BeoPlay H3 uusintana

Kirjoitin vähän reilu vuosi sitten pienimuotoisen arvion B&O Playn BeoPlay H3-kuulokkeista. Kuuntelin niitä tyytyväisenä lähes jatkuvasti, kunnes muutama viikko sitten ne päättivät, etteivät kestä lähes jokapäiväistä 15 kilometrin työmatkaa (edestakaisin, toki) pyöräillen – vasemman kanavan johdin katkesi jostakin aivan läheltä kuulokeliitintä. Siitä alkoi onnettomien sattumusten sarja – pyörä varastettiin ja tuhosin äänikortin tietokoneestani. Mutta ei noista muista sen enempää. Mitä tekisin rikkoutuneille H3:lleni? Korvaako takuu?

Tämä hajonnut pari oli itse asiassa jo toinen sarjassamme – ensimmäiset oli ystäväni voittanut B&O Playn suunnittelukilpailusta ja myynyt takuuvaihtona saamansa uuden, avaamattoman parin minulle. Kilpailusta oli aikaakin jo ties kuinka monta vuotta, joten oli kysymysmerkki, oliko mitään takuuta ylipäätään olemassa. Mutta syötettyäni sarjanumeron ja tämän kyseisen parin kaupastanoutopäivän B&O Playn itsepalvelutakuuvaihtojärjestelmään, se ilmoitti iloisesti takuun olevan voimassa vielä ensi vuoden kesään asti. Hienoa. Kuulokkeet pussiin ja UPS:n kyytiin.

Vajaan parin viikon päästä tuli sähköposti, jossa kerrottiin, että saan uudet tilalle, mutta mustia/tähtiharmaita ei ollut saatavilla, joten sain päättää: metallinharmaa (natural) tai samppanja. Alkuperäisessä arviossani itse asiassa kirjoitinkin, että oma värivalintani olisi ollut muu kuin musta, mutta silloin ei ollut valinnanvaraa – ja jostain epäonnen pilvien lomasta kohtalo yhtäkkiä hymyili minulle ja antoi sen valinnan tässä ja nyt. Harkitsin hetken samppanjaa, mutta kallistuin kuitenkin naturaliin. Olin iloinen. Muutaman päivän päästä siitä uusi H3-pari oli matkalla minulle, ja tänään sain ne käsiini. Näissä on uusi, kahden vuoden takuu ja nyt minulla on siitä tositekin sähköisenä.

Tällä välin H3:sta oli ehditty julkaista uusi, toisen sukupolven versio. Tietääkseni muutoksia ääneen ei tullut, vaan muutokset painottuvat johtoon joka on ilmeisesti aiempaa paksumpi. Myös vedonpoisto (tai sellaiseksi itseään kutsuva) kuulokeliittimessä vaikuttaa olevan eri materiaalia.

Kirjoitin viimeksi, ettei H3:n pakkaus vastannut hintaluokkansa asettamia odotuksia, ollen halvan tuntuinen ja hankala purkaa. Ilokseni huomasin, että toisen sukupolven H3 on saanut uuden pakkauksen. Laatikko on paksumpaa pahvia ja se toimii nyt iPhonen pakkauksen tapaan, eli siinä on erillinen kansi, joka peittää sen kokonaan pohjaa lukuunottamatta. Siinä ei myöskään ole enää ikkunoita, vaan ensisilmäys kuulokkeisiin syntyy vasta laatikon avattua. Napit ovat nyt nätisti esillä mustalla taustalla, ja sen takana johto on löyhästi käärittynä tummansiniseen silkkipaperiin. Pohjalla on pahvinen tasku, josta löytyy sama sekoitus eri kokoisia korvatulppia, lentokoneadapteri sekä pikaopas.

Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Ensimmäisen sukupolven H3:n mukana seurasi näppärä, kova suojakotelo, johon kuulokkeet oli helppo istuttaa nätisti ja kieputtaa johto sen ympärille. Toisen sukupolven version mukana tätä koteloa ei tule, vaan säilytystä varten mukana on fleeceä/samettia muistuttavaa kangasta oleva pehmeä pussukka. Yksityiskohtana on toki kaunis, alumiininen B&O-logolla varustettu kiristin, mutta fakta on se, ettei tuo uusi pussukka suojaa kuulokkeita samalla tavalla ja pidä niitä ojennuksessa kuljetuksen aikana.

