Ajattelin jakaa palasen omasta elämästäni. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, useampi vuosi sitten, mutten kehdannut kuitenkaan julkaista mitään. Ehkä koin sen silloin turhaksi huomionhakuisuudeksi, mutta sittemmin olen tajunnut, ettei minun varsinkaan omassa blogissani tarvitse yrittää miellyttää ketään.
Muistelen aikaa noin viisi vuotta taaksepäin. Täytin juuri 18 ja elämä maistui mansikkakakulta. Yksi asia kuitenkin mietitytti kovasti. Olin jo aikoja sitten pannut merkille että monet kaverini seurustelivat, ja toisaalta että tytöt eivät itseäni kiinnostaneet kuin kavereina. Yläasteella siirsin vain asian syrjään ajatellen, että eivät kaikki aloita samaan aikaan, eihän tässä ole mikään kiire.
Enää en voinut antaa sen kuitenkaan olla, koska tilanne ei ollut muuttunut miksikään. Oli pakko kohdata tosiasiat ja löytää itsensä.
Jotenkin meille jo pienestä pitäen iskostuu ajatus siitä, että homous on ällöttävä, epänormaali, paha ja sairaskin asia. Ajoittain tuntui, etteivät homot ole edes ihmisiä. Itsellänikin tuo ajatusmalli istui tiukassa. Kesti kauan, ennen kuin pystyin edes olemaan sanomatta hyi ajatukselle siitä, että joku voisi olla kiinnostunut samasta sukupuolesta kuin itse on.
18-vuotiaana ajattelin jo sen olevan ihan okei – paitsi tietysti omalla kohdallani. Se oli kaikkein vaikein etappi. Yritin jääräpäisesti tarrautua illuusioon, jonka olin itselleni rakentanut – joku päivä rakastun elämäni naiseen, mennään naimisiin ja hankitaan 1,4 lasta, auto ja asuntolaina – koska ajatus siitä, ettei niin tapahtuisikaan, tuntui pelottavalta ja ahdistavalta. Joutuisin heittämään kaikki tuollaiset haaveet menemään. Vihasin itseäni (sanottakoon, että itsetuhoisuuteen asti ei kuitenkaan ollut vaarana mennä) ja toivoin olevani joku muu. En halunnut tuottaa pettymystä ja olla suvun ainoa homopoika, perheen musta lammas. Miksi juuri minä, miksei joku muu? Olisin niin mielelläni halunnut vastata joskus myöntävästi sukulaistätien ja -setien uteluun siitä, onko minulla tyttöystävää.
Vasta keväällä 2011 tulin siihen tulokseen, että ei se komeiden kollien tiirailu, josta yllätin itseni jatkuvasti, ole mikään välivaihe minulle. Turha taistella vastaan; en kiinnostu vastakkaisesta sukupuolesta juksaamalla itseäni. Muistelin mennyttä elämääni aina lapsuusvuosiini asti ja näin asian selvästi. En kuitenkaan pystynyt vieläkään käyttämään itsestäni homo-nimitystä ja ajoittain tunsin edelleen itseinhoa.
Tosiasioiden tiedostaminen ja itsensä hyväksyminen sellaisenaan kun ovat eri asioita. Senkään tajuaminen, että olen ihan yhtä hyvä ihminen ja ansaitsen tulla rakastetuksi siinä missä muutkin, ei tapahtunut yhdessä yössä.
Olen onnellisessa asemassa, koska kukaan, jolle olen kertonut tykkääväni miehistä ei ole ollut moksiskaan siitä. Kesti yli vuoden, ennen kuin minussa oli riittävästi miestä kertoa vanhemmilleni. Sekä he, veljeni että tietyt ystäväni, joille olen kertonut, olivat ihailtavan okei asian kanssa eikä kakka osunut tuulettimeen, vaikka jokainen kaapistatulo kyllä hirvitti etukäteen enemmän kuin kaikki ala-asteen soololaulut koulun juhlissa yhteensä.
Elämä on helpottunut päivä päivältä, vuosi vuodelta. Olen huomaamattani ympäröinyt itseni avarakatseisilla ja suvaitsevaisilla ihmisillä. Olen saanut kokea läheisyyttä ja rakkautta – osan siitä nuoruudesta, josta jäin paitsi tämän sirkuksen takia. Homous ei ole minulle ylpeyden aihe enkä vieläkään koe helpoksi puhua siitä henkilökohtaisella tasolla, mutta koska en voi muuttaa sitä, sen kanssa on elettävä. Olen iloinen, että se on ylentynyt häpeätahrasta ja vihattavasta ominaisuudesta kuitenkin suhteellisen loogiseksi osaksi minua.
On oikeastaan aika jännittävää elää elämää, jossa ei ole valmista sivupohjaa, sellaista, josta yritin itsekin kynsin hampain pitää kiinni. Saan muotoilla itse oman elämäni vailla perinteisiä sosiaalisia odotuksia ja rooleja, joihin pitäisi alistua. Ehkä joku ei hyväksy minua, ehkä joku inhoaa minua sen takia, että olen homo – mutta ainakin olen oma itseni.
