Kuvien arkistointia

Valokuvaus on harrastus, jonka kanssa olen itsekseni puuhannut useita vuosia. Se ei ole mitenkään vakavanpuoleista, ja tosiharrastajan näkökulmasta olenkin lähinnä sunnuntainäppäilijä.

Oli miten oli, noin 21 000 kuvaakin tarvitsevat kodin - sellaisen, jossa ne ovat järkevässä järjestyksessä.

Alussahan kuvia ei ollut läheskään näin paljoa ja aloittelinkin harrastusta Macin mukana tulevan iPhoton kanssa, kuten lukemattomat muutkin ovat tehneet. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä, samalla kun iPhoton ilmiselvät puutteet ja epäkohdat alkoivat häiritsemään entistä enemmän. Silloin tutustuin Adoben Lightroom-ohjelmistoon, joka oli vasta ensimmäisessä versiossaan.

Kuukauden kokeilun jälkeen olin niin tykästynyt ohjelmaan että tiesin, ettei paluuta takaisin entiseen olisi. Odotin kuitenkin 2-versioon asti ennen ohjelman täysversion hankkimista.

Siitä lähtien kuvatyönkulku on ollut minulla melkoinen sekasikiö, joka on jotenkuten toiminut, mutta on aina tuntunut jokseenkin "väärältä", epäammattimaiselta, monimutkaiselta ja virhealttiilta. Olen tuonut kaikki kuvat ensin iPhotoon ja järjestellyt ne siellä albumeiksi. Sen jälkeen olen osoittanut Lightroomille iPhoton luoman sisäisen kansiorakenteen, jotta voin tarkastella samoja albumeita sielläkin. Käytännössä ainoa syy tähän järjestelyyn oli kuvien synkronointi eri iLaitteisiin, joka hoitui iPhoton älykkäiden albumeiden ja iTunesin yhteistyöllä saumattomasti. Muutoin olen oikeastaan pitänyt iPhotoa aina vain inhottavampana systeeminä josta olen ajatuksen tasolla yrittänyt päästä eroon jo useamman vuoden ajan.

Kokeilin useammassakin välissä Applen Aperturen eri versioita, josko sillä saisi parhaat puolet molemmista: iPhoton helppo synkronoitavuus ja Lightroomin kaltaiset tehokkaat muokkaustyökalut. Valokuvaajat ovat pitkälti jakautuneet kahteen kuppikuntaan, toiset pitävät Lightroomista kun taas toiset suosivat Aperturea. Itse huomasin jokaisen lyhyen koeajon jälkeen kuuluvani ensin mainittuun. Minulle Aperture tuntui olevan vain "iPhoto on steroids", eli toimintoja on eksponentiaalinen määrä mutta selkeä työnkulku tuntui yhtä lailla loistavan poissaolollaan kuin iPhotossakin.

Eilen otin kuitenkin härkää sarvista ja hankin Lightroomiin päivityksen tuoreimpaan 4-versioon. Onnekseni se on edelleen sama tuttu Lightroom, mutta 2-versioon verratuna se sitältää mm. tuen videoille, paikkatietotoiminnot karttoineen sekä uusia julkaisu- ja vientitoimintoja. Lisäksi uutta on päivitetty kuvaprosessori, eli säätimissä on enemmän säätövaraa.

Sen myötä aloitin myös alussa loputtomalta tuntuvan urakan siirtää kaikki kuvat pois iPhoton kansiorakenteista omaan vuoden, kuukauden ja päivän mukaan järjesteltyyn hakemistoonsa, jota hallitaan yksinomaan Lightroomin avulla. Sen jälkeen on tarkoitus lisätä joka kuvaan järkevät avainsanat, jotta kuvat löytyvät nopeasti yksinkertaisella tekstihaulla.

Tutustuin tänään pintapuolisesti paikkatietotoimintoihin. Sen lisäksi, että iPhonella otetut kuvat näkyvät kartalla ilman minkäänlaisia toimenpiteitä, lisäsin Urho Kekkosen kansallispuistosta ottamiini kuviin paikkatiedot RunKeeperiin tallennettujen vaellusreittien avulla. Lightroomiin syötetään tiedosto, jossa on reitin paikka- ja aikatiedot, jolloin kuvat yhdistyvät automaattisesti tiettyihin pisteisiin reitillä.

Kuvien siirtäminen on vielä pahasti kesken joten en ole kerennyt tutustumaan vielä uusiin kuvankäsittelytoimintoihin tai vientiin, mutta toistaiseksi homma näyttää hyvältä ja viimein tuntuu, että hommassa on jotain järkeäkin.

Parempaa tätä vuotta

Tutkailin blogia tässä ja huomasin etten viime uutenavuotena kirjoittanut mitään vanhan vuoden yhteenvetoa. En tiedä miksi, meillä oli pitkä joululoma (taisi kestää lähes kuukauden) ja sen otin muistaakseni ihan rennosti.

Viime vuona oli niin erilaista. Helmikuussa olin ensimmäistä kertaa ikinä kenenkään hautajaisissa. En ajatellut sen olevan kova paikka, ja siis miehethän eivät itke, mutta kuinkas kävikään. Taisin vollottaa ihan kunnolla kappelin pihalla siunaustilaisuuden jälkeen. Silloin tuntui kyllä niin pahalta. Ikävä ja kaipaus on kaikilla.