Uusi kuljetuspussukka on aiempaa hieman spartalaisempi.

Tästä muutoksesta itse asiassa tiesin etukäteen, ja pidin aiemman parin mukana saamani kotelon itselläni, ja jatkan siis sen käyttöä. Pelkät kuulokkeet yksillä korvasovitteilla oli itse asiassa ainoa, mitä kuplamuoviin käärittynä lähetin vaihtoa varten, eikä kukaan onneksi tullut muita oheistarvikkeita minulta karhuamaan, vaikka ohjeissa sanottiinkin, että tuote tulisi lähettää varusteineen mielellään alkuperäispakkauksessaan.

Miltä uudet H3:t tuntuvat sitten käytössä? Pari viikkoa pelkällä BeoPlay A1:llä pärjäilleenä on kyllä ihanaa kuulla taas stereoääntä. Pidän myös ekstrapaljon natural-värivariaatiosta. Se tuntuu korostavan alumiinisten korvanappien yksityiskohtia vielä tähtiharmaata kauniimmin – enkä ihmettele, sillä harmaa alumiini on se, josta Bang & Olufsen tunnetaan. Ainoa, joka ei tunnu ihan yhtä hyvältä, on kaukosäädin ja sen painikkeet, mutta voi olla, että se paranee "sisäänajon" myötä. Enää kuitenkaan painikkeiden sijainti vasemmalla ei tunnu yhtään omituiselta – se tunne hävisi jo muutaman viikon käytön jälkeen ensimmäisten kanssa.

Tarkkuustyöstetty alumiinirunko jaksaa edelleen ihastuttaa ja kestää tarkastelua myös läheltä. Siis todella läheltä.

Äänestä ei oikeastaan ole sanottavaa, koska verrokkiakaan ei tällä kertaa ole. Ensireaktio Poets of the Fallin Jealous Gods -levyn kanssa oli, että yläpää olisi hieman kirkkaampi kuin rikkoutuneessa parissani, mutta jos virallinen totuus on se, ettei näiden ääntä ole muutettu ensisukupolvesta, kuvittelen todennäköisesti omiani. Joka tapauksessa olen muutaman tunnin kuuntelun jälkeen taas täysin tottunut näihin ja niitä kuuntelee ihan yhtä mieluusti kuin edellisiäkin.

Toivottavasti nämä kestävät paremmin kuin edelliset. Sillä, että kuulokkeen johto jatkuvasti vääntyili edestakaisin farkkujeni taskussani pyöräillessä, oli varmasti osansa asiaan, joten aion kiinnittää siihen vähän enemmän huomiota. Ehkä alan pitää iPhonea repuntaskussa – harvemmin siihen tulee kuitenkaan ajon aikana koskettua, kun kaukosäätimen avulla pystyy hoitamaan kaiken tarpeellisen: säätämään äänenvoimakkuutta ja hyppimään eteen tai taakse Overcastissa.

Seuraavaksi ehkä myös tietokoneen äänipuoli kuntoon?

"Uutta" Poets of the Fallia

"Uutta" on siksi lainausmerkeissä, että Poets of the Fallin seitsemäs studioalbumi Clearview, josta nyt on puhe, julkaistiin jo 30. syyskuuta 2016. Perinteiseen tapaan kävimme ystäväni kanssa nautiskelemassa sitä livenä tuoreeltaan, tällä kertaa Tampereen Pakkahuoneella (nyt levyjulkaisun ja keikan välissä oli vain kaksi päivää parin viikon sijasta – sanojen oppiminen ennen keikkaa ei ihan toteutunut). Yhtyeen levyuutuuksista kirjoittaminen on niinikään muodostunut minulle perinteeksi, joten Clearviewistäkin olen halunnut jo sen julkaisusta lähtien kirjoittaa. Syy siihen, miksi se tapahtuu vasta nyt, ovat ristiriitaiset fiilikseni tästä albumista.

