Parrankasvun ilot ja inhot

Parrat ovat nykyään huudossa. Niitä näkee todella monen miehen kasvoilla ulkona liikkuessa, ja pidän siitä. Kuitenkin sen sijaan että käsittelisin partaa yleisellä tasolla muoti-ilmiönä, ajattelin pohtia, mitä se merkitsee minulle.

Oma suhtautumiseni partaan on vaihdellut vuosien mittaan. Kun naamani oli vielä lapsenomaisen sileä, olin varovaisen innostunut naamakarvoituksen ideasta. Kaikki kuitenkin muuttui, kun ensimmäiset hahtuvat alkoivat ilmestyä nenän alle joskus yläasteella. Ne olivat ne paljon puhutut amisviikset, ja inhosin niitä syvästi, koska koko muu naama oli edelleen sileä. Koko partajuttu hävetti minua, enkä kehdannut pyytää isältä lainaksi partakonetta, vaan trimmailin untuvia pois kynsisaksilla – taktiikka, joka toimi yllättävän hyvin, ja pitkään.

Partakonetta aloin käyttää oikeastaan vasta, kun lähdin lukion jälkeen Helsinkiin opiskelemaan, syksyllä 2011. Sain isältä hänen vanhan matka-Brauninsa, jota käytän vieläkin. Pärjäsin niin kauan ilman, koska parrankasvu on kiihtynyt minulla todella hitaasti, ja tuossakin vaiheessa se oli vielä vähäistä, syystä joka on minulle mysteeri. Ensimmäisen lukuvuoden aikana leuka kyllä petrasi suht hyvin viiksiin nähden.

Intissäkään naamaa ei tarvinnut ajaa kuin muutaman kerran viikossa – edellisenä päivänä ajeltu naama meni yleensä vielä hyvin läpi lomillelähtötarkastuksessa. Intin aikana suhtautumiseni partaan muuttui. Olin alkanut pitää siitä, vaikka ajelin sitä koko ajan pois palvelusohjesäännön puitteissa. Intin jälkeen se ei edelleenkään kasvanut muutakuin leukaan ja viiksiksi, joten pidin niitä pitkään suht siistinä, lyhyenä sänkenä.

Vaikka lähtökohtani parrankasvattamiseen ovat edelleen heikot, noin kaksi ja puoli kuukautta sitten kyllästyin pikkusänkeeni ja annoin sen vain kasvaa. Olen yrittänyt samaa muutamasti aiemmin, mutta aina tietyssä pisteessä olen palannut sänkeen. Nyt pääsin yli siitä vaiheesta, jossa kaikki törröttää joka suuntaan ja kutittaa. Tässä ajassa on ehtinyt huomaamaan, että tukkani kasvaa suunnilleen kaksi kertaa partaani nopeammin. Haluaisin sen olevan toisinpäin, koska mitä pitempi tukka, sen hankalampi tukka. Olen jo pari vuotta leikannut tukan itse ja suhteellisen usein, jotta se pysyisi kurissa.

Mutta takaisin partaan. Kuva on otettu eilen, ja ilokseni tätäkin viritystä voi varmaan jo alkaa sanoa parraksi, vaikkei se ole komea ja tuuhea kuin millaisesta haaveilen. Olen välillä miettinyt, että pitäisikö se ajaa pois, näyttääkö se rujolta, mutta en ole tohtinut. Nyt on marraskuu eli Movember, ja sen aluksi naama olisi pitänyt ajaa sileäksi, mutta koska tähänkin pisteeseen pääsemiseksi meni näin kauan, en saisi juuri mitään aikaan kuukaudessa.

Se ei kuitenkaan ole suurin syy. Parrasta on kuin varkain tullut osa identiteettiäni. Nyt ymmärrän kaiken sen puheen. Pidän parran tuomasta maskuliinisesta vivahteesta ulkonäkööni. Minulle on myös sanottu, että se vanhentaa minua – mikä ei sekään haittaa yhtään. Pikkuveljeni on antanut minulle uuden lempinimen Taikuri, Muumilaakson tarinoissa esiintyneen taikurin partamallin mukaan.

