iPhone SE: pieni on edelleen kaunista

Siitä on aikaa, kun edellisen kerran ostin uuden älypuhelimen. Elettiin vuotta 2012, olin intissä ja iPhone 5 oli tullut ulos. Päädyin erinäisistä syistä päivittämään iPhone 4:stä, ja valko-hopea 32 Gt iPhone 5 tuli silloin taskuuni, missä se viihtyi aika tarkalleen kuusi vuotta – kunnioitettava käyttöikä nykyaikaiselle älypuhelimelle. Akun olen itse vaihtanut kerran, mutta muuten meillä on ollut oikein huoleton yhteinen taival.

Applen julkistettua iOS 11:n viime vuonna, tiesin, että tulisin ennemmin tai myöhemmin päivittämään, koska iPhone 5 ei kyseistä päivitystä viimeisenä 32-bittisenä iPhonena enää saanut. Nyt vuotta myöhemmin, iOS 12:n tultua saataville, aika tuntui oikealta. Mutta mihin päivittäisin?

Älypuhelimet ovat viime vuosina olleet kasvamaan päin. Ensin laitteet kasvoivat fyysisesti, ja sen jälkeen niiden näytöt ovat pikkuhiljaa vallanneet "otsa- ja leuka-alueet", jolloin laitteet ovat edestä lähes kokonaan näyttöä. Jälkimmäinen on minusta aivan ookoo – laitetaan toki niin suuri näyttö, kuin laitteeseen vain sopii – mutta laitteiden kasvaneesta fyysisestä koosta en ole ollut yhtä innoissani. Toivoin, että Applella olisi tarjolla jotain, joka miellyttää pienten puhelimien ystäviä, kuten minua.

iPhone SE tuntui olevan kuin vastaus näihin rukouksiin, kun se julkistettiin keväällä 2016. Sisällä oli viimeisintä tekniikkaa iPhone 6S:stä, iPhone 5s:n kanssa lähes identtisissä kuorissa. En hankkinut SE:tä silloin, koska olin vielä aivan tyytyväinen iPhone 5:een, ja elättelin toiveita siitä, että vuoden parin päästä tarjolla olisi taas uusilla sisuskaluilla päivitetty kompakti iPhone.

Toisin kuitenkin kävi – iPhone XS:n, XS Maxin ja XR:n julkistuksen yhteydessä iPhone SE poistui mallistosta ilman seuraajaa, mikä sai minut pohtimaan suunnitelmiani uudestaan. Onko laitteen pieni koko oikeasti niin tärkeä ominaisuus, etten voisi ostaa mitään muuta?

Silloin harvoin, kun ostan kulutuselektroniikkaa, en pelkää laittaa kiinni vähän enemmän rahaa, jos tiedän saavani sillä laitetta moniksi vuosiksi eteenpäin. Edellisen kysymyksen ja tämän filosofian valossa mietin vakavasti viime vuoden iPhone X -mallin hankintaa, sen hintojen hieman laskettua: jos en saa pientä kokoa, haluan ainakin sitten niin paljon näyttöä kuin kohtuullisen kokoiseen laitteeseen saa mahtumaan – 4,7" ja Plus-koon "klassiset" iPhone-mallit olivat siis kokonaan pois laskuista. Tonttu on paljon rahaa älypuhelimesta, mutta ei se hukkaan mene.

Jostain aivojen takaosasta kuului kuitenkin se pieni järjen ja periaatteiden ääni. iPhone SE on ehkä poistunut Applen mallistosta, mutta mitä sitten? A9 on edelleen tehokas prosessori ja iOS-päivityksiä on odotettavissa vielä ainakin muutamaksi vuodeksi. Laitteen muotoilu on saavuttanut klassikon statuksen. Lisäksi sitä saa edelleen kaupoista, viisi yhden uuden iPhone XS:n hinnalla. Ja olenhan vuosien varrella "brändännyt" itseni niin vahvasti pikkupuhelinmieheksi, että näyttäisin vain huonolta jos nyt kumoaisin kaiken sen. Ja äänestän samalla lompakollani.