Muuten alkuvuosi toukokuuhun asti kului opintojen parissa TaiKissa, sen jälkeen oli aikaa nauttia kesälomasta pari kuukautta. Kävin kummieni ja serkkujeni kanssa viikon visiitillä Saariselällä kesäkuussa. Ensimmäistä kertaa oli enemmän aikaa kokea Lappia kesäaikaan. Haluan sinne ehdottomasti uudestaankin. Yötön yö, henkeäsalpaavat maisemat ja tunturipurojen kristallinkirkas, viileän raikas vesi ovat vain muutamia niistä jutuista jotka sieltä jäivät mieleen.

2012 toteutin myös erään pitkäaikaisen haaveeni, eli oman flipperin hankkimisen. Road trip yksin kesäyön hämärässä, aamun sarastuksessa ja päivänpaisteessa Rovaniemelle asti, Road Shown ahtaminen autoon, tavaratilassa vietetty yö ja matka vielä takaisin etelään oli hyvin erikoislaatuinen kokemus, mutta se kannatti. Peli on ollut ahkeralla käytöllä, tosin ei sitä kukaan muu ainakaan tunnusta pelaavansa kuin minä. Lomanviettoa parhaimmillaan.

Kesäkuun lopussa alkoi jo ahdistaa, ja sitten heinäkuussa tuli se päivä kun piti astua varusmiespalvelukseen ja sillä tiellä ollaan tosiaan vieläkin.

8 viikkoa kestänyt peruskoulutuskausi oli kokonaisuutena ehkä yksi paskimmista kokemuksista elämässäni tähän asti, mutta hyvääkin sieltä on jäänyt mieleen ja aikahan kultaa muistot. Sen aikaiset tupakaverit ovat aika lailla jääneet taakse, mikä minua vähän harmittaa, koska meillä oli tosi hyvä tupa. Silloin en ajatellut, olin vain niin innoissani siirtymisestä Santahaminaan ja Ruotuväki-lehteen.

Nykyään noihin aikoihin tulee palattua lähinnä Pääesikunnan paviljongissa ruokapöytäkeskusteluissa, kun vaihdetaan silloin tällöin kokemuksia eri puolilta Suomea tulleiden ihmisten kanssa. Nykyiset palvelustoverini ovat ehkä parhaita tyyppejä jotka minulla on etuoikeus tuntea.

Perjantaina kun vuoden palvelleet viime saapumiserän johtajat kotiutuivat, iski tietynlainen haikeus. Tietysti siksi, että kotiutuneiden joukossa oli myös näitä parhaita tyyppejä, mutta myös siksi, että meillä nykyisellä 255 vuorokauden miehistölläkään ei ole enää kuin 74 aamua jäljellä. Totesin Facebookissa että en olisi halunnutkaan vielä kotiutua. Jotkut ehkä käsittivät sen ironiana, mutta olin tosissani. Olen alkanut käsittää sen miksi tosi monet sanovat että intistä saa elinikäisiä ystäviä. Ihmiset, jotka olen oppinut tuntemaan syyskuun jälkeen, ovat sellaisia, joihin todellakin toivon voivani pitää yhteyttä myös intin jälkeen. Onneksi useat heistä ovat kanssani varmasti samaa mieltä.

P-kauden jälkeen intti on ollut kyllä tosi mielekästä. On päässyt tekemään sellaisia asioita, joista tykkää. Välillä on ollut tosi kiire (mm. tämän viikon perjantai oli aivan karsea sen suhteen), mutta kyllä joskus voi keskittyä pelkästään näyttämään kiireiseltä. Paino sanalla "näyttämään". On mukava tehdä lehteä sellaisten kanssa, jotka ovat periaatteessa oman alansa ammattilaisia. Tai niin minusta ainakin näyttää. Mielekkyys ei ole pelkästään hommissa. Minua kuumotti peruskoulutuskaudella paljon enemmän mennä komppanian varapäällikön puheille, joka oli arvoltaan kapteeni, kuin Pääesikunnassa mennä tapaamaan erästä kenraalimajuria. Tuntuu enemmän tavalliselta työpaikalta jossa ihmiset ovat ihmisiä. Sotilaallisuus on mausteena siinä.

Meinasin melkein unohtaa kertoa mitään tästä uudestavuodesta. Siihen osui juuri meidän joukkueen ainoa virka-apu ja siten ainoa kiinnioloviikonloppu. Oli jännä katsoa ilotulitusta Santahaminan rannasta Helsingin suuntaan. Ohjelma oli melko vapaa niin viikonloppuna kuin uudenvuodenpäivänäkin. Muonituskeskus oli panostanut ruokiin. Vähän erilainen uusivuosi siis. Ei yhtään huonompi kuin mikään tähänastisista, mutta erilainen.

Paljon taas inttilöpinää tässäkin. Monia siviilissä olevia ärsyttää että puhun siitä niin usein. Totuus on vaan se, ettei minulla tällä hetkellä ole juuri muuta elämää, josta ammentaa jaettavia kokemuksia ja puheenaiheita.

Aion nauttia jäljellä olevista 74 aamusta. En halua vielä ajatella elämää niiden jälkeen, vaikka kuulopuheet kertovat että sitä kuitenkin on. Katsotaan sitten.

Oikein mainiota alkanutta vuotta kaikille. LLAP.