Tehdään heti kättelyssä selväksi että rakastan tätä levyä, kuten edellisiäkin. Ennen kuin albumin ensimmäinen single Drama for Life julkaistiin, arvuuttelimme, kuinka radikaalisti Poets of the Fallin tyyli muuttuisi musiikillisesti, koska yhtye uusi albumista kertovan lehdistötiedotteen julkaisun yhteydessä kokonaan visuaalisen ilmeensä, ja lehdistötiedotteessa itsessään mainittiin, että ensimmäistä kertaa levyn tuottaa ulkopuolinen tuottaja (Kentiäkin tuottanut Stefan Boman). Saatoimme huokaista helpotuksesta: Clearview on taattua Poets of the Fallia, joka ei musiikillaan  taatusti jätä kylmäksi niitä, jotka edellisistäkin albumeista pitävät.

Drama for Life on napakka aloitus levylle ja tempaa mukaansa (ja tällä raidalla esiintyy muuten ensimmäistä kertaa Poets of the Fall ihan oikeasti lyriikoissa), mutta huomaan useimmiten aloittavani kuuntelun The Game -raidasta. Tällä kertaa levyllä ei ole nimikkoraitaa, joten sitä ei voi valita suosikiksi, mutta ne seuraavat heti The Gamen jälkeen: Child in Me ja Once Upon a Playground Rainy, joissa molemmissa on kylmiä värejä nostattavat kertosäkeet ja ne kuulostavat yhtyeelle tyypillisen isoilta. Samaan kastiin voidaan lukea myös Center Stage.

Mukana on Jealous Gods -albumin tapaan myös herkempää ja rauhallisempaa musiikkia, josta pitävät huolen The Labyrinth sekä Moonlight Kissed, joista jälkimmäisessä Markon upeaa ääntä kantaa lähes kokonaan piano (ja jouset taustalla).

Vaikka kaikkia kappaleita en tässä maininnutkaan, jokaisella niistä on omat meriittinsä ja mitään en jättäisi pois.

Mistä se ristiriita sitten tulee? Ehdin kuitenkin levyä jo niin paljon suitsuttaa. Kaikki, mitä kirjoitin, pitääkin paikkansa, mitä tulee musiikkiin. Ongelma tällä levyllä on se, miten tuo musiikki on paketoitu. Kaikki aiemmat Poets of the Fallin albumit ovat minusta olleet onnistuneita miksaukseltaan ja masteroinniltaan (saatan käyttää termejä huolimattomasti, koska en ole niin perehtynyt musiikin tuottamiseen), mutta Clearview valitettavasti ei yllä lähellekään samalle tasolle niiden kanssa.

Jokainen kappale kuulostaa soivan jonkinlaisen verhon takaa – diskanttipäästä tuntuu puuttuvan yksityiskohtia ja se viimeinen kirkkaus, jota sinne kaipaisi. Lisäksi kovaäänisemmät kappaleet (kuten Drama for Life tai Shadow Play) on miksattu niin tukkoon, että kertosäkeissä eri elementit ja instrumentit tuntuvat sekoittuvan yhdeksi massaksi. Tämä on huvittavaa ja masentavaa siksi, että tukkoon miksaamisella yleensä pyritään samaan musiikki soimaan mahdollisimman "kovaa", mutta tästä huolimatta Clearview ei kuulosta yhtä "kovaääniseltä" kuin aiemmat albumit, joissa edellä kuvattuja ongelmia ei tunnu olevan.

Tuntuu, että ongelmat myös korostuvat eri tavoin erilaisilla laitteilla ja eri ympäristöissä. Autossa ja MacBook Pro:n kaiuttimilla kokonaisuus on itse asiassa yllättävän siedettävä (noh, niin siedettävä kuin ohuesti toistavat tietokoneen kaiuttimet voivat olla), mutta esimerkiksi BeoPlay H3:lla tai oikeilla kaiuttimilla ei välttämättä tee välillä mieli kuunnella levyä ollenkaan, kun ajatukset harhailevat musiikista nauttimisesta vain äänitteen ongelmiin. iTunesin taajuuskorjaimella puuttuvaa diskanttipäätä voi tuoda jonkun verran esiin, mutta patukkamiksaukselle se ei valitettavasti voi mitään.

En ole myöskään yksin mielipiteineni. Genelec Music Channel julkaisi YouTubessa sarjan Genelec Artist Roomissa taltioituja studiolivevetoja Clearviewin kappaleista, ja jokaisen kommenteista löytyy ihmetystä siitä, miten nuo tallenteet kuulostavat niin paljon albumiversioita paremmilta. Voimmeko syyttää tästä Stefan Bomania, levyn tuottajaa? Olettaisin että tuottaja näistä asioista päättää, joten liityn siihen remmiin, joka tästä tuottajavalinnasta ei pidä. On hirmu sääli, että tämä musiikillisesti upea, aiempien Poets-albumien kanssa täysin yhdenvertainen teos kärsii huonosta miksauksesta tai masteroinnista – bändi on tehnyt huippuesityksen, mutta se ei pääse loistamaan niin kirkkaana kuin se ansaitsisi. Hartaasti toivon, että ehkä joskus tulevaisuudessa Poets of the Fall voisi harkita levyn uudelleenmiksausta tai masterointia "kotikonstein" – siis siten, kuin se on aiemmillekin levyille tehty. Siitä versiosta olisin valmis maksamaan huomattavan paljonkin – Clearview on herättänyt ruokahalun, joka vain kasvaa syödessä.

Uusi kesä, uudet maisemat

Hiljaista on taas pidellyt täälläkin. Nyt voi ehkä taas hetkeksi aktivoitua kun on jotain kerrottavaakin.

Koulu on nyt siinä vaiheessa että tarvittava määrä pisteitä on kasassa ja enää on tekemättä maisterin opinnäytetyö. Tämän ympärillä oikeastaan pyöriikin koko elämäni tällä hetkellä. Tapahtumat lähtivät liikkeelle jo viime vuonna, kun teimme kaksi kurssia yhteistyössä Bang & Olufsenin kanssa. Panokseni LOUD-projektiin ilmeisesti herätti sen verran huomiota, että kysyivät, josko kesänmittainen harjoittelu yrityksessä kiinnostaisi. Samalla olin ihan pihalla siitä, mitä keksisin opinnäyteaiheekseni (jälleen kerran), ja päätinkin kysyä, olisiko B&O:n suunnalla ideoita.

Olihan siellä. Nämä kaksi asiaa niputettiin ja nyt, monen mutkan jälkeen, löydän itseni heräilemästä sunnuntaisessa Kööpenhaminassa. Saavuin tänne viikko sitten, ja tarkoitus olisi viipyä lokakuun loppuun asti – siis vähän kauemmin kuin kesä. En ole koskaan ennen pakannut näin pitkälle reissulle.

Olen tosi innoissani työpaikasta ja projektista. Pääsen kurkistamaan kulissien taakse, miten Bang & Olufsenin maailmankuulut tuotteet syntyvät. Tapaan oikeassa elämässä niitä ihmisiä, jotka ovat niiden parissa työskennelleet. Se tuntuu oikeastaan aika epätodelliselta. Teimme lyhyen tutustumiskierroksen toimiston eri kerroksiin ja oloni oli kuin pikkulapsella karkkikaupassa. Kaikkialla tuotteita, siellä täällä prototyyppejä ja niiden palasia. Eikä huonosta äänestä tarvitse kärsiä.

Ensimmäinen viikko on ollut hidasta. Opiskelukaverini Aallosta, jonka kanssa teemme tätä projektia ja joka on täällä ehtinyt jo pidempään asua, lähti vähäksi aikaa takaisin Suomeen, samoin kuin esimieheni Ruotsiin, joten olen tarkkojen työaikojen puuttuessa yrittänyt totutella päivittäiseen elämään uudessa kaupungissa sekä orientoitua projektiin. Ei kenenkään mielestä ihan paras vastaanotto, mutta minkäs teet. Kyllä se tästä.

Moni asia on vielä kuitenkin epävarma, kuten se, missä asun. Kööpenhaminasta on tunnetusti vaikea löytää asuntoa, eikä asuminen ole halpaa. Ensihätään saimme onneksi järjestettyä Airbnb:n. Se on luonnollisesti vielä kalliimpaa, mutta asumiskulut on onneksi luvattu firman puolesta hoitaa. Muuten harjoittelu on B&O:n politiikan mukaisesti palkatonta, mikä toki aika paljon kyrsii puolin jos toisinkin, mutta koen, että se sulka, jonka tästä hommasta saa hattuunsa, on sen väärti. Ja ties vaikka jalkaa saisi ujutettua oven väliin tällä aikaa...

Oma eläminen joka tapauksessa mietityttää. Totesin heti, kun kuulin, ettei päivittäisiä työmatkoja (junalla) korvata, että tarvitsen polkupyörän samantien. Kööpenhamina on maailman paras pyöräilykaupunki ja toki jo ennestään pyörän hankinta oli listalla, mutta tämä sai vipinää virsuihin. Löysinkin itselleni paikallisesta "Tori.fi:stä" nopeasti erittäin huokean menopelin. Jos menen toimistolle, työmatka on noin 14 kilometriä – ei siis mikään mahdoton rasti. Tässä on vain voitettavaa – säästän rahaa joka kerta kun en lataa rejsekortia (paikallinen matkakortti) ja kuntokin kohoaa. Pyörällä on lisäksi kaikkein helpointa tutustua eri paikkoihin.

Henkilökohtaiset finanssit pitää yrittää pitää jotenkin tasapainossa, mutta tärkeää on myös se sosiaalinen puoli, ja se tuottaa minulle aina hankaluuksia. Heti ensimmäisenä päivänä, kun olin majoittautunut iski epätietoisuus ja jopa tietynlainen epätoivo. Viikonloppu – mihin mennä, mitä tehdä, mistä saa ruokaa, näin edespäin. Minä olen sellainen tyyppi, joka käpertyy tosi mielellään omaan koloonsa kun tekemistä ei ole ja lähimmän hyvän ruokakaupan sijainti on tiedossa (tällä hetkellä se on Lidl, aivan kadun toisella puolella). Kun kukaan ei ole näyttämässä paikkoja eikä edes ole ketään, jonka kanssa jakaa tämä epätietoisuus, jonka kanssa voisi lähteä tutkimaan paikkoja, se tietyllä lailla lamaannuttaa.

Olen pakottanut itseni lähtemään ulos katselemaan ympärilleni, ja nyt kun minulla on oma pyörä, se on entistä helpompaa, mutta silti tuntuu kuin vain olisi sumussa yksin omassa pääkopassani. Ei ole mitään päämäärää. Sen pitäisi olla vapauttavaa, koska voit tehdä mitä vain, mennä mihin vain, ja vaikka itselläni ei olekaan tapana suunnitella elämääni kovin pitkälle, tämä vaatisi nyt sellaista spontaaniutta jota minulta ei löydy.

Muistelen tunnetilojen olleen vähän samansuuntaisia muutettuani Helsinkiin kuusi vuotta sitten, mutta toki Helsinki ei ollut silloinkaan aivan vieras kaupunki, ja silloin pääsi heti kiinni rutiineihin – aamulla kouluun pajalle, iltapäivällä pois. Kööpenhamina on ihan uusi paikka, ja rutiineista ei voi kyllä vielä hyvällä tahdollakaan puhua. Työpaikkojakin on kaksi, mistä valita (B&O:n toimisto kaupungin ulkopuolella ja Underbroen, maker space aivan keskustassa).

Useampikin kaveri sekä perheenjäsenet ovat lupailleet tulevansa visiitille jossakin vaiheessa kesää ja syksyä, joten odotan sitä innolla ja toivon, että siihen mennessä olen tutustunut paikkoihin ja oppinut viihtymään sen verran, että voin näyttää kaupunkia heillekin.

Ei siis auta kuin yrittää pistää kaikki mahdolliset pyörät pyörimään.