Sanoista tekoihin: 32 Gt iPhone SE muutti taskuun vitosen tilalle. Yritin hetken aikaa metsästää 128 Gt mallia, mutta sen saatavuus haluamassani värissä oli huono, ja lisäksi hinta pomppasi minusta suhteettomasti: 32 Gt mallin sai omakseen 239 eurolla, siinä missä 128 Gt:n hinta keikkui 400 euron tuntumassa. Järkeilin, että kun 32 gigalla on tähänkin asti pärjätty suht mukavasti, pärjään jatkossakin.

Entä se haluamani väri? Tähtiharmaa tietysti, tai avaruusharmaa kuten itse sen suoraan käännän. Ainoa asia, mitä olen vuosien varrella katunut iPhone 5:n kanssa oli nimenomaan väri: en ole ikinä juuri pitänyt valkoisesta etupuolesta iPhoneissa, koska pois päältä ollessaan siinä on suuri musta nelikulmio, ja kaiuttimen läheisyydessä olevat "roskat" (kamera, infrapuna-anturi) pilaavat yksinkertaisen lookin. Syy, miksi kuitenkin silloin valitsin hopean iPhone 5:n, olivat raportit mustan version anodisoinnin kulumisesta, mitä pidin silloin huonona. Jälkikäteen kuitenkin mieleni muuttui – musta iPhone 5 itse asiassa patinoitui todella upeasti. Avaruusharmaa SE ei patinoidu samalla tavalla, mutta siinä on musta etupaneeli, jonka ansiosta laite on pois päältä ollessaan vain minimaalinen mustaharmaa laatta.

Perhepotretti: iPhone 5 ja iPhone SE.

iPhone SE:n design on todellakin klassinen, funktionaalinen ja kaunis. Kuten tiedämme, iPhone 5:n kanssa vertailtaessa eroja on hyvin vähän, ja kaikki aiemmat kotelot ja kuoretkin sopivat (kävin vielä poistamassa Verkkokauppa.comista yhden viimeisistä yönsinisistä Applen nahkakoteloista uutukaiselle). Ilmiselvää on tietysti perinteisen, syvennetyn kotipainikkeen vaihtuminen Touch ID:hen (joka jo 5s:ssä tapahtui). Muita ei harjaantumaton silmä välttämättä huomaakaan: rungossa olevat viisteet ovat nyt mattapintaiset kiiltävän sijaan, ja takana oleva omenalogo on nyt toteutettu rosteri-insertillä kiillotetun alumiinipinnan sijaan, aivan kuten muissakin aikalaisissaan (iPhone 6, 6S ja 7) sekä alkuperäisessä iPhonessa. Pisteenä I:n päällä on ympäröity SE-merkki iPhone-tekstin alla. Nämä pienetkin seikat onnistuvat luomaan iPhone SE:lle oman identiteetin, ja muotoilijana arvostan, ettei vanhaa ja toimivaa reseptiä ole lähdetty muuttamisen ilosta muuttamaan.

Käyttöönotto oli helppoa ja nopeaa aiemmasta laitteesta otetun iTunes-varmuuskopion avulla, ja uusi maailma oli avoinna. No, iOS 12 näyttää suurimmalta osin hyvin samalta kuin iOS 10, että kulttuurisokkia en sen puolesta kokenut. Pieniä uusia juttuja löytyy sieltä täältä, mutta kyllä se tuntuvin ero vanhaan on nimenomaan iPhone SE:n A9-prosessorin ansiota. iPhone 5 ei tuntunut päivittäisessä käytössä hitaalta muuten kuin tiettyjä sovelluksia avattaessa, mutta SE suorastaan lentää. Lähes kaikki tapahtuu ajatuksennopeudella ilman minkäänlaista odottelua ja helpon näköisesti. Toki uusimman sukupolven A12 on vielä selvästi A9:ää nopeampi, mutta se ei haittaa.