Olen odottanut, milloin saisin poskillekin sekä leuan alle jotain peitettä. Untuvaa niissä on ollut pitemmän aikaa, ja vasta viimeisen vuoden aikana sekaan on alkanut hitaasti ilmestyä hieman vakavammin otettavaa lajia. Vielä sillä ei kuitenkaan kokopartaa saa aikaan. Olen usein kadehtinut kavereitani, jotka voivat kasvattaa kokoparran tuossa tuokiossa – tai ainakin siltä se minun näkövinkkelistäni vaikuttaa. Kadehdin heitä, jotka valittavat, miten usein joutuvat ajelemaan pitääkseen kasvonsa siisteinä.

Vaikka olen jo 23 ja vielä saattaa kestää vuosia, haluan pysyä kuitenkin optimistisena ja jatkan poskihierontaa. Parta on muuttunut minulle inhokista unelmaksi.

Kuvien arkistointia, 2015

Kirjoitin tammikuussa 2013 asiaa omasta valokuvaustyönkulustani. Silloin kerroin siitä, miten olin aloittanut arkistoinnin iPhotossa, ottaen myöhemmin mukaan Lightroomin ja lopulta päätöksestä siirtyä kokonaan Lightroomiin.

Kahden ja puolen vuoden aikana en ole hetkeäkään katunut päätöstä siirtää kaikki kuvat pelkästään Lightroomin alle – systeemi on toiminut erittäin hyvin ja lopullinen ero iPhotosta, jota inhosin aina vain enemmän, tuntui vapauttavalta. Lightroom on varsinkin Retina-näytöllisellä MacBook Pro:lla kuin rasvattu salama ja sen logiikka sopii edelleen minulle kuin nenä päähän. En haikaillut missään vaiheessa Aperturen perään, etenkään sen jälkeen kun Apple julkisti lopettavansa sen kehityksen Photos for Mac –ohjelman esittelyn myötä. Photos (käytän englanninkielistä nimeä selkeyden vuoksi) liittyykin tähän kirjoitukseen oleellisesti.

Minulla on kaksi kameraa, joilla kuvaan. Ensimmäinen niistä on uskollisesti vuodesta 2007 palvellut Nikon D80, jonka otan mukaan kaikkialle, jossa kuvittelen vähänkään haluavani/joutuvani ottamaan laadukkaita kuvia. Toinen kamera on aina taskussani, nimittäin iPhone 5. Vaikka se ei kuvien laadussa vedä vertoja oikealle järjestelmäkameralle, sillä on ikuistettu monia mukavia hetkiä. Se onkin ehkä jopa tärkeämpi oman elämän dokumentointia ajatellen ihan jo siksi, että se on aina mukana.

Lightroom ja järjestelmäkamera ovat selvästi luodut toisilleen. Tähän mennessä olen heittänyt sekaan myös iPhonella ottamani kuvat, mutta se on tuntunut koko ajan tietyllä tapaa "väärältä", koska niiden laatu vaihtelee paljonkin, ja mukana ovat myös videot. Aluksi pidin Lightroomin videotukea hyvänä asiana, mutta aika on opettanut, että kun avaan Lightroomin, haluan keskittyä täysillä Nikonilla ottamiini RAW-kuviin – iPhonesta tulleet kuvat ja videot tuntuvat olevan lähinnä tiellä. En oikeastaan ikinä edes muokkaa niitä, koska JPEG-pakattujen kuvien säätö on lähinnä masentavaa touhua.

Applen julkaisema Photos for Mac oli se kauan kaipaamani ratkaisu tähän pulmaan. Jätin Mac OS X Yosemiten väliin, ja päivitin puolitoista kuukautta sitten suoraan Mavericksista El Capitaniin, joten Photos on minulle hyvinkin uusi tuttavuus.

Vaikutelma Photos-ohjelmasta on ollut positiivinen tähän mennessä: se on simppeli, no-bullshit -työkalu, johon kuvat voi heittää. Säätömahdollisuudet kalpenevat Lightroomille, mutta se ei haittaa. Erityisen hyvää siinä on iPhonesta tuttu kuvien paikkadataan perustuva automaattinen järjestely, koska en koe suurta kiinnostusta alkaa käsin järjestelemään kuvia käsin kahdessa paikassa. Kaikkien näiden valossa Photos on ideaali sijoituspaikka iPhonen kuville – sen avulla pääsen helposti käsiksi niihin silloin kun haluan, eivätkä ne turhaan häiritse taiteelleni varattua Lightroom-katalogia. Lisäksi Photos siirtää kuvat automaattisesti iