rajoita laitteen käyttömahdollisuuksia, ja suuremman ei siis pitäisi tarkoittaa parempaa älypuhelimissa – tai ylipäätään olla ainoa vaihtoehto. Tiedän tarkkaan, mitä älypuhelimeltani haluan ja iPhone SE rastittaa suurimman osan näistä ruuduista. Tiedän myös vielä tarkemmin, mistä jään paitsi valintani myötä – haluaisin mielelläni uusinta teknologiaa, eikä hinta ole este, tiettyyn pisteeseen asti. iPhone SE oli kuitenkin loistava kompromissi, kaikki seikat huomioon otettuna. Ja parasta on, että se harvemmin edes tuntuu kompromissilta.

Uutta Poets of the Fallia

Lokakuun 5. päivä ilmestyi Poets of the Fallin kahdeksas studioalbumi, Ultraviolet. Edellinen albumi Clearview oli katkeransuoloinen julkaisu: musiikki oli erinomaista, kuten totuttua, mutta nautintoa verotti heikompi äänenlaatu, joten odotin uutta albumia pelonsekaisin tuntein. Luottaisiko yhtye uudelleen ulkoiseen apuun uuden albumin tuotannossa?

Pelot osoittautuivat turhiksi ensimmäisen sinkun tultua ulos tammikuussa 2018: False Kings oli paitsi musiikillisesti taattua Poets-tasoa, ja kappaleessa on suorastaan Bond-tunnarin henkeä – ei kuulemma sattumaa – myös äänenlaatu on palannut kristallinkirkkaaksi aiempien albumeiden tapaan. Yhtyeen Instagram-päivitys viikkoa ennen albumin julkaisupäivää vahvisti epäilykset: Ultraviolet on jälleen Poets of the Fallin kokonaan itse tuottama albumi, ja kiitäjän näyttävä paluu levynkanteen osin symboloi tätä, Markon sanoin:

Back to the roots it is. With the band back to self producing the album, there is a sense of coming home, coming back to the way it was originally meant to be. Also we found this an opportune time to make something more real, if you will, of the Poets of the Fall Morpho sign. Like a new introduction, stating: ”this is the real thing”. 

Ultraviolet on tosiaankin sitä itteään, parhaalla mahdollisella tavalla tietysti.

Toinen singlelohkaisu ja levyn avausraita Dancing on Broken Glass on popahtava, ja sai monet pohtimaan, mihin Poets of the Fall on musiikillisesti menossa. Yhtyeen mukaan he halusivat pitää albumin tuoreena ja raikkaana myös itselleen ja päättivät kirjoittaa kappaleita yli tyylirajojen, ja minusta se toimii. Ultravioletin ruokalistalla on kattava kirjo erityylisiä maistiaisia, ja kaikesta maistamastani olen pitänyt, nälän vain kasvaessa syödessä.

Raskaampaan tai menevämpään makuun sopii heti toisena raitana kuultava My Dark Disquiet, sekä myöhemmät Fool's Paradise ja Angel. Akustista tai muuten yksinkertaisesti instrumentoitua osastoa on kuultavana Standstill- ja In a Perfect World -kappaleissa. Voimaballadit ovat edelleen ehdottomia yhtyeen vahvuuksia, ja niitäkin on tarjolla: Moments Before the Storm, sekä kaikessa kimalluksessa, herkkyydessä ja makeudessaan The Sweet Escape. Levyllä ei Clearviewin tapaan ole nimikkoraitaa, mutta Ultraviolet esiintyy nimenomaan tässä kappaleessa aivan lopussa.

The Sweet Escape on kappale, joka on ehkä aiheuttanut minulle tähänastisista Poets-kappaleista jos ei kaikkein kylmimmät väreet, niin melkein uskaltaisin väittää että siellä top 2:ssa Carnival of Rustin kanssa keikutaan. Sen ei haluaisi koskaan loppuvan (ja livenä kappaleesta soitetaankin pidennetty versio, jossa ei ole loppuhäivytystä vaan uusi instrumentaaliosio). 80-lukua henkivä, hypnoottinen sähkörumpukompin, paksunpehmeän syntikkamaton, kitararytmin ja nauhattoman basson yhdistelmä käärii kuulijansa pumpuliin ja vie yötaivaan pilvien päälle, ja Markon laulun liittyessä mukaan joutuu aivan uusiin tiloihin. Siis vaikka koko kappaleen sanat eivät merkitsisi yhtään mitään, auraalinen elämys on yksinkertaisesti niin hieno. Tarvitseeko minun vielä erikseen tähdentää tämän olevan suosikkini koko albumilla?

Ultraviolet-kiertue alkoi tällä kertaa Englannista, ja tämän vuoden puolella ainoat Suomen-keikat soitettiin 18. päivä lokakuuta Kulttuuritalolla Helsingissä ja seuraavana iltana Tampere-talolla. Olimme paikalla Helsingin-keikalla, ja pakko sanoa että näillä pojilla on edelleen se magia hallussa. Totutusta mosh pitistä poiketen näillä keikoilla oli istumapaikat, mikä tavallaan tuntui sopivan albumin astetta "salonkikelpoisempaan" luonteeseen, mutta silti Poets of the Fall sai temmattua yleisön mukaansa kuten aina ennenkin. Encoren ajaksi kukaan ei enää malttanut jäädä istumaan, kun bileet vain paranivat. Mukana laulaminenkin onnistui, koska sanoja oli taas ehtinyt opetella sen pari viikkoa.

Sähköuruista alkava, mahtipontiseksi yltyvä mutta jälleen hiljaiseen kuoroon ja sähköurkuihin laantuva, uuden albumin päätösraita Choir of Cicadas vei ajatukset Amerikan boardwalkeille, ja sopi myös keikan päätökseksi kuin nenä päähän.

Mitään huonoa sanottavaa Ultravioletista itsestään on vaikea keksiä. Jos jotain, se saa entistäkin enemmän toivomaan remasteroitua painosta Clearviewistä. En tiedä, toteutuuko toiveeni koskaan, mutta yksi asia on varma: Ultraviolet tulee viihtymään ahkerasti virtuaalisella levylautasellani.

"Rauhaa, rakkautta, harmoniaa ja Poets of the Fall."