Akun kesto on virtapihin prosessorin ansiosta lähes Plus-mallien luokkaa, ja meikäläisen käytöllä mennään yhdellä latauksella useinkin kaksi päivää.

Kamera minulle merkitsee ehkä vähemmän kuin suurimmalle osalle ihmisistä, koska kuvaan edelleen ahkerasti järjestelmäkameralla ja kannan sitä usein mukana. SE:n kamera on iPhone 5:een verrattuna kuitenkin hyppäys: 8 megapikselistä 12:een, f/2,4-aukosta f/2,2:een, 1080p-videosta 4K-tarkkuuteen, ja hidastusvideomahdollisuudet. Olen hyvin tottunut siihen, miten iPhone 5:n kamera toimii, tunnen sen vahvuudet sekä oikut, ja osaan huomioida ne saadakseni parhaan mahdollisen kuvan. Tältä kantilta SE:n kuvat eivät äkkiseltään juuri erotu aiemmista iPhone-kuvistani.

Jonkin verran olen kokeillut RAW-kuvien ottamista Halide-kameraohjelmalla, ja tulokset ovat parhaimmillaan yllättävän käyttökelpoisia Lightroomissa käsiteltyinä. Raakakuvien kanssa kuitenkin huomaa, miten paljon Applen kuvaprosessori normaalisti esimerkiksi parantaa dynamiikkaa ja vaimentaa kohinaa, ja tämän vuoden iPhone XS:n ja Smart HDR:n avulla ollaan taas jonkin uuden äärellä – laskennallinen valokuvaus on termi, jota tänä syksynä on nähty yhtenään. iPhone SE:hen verrattuna Nikon D80 on kuitenkin edelleen niin monessa asiassa parempi, että SE istuu hyvin samaan rooliin kuin aiemmatkin kännykkäkamerani: jokapäiväisen elämän dokumentointiin ja muihin spontaaneihin kuvaushetkiin. Ja parasta on, ettei siinä ole kamerakyttyrää.

Touch ID ja Raise to Wake ansaitsevat vielä erityismaininnat. Tiedän, Touch ID on jo vanha juttu ja hiljalleen jäämässä historiaan Face ID:n myötä, mutta onpa mukavaa ettei enää tarvitse näpytellä pääsykoodia. Se on vapauttavaa. Raise to Wake, joka herättää laitteen kun se nostetaan ns. käyttöasentoon, toimii suorastaan häkellyttävän hyvin. Jos haluan vain vilkaista, mitä kello on tai onko tullut ilmoituksia, ei minun yleensä tarvitse koskaan painaa mitään painiketta. Molemmat toiminnot saavat iPhone SE:n tuntumaan vielä freesimmältä minulle, koska en ole aiemmin päässyt näistä nauttimaan.

Loppuyhteenvetona totean, että välillä en edes voi uskoa, miten tyytyväinen olen iPhone SE:n kanssa. Se on pieni, nätti ja nopea. Olen nähnyt kaikenlaisia argumentteja siitä, miksi pienet älypuhelimet ovat menneisyyttä tai miksi ihmiset ylipäätään ostavat iPhone SE:n. Osan mielestä pienet laitteet ovat dinosauruksille, jotka eivät tee muuta kuin soittele ja viestittele laitteillaan, koska ne ovat kelvottomia mihinkään muuhun. Toiset sanovat, että SE:n ostavat vain ne, joilla ei ole varaa isompiin malleihin ja/tai eivät välitä uusimmasta teknologiasta. Molemmat ovat minusta täysin absurdeja väittämiä.

Olen vankasti sitä mieltä, että pieni koko ei oikeasti rajoita laitteen käyttömahdollisuuksia, ja suuremman ei siis pitäisi tarkoittaa parempaa älypuhelimissa – tai ylipäätään olla ainoa vaihtoehto. Tiedän tarkkaan, mitä älypuhelimeltani haluan ja iPhone SE rastittaa suurimman osan näistä ruuduista. Tiedän myös vielä tarkemmin, mistä jään paitsi valintani myötä – haluaisin mielelläni uusinta teknologiaa, eikä hinta ole este, tiettyyn pisteeseen asti. iPhone SE oli kuitenkin loistava kompromissi, kaikki seikat huomioon otettuna. Ja parasta on, että se harvemmin edes tuntuu kompromissilta.

Uutta Poets of the Fallia

Lokakuun 5. päivä ilmestyi Poets of the Fallin kahdeksas studioalbumi, Ultraviolet. Edellinen albumi Clearview oli katkeransuoloinen julkaisu: musiikki oli erinomaista, kuten totuttua, mutta nautintoa verotti heikompi äänenlaatu, joten odotin uutta albumia pelonsekaisin tuntein. Luottaisiko yhtye uudelleen ulkoiseen apuun uuden albumin tuotannossa?

Pelot osoittautuivat turhiksi ensimmäisen sinkun tultua ulos tammikuussa 2018: False Kings oli paitsi musiikillisesti taattua Poets-tasoa, ja kappaleessa on suorastaan Bond-tunnarin henkeä – ei kuulemma sattumaa – myös äänenlaatu on palannut kristallinkirkkaaksi aiempien albumeiden tapaan. Yhtyeen Instagram-päivitys viikkoa ennen albumin julkaisupäivää vahvisti epäilykset: Ultraviolet on jälleen Poets of the Fallin kokonaan itse tuottama albumi, ja kiitäjän näyttävä paluu levynkanteen osin symboloi tätä, Markon sanoin:

Back to the roots it is. With the band back to self producing the album, there is a sense of coming home, coming back to the way it was originally meant to be. Also we found this an opportune time to make something more real, if you will, of the Poets of the Fall Morpho sign. Like a new introduction, stating: ”this is the real thing”. 

Ultraviolet on tosiaankin sitä itteään, parhaalla mahdollisella tavalla tietysti.

Toinen singlelohkaisu ja levyn avausraita Dancing on Broken Glass on popahtava, ja sai monet pohtimaan, mihin Poets of the Fall on musiikillisesti menossa. Yhtyeen mukaan he halusivat pitää albumin tuoreena ja raikkaana myös itselleen ja päättivät kirjoittaa kappaleita yli tyylirajojen, ja minusta se toimii. Ultravioletin ruokalistalla on kattava kirjo erityylisiä maistiaisia, ja kaikesta maistamastani olen pitänyt, nälän vain kasvaessa syödessä.

Raskaampaan tai menevämpään makuun sopii heti toisena raitana kuultava My Dark Disquiet, sekä myöhemmät Fool's Paradise ja Angel. Akustista tai muuten yksinkertaisesti instrumentoitua osastoa on kuultavana Standstill- ja In a Perfect World -kappaleissa. Voimaballadit ovat edelleen ehdottomia yhtyeen vahvuuksia, ja niitäkin on tarjolla: Moments Before the Storm, sekä kaikessa kimalluksessa, herkkyydessä ja makeudessaan The Sweet Escape. Levyllä ei Clearviewin tapaan ole nimikkoraitaa, mutta Ultraviolet esiintyy nimenomaan tässä kappaleessa aivan lopussa.

The Sweet Escape on kappale, joka on ehkä aiheuttanut minulle tähänastisista Poets-kappaleista jos ei kaikkein kylmimmät väreet, niin melkein uskaltaisin väittää että siellä top 2:ssa Carnival of Rustin kanssa keikutaan. Sen ei haluaisi koskaan loppuvan (ja livenä kappaleesta soitetaankin pidennetty versio, jossa ei ole loppuhäivytystä vaan uusi instrumentaaliosio). 80-lukua henkivä, hypnoottinen sähkörumpukompin, paksunpehmeän syntikkamaton, kitararytmin ja nauhattoman basson yhdistelmä käärii kuulijansa pumpuliin ja vie yötaivaan pilvien päälle, ja Markon laulun liittyessä mukaan joutuu aivan uusiin tiloihin. Siis vaikka koko kappaleen sanat eivät merkitsisi yhtään mitään, auraalinen elämys on yksinkertaisesti niin hieno. Tarvitseeko minun vielä erikseen tähdentää tämän olevan suosikkini koko albumilla?

Ultraviolet-kiertue alkoi tällä kertaa Englannista, ja tämän vuoden puolella ainoat Suomen-keikat soitettiin 18. päivä lokakuuta Kulttuuritalolla Helsingissä ja seuraavana iltana Tampere-talolla. Olimme paikalla Helsingin-keikalla, ja pakko sanoa että näillä pojilla on edelleen se magia hallussa. Totutusta mosh pitistä poiketen näillä keikoilla oli istumapaikat, mikä tavallaan tuntui sopivan albumin astetta "salonkikelpoisempaan" luonteeseen, mutta silti Poets of the Fall sai temmattua yleisön mukaansa kuten aina ennenkin. Encoren ajaksi kukaan ei enää malttanut jäädä istumaan, kun bileet vain paranivat. Mukana laulaminenkin onnistui, koska sanoja oli taas ehtinyt opetella sen pari viikkoa.

Sähköuruista alkava, mahtipontiseksi yltyvä mutta jälleen hiljaiseen kuoroon ja sähköurkuihin laantuva, uuden albumin päätösraita Choir of Cicadas vei ajatukset Amerikan boardwalkeille, ja sopi myös keikan päätökseksi kuin nenä päähän.

Mitään huonoa sanottavaa Ultravioletista itsestään on vaikea keksiä. Jos jotain, se saa entistäkin enemmän toivomaan remasteroitua painosta Clearviewistä. En tiedä, toteutuuko toiveeni koskaan, mutta yksi asia on varma: Ultraviolet tulee viihtymään ahkerasti virtuaalisella levylautasellani.

"Rauhaa, rakkautta, harmoniaa ja Poets of the Fall."

BeoPlay H5

Ihan ensimmäiseksi lupaan, ettei tästä blogista ole tullut pelkästään Bang & Olufsen -tuotteiden arvostelusivusto, okei? Noniin, se siitä.

BeoPlay H5 olivat Bang & Olufsenin ensimmäiset Bluetooth-nappikuulokkeet. Aiempaa B&O PLAY -brändiä on viimeisen vuoden aikana hitaasti mutta varmasti sulautettu takaisin emoyhtiöönsä, ja kaikki uudet tuotteet brändätään tästä lähtien Bang & Olufsen -brändin alle, vaikkakin BeoPlay-nimi säilyy käytössä tuotenimissä. H5:n seuraajat, BeoPlay E6:t, esiteltiin hiljattain, ja H5 poistunee siten mallistosta piakkoin. Siinä hieman triviaa alkuun.

Nämä H5:t oli tarkoitettu läksiäisyllätykseksi harjoittelijanpestini päätyttyä firmassa viime marraskuussa, mutta erinäisistä syistä päätyivät minulle vasta reilu viikko sitten. Meillä on siis kuitenkin ollut jo hetki aikaa tutustua toisiimme, ja ajattelin kertoa, mistä on kysymys ja miten meillä on mennyt.

BeoPlay H5: kaksi nappia, kangasjohto ja kaukosäädin.

H5-kuulokkeet tulivat markkinoille kesällä 2016, eli ennen kuin täysin johdottomat nappikuulokkeet alkoivat toden teolla lyömään itseään läpi. Niinpä nappeja yhdistää niskan takaa menevä johto. Johto on kangaspäällysteisenä miellyttävän ja kestävän tuntuinen, sekä lenkkarinnauhaa muistuttavana yhdistää kuulokkeet urheiluun, mihin ne on Bang & Olufsenin mukaan roiske- ja pölytiiviinä suunnattukin. Kokonaisuus on erittäin simppeli ja minimalistinen – ilman mitään ylimääräisiä tingeltangeleita, joita monissa muissa vastaavan konseptin kuulokkeissa näkee.

Kuulokkeet muistuttavat muotokieleltään etäisesti BeoPlay H3:a, mikä ei ole sattumaa, sillä Jakob Wagner on näidenkin muotoilun takana. Alumiinia on vähemmän – siinä missä iso osa H3:n rungosta oli työstetty alumiinista, H5:ssä on alumiinikiekot enemmänkin koristeena, klassisella laserkaiverretulla B&O-logolla tietysti. Muutoin kuulokkeet ovat miellyttävän tuntuista pehmeäpintaista muovia. Värivaihtoehtoina ovat kirjoitushetkellä nyt nähtävän mustan lisäksi sammalenvihreä ja roosa. Värit näkyvät nappien alumiinikiekoissa ja kangasjohdossa, muut osat ovat mustia. Aiemmissa kausivärimallistoissa on ollut muunkilaisia väriyhdistelmiä – idean tästä voi saada katsomalla E6:n eri väriversioita.

Johto tuo tarjolle vasemman kuulokkeen läheisyyteen tutun kolmipainikkeisen kaukosäätimen. Se on hieman isompi kuin H3:ssa, ja tiivistyksen takia painikkeet ovat kumiset ja jonkin verran H3:a jäykemmät. H5:ssä painikkeet ovat nystyröiden kohdalla, siinä missä H3:ssa ne ovat nystyröiden väleissä. Vielä en ole vakuuttunut kummankaan ratkaisun keskinäisestä paremmuudesta.

Koska H5:t ovat Bluetooth-kuulokkeet, mutta niissä ei ole ylimääräisiä painikkeita virran kytkemiseen tai laiteparin muodostukseen, nämä tehtävät on keskitetty kaukosäätimen keskipainikkeeseen. Lyhyt painallus kytkee virran päälle (tutun "plop plop" -äänen saattelemana) ja viiden sekunnin painallus aktivoi parituksen. Muutoin kaukosäädin toimii täysin samoin kuin H3:n kaukosäädin lähestulkoon lihasmuistista.

Tuotteen tilasta kertoo myös merkkivalo vasemmassa kuulokkeessa – valkoinen normaalille käytölle, sininen paritukselle ja punainen alhaiselle varaukselle. Valo on sijoitettu siten, että sitä ei näe käytön aikana, mikä on minusta fiksu ratkaisu. Jos itse en joka tapauksessa pysty katselemaan merkkivaloja kuulokkeiden ollessa korvissa, miksi kenenkään muunkaan tarvitsisi? En voi sietää katsella Bluetooth-kuulokkeita, joissa on ulospäin näkyviä ja joskus vilkkuvia (ja herranjestas, sinisiä) merkkivaloja. Niissä on jotain mautonta.

Kerroin, että kaukosäätimen keskipainike hoitaa virran kytkemisen ja parituksen, mutta en puhunut virran katkaisusta mitään. Tämä siksi, että H5:ssa tätä varten on jotain paljon hauskempaa kuin painikkeet. Molemmissa napeissa on nimittäin magneetit, ja ne voi napsauttaa yhteen. Silloin virta katkeaa automaattisesti, ja samalla kuulokkeista muodostuu kätevästi kaulaketju, eli niitä ei tarvitse alkaa tunkemaan taskuun tai reppuun, vaan ne voi jättää yksinkertaisesti kaulaan roikkumaan, odottamaan seuraavaa hetkeään. Reilun viikon jälkeen tämä jaksaa edelleen riemastuttaa aivan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla. Säilytystä varten mukana toimitetaan kuitenkin samanlainen pehmeä fleecepussi kuin H3:nkin kanssa – värikoodatulla alumiinisella B&O-soljella tietysti.

H5:t tarjoavat noin viisi tuntia kuunteluaikaa yhdellä latauksella. 30 % ja 10 % varaustason kohdalla kuuluu kolme "plop"-ääntä, mutta varauksen voi nähdä myös iOS:n tilapalkista tai Tänään-näkymän akkuwidgetistä. Latausta varten kuulokkeiden mukana seuraa sympaattinen USB-liitäntäinen musta kuutio, joka on päällystetty samalla pehmeällä polymeerillä kuin itse kuulokkeetkin. Kuutiolla on painoa, mikä antaa laadukkaan vaikutelman ja varmistaa, että se pysyy aloillaan eikä sitä viedä kuin pässiä USB-kaapelissa.

H5:t latautuvat elegantisti osana yllättävän painavaa kuutiota.

Kuulokkeet napsahtavat kuutiossa oleviin koloihin samoilla magneeteilla kuin toisiinsakin, täydentäen sen. Vilkkuva oranssi valo kertoo latauksen olevan käynnissä, vihreä jatkuva taas akun olevan täynnä. Latausaika on pitkähkö kaksi tuntia, mikä tuntuu iäisyydeltä kun vertaa sitä Applen AirPodien pikalataukseen, joilla jo 15 minuutin latauksella saa kolme tuntia kuunteluaikaa. Toistaiseksi tämä ei ole ollut ongelma, sillä akkukesto on ollut täysin riittävä omiin päivän tarpeisiini, ja kuulokkeet voi sitten illalla ladata täyteen seuraavaa päivää varten.

Latauksessa piilee BeoPlay H5:n ja uusien E6:n suurin näkyvä ero. E6:n johtoon on nimittäin ilmestynyt myös oikealle puolelle kaukosäätimen kokoinen ja muotoinen patukka, johon kiinnittyy uusi latauskaapeli. Järjestely ei minusta ole läheskään yhtä elegantti kuin H5:n kuutio, mutta mahdollistaa kuulokkeiden latauksen samaan aikaan, kun niitä käytetään, mikä on kiistaton bonus.

Entä ne tärkeimmät asiat sitten, istuvuus ja ääni?

Olin kokeillut H5:a kerran aiemmin, ja silloin ne tuntuivat isoilta, pienissä korvissani siis todella epämukavan isoilta. Ja ovathan ne huomattavasti isommat H3:een verrattuna, joiden istuvuudesta olen tähän asti kovin pitänyt. Pelkäsin ensikokemuksen perusteella, että minun olisi mahdoton nauttia näistä kuulokkeista, mutta vietettyäni hieman aikaa kokeillen eri sovitteita, löysin sellaiset joilla H5:t istuvat itse asiassa hyvinkin mukavasti korviini.

H5:n mukana tulee seuraa joukko erilaisia korvasovitteita, huomattavasti isompi valikoima kuin H3:n mukana. Silikonitulppia on neljää eri kokoa, ja Comply Sport -vaahtomuovitulppiakin kolmet. Lisäksi on muutama erikokoinen setti silikonisia "eviä", jotka voi sujauttaa napin ympärille istuvuutta parantamaan, mutta myös kokoa kasvattamaan – eivät sovi minulle siis. Tämä on muuten toinen eroavaisuus H5:n ja E6:n välillä: E6:n napit on uudelleensuunniteltu siten, että nuo evät ovat osa ulkokuorta eivätkä kasvata napin kokoa.

Kokeilun perusteella olen tykästynyt keskikokoisiin Comply-tulppiin. Koska tulpat on litistettävä ennen korviin tunkemista ja niitä on hyvä pitää hetki paikallaan, kunnes ne laajenevat korvakäytävään, hidastavat ne H5:n pukemista, mutta on se vaivan väärti. Istuvuus on hyvä ja tulpat eristävät ulkopuolen ääniä todella hyvin – liikenteessä vähempikin riittäisi turvallisuuden takia, mutta toisaalta äänenvoimakkuus pysyy maltillisena eikä aktiivisen melunvaimennuksen puutekaan niin häiritse.

Viimeiset kaksi vuotta H3:a kuunnelleena eron H5:n äänessä huomaa. Bang & Olufsenille tyypillinen aktiivikaiuttimien ja -kuulokkeiden ääni on kirkkaahko, mikä toimii kaiutinkuuntelussa hyvin, mutta kuulokkeissa kaipaan hieman enemmän pehmeyttä. H5:ä silikonitulpilla kuunnellessani huomasin hamuavani BeoPlay-sovelluksen ToneTouch-säätöä himmentääkseni hieman diskanttia. Huomasin saman kokeillessani H9i:tä, ja säädön myötä ääni muuttuikin molemmissa omaan korvaani heti miellyttävämmäksi. Comply-tulpissa on kuitenkin vaahtomuovia myös ääniaukossa, mikä luo luontaisen vaimennuksen yläpäähän, joten niillä H5:t kuulostavat passelilta jo tehdasasetuksilla.

Koska H5:ssa on oma D/A-muunnin ja signaaliprosessori, jonka avulla ne saadaan kuulostamaan periaatteessa miltä vain, lienee perusteltua olettaa, että ne ovat lähempänä Bang & Olufsenin akustikkojen tavoittelemaa ideaalia ääntä, siinä missä H3:t passiivisina ovat fysiikan ja ulkoisen kuulokevahvistimen armoilla.

Eroista huolimatta H5:t Comply-tulpilla kuulostavat monilta osin hyvinkin samalta kuin H3:t silikonitulpilla. Bassopää on luonteeltaan hyvin samanlainen, napakka mutta riittävän mehevä. Suurimmat erot ovat korostuneempi diskantti ja yläkeskialue, jonka myötä tila toistuu avarampana ja esimerkiksi Anna Puu on saanut ääneensä kirkkautta ja kuulautta. Toisaalta tottumattomuus tähän uuteen balanssiin saa äänen tuntumaan ensialkuun ohuemmalta – tunne joka kuitenkin menee hetken päästä ohi.

Kummista pidän äänenvärin perusteella enemmän? En taida lähteä valisemaan, koska vaikeaa se olisi. Se on sanottava, että H5:n D/A-muunnin ei ole yhtä laadukas kuin iPhone 5:n vastaava H3:n kanssa – kohinamatto on selvästi korkeammalla, minkä huomaa podcastien ja musiikin hiljaisten kohtien kanssa. Lisäksi harmillinen piirre on kangasjohdosta korvanappeihin kantautuvat hankausäänet, mutta tälle on todella vaikea mahtaa mitään.

Kaiken kaikkiaan elämä H5:n kanssa on ollut hyvin vaivatonta, enkä ole kohdannut mitään niistä ongelmista (Bluetoothin pätkiminen, äänenvoimakkuuden hyppääminen 50 %:iin kun akku on vähissä), joista eräs ystäväni kärsi sinä aikana, kun hän sellaiset omisti. Nähtäväksi jää, ilmaantuuko niitä myöhemmin. Toistaiseksi koputan puuta.

Menee oma aikansa tottua siihen, että myös kuulokkeiden latauksesta on huolehdittava, mutta en edes osannut aavistaa, miten paljon pidän menossa ollessani siitä, että puhelimen ja kuulokkeiden välillä ei enää olekaan johtoa. H3:a ne eivät istuvuudessaan voita, mutta yksinkertainen ulkonäkö, huolitellut yksityiskohdat ja hyvä ääni tekevät BeoPlay H5:stä pakkauksen, josta ainakin minun on helppo pitää.

BeoPlay H5
Bang & Olufsen
Roiske- ja pölysuojatut Bluetooth-nappikuulokkeet
Suositushinta 249 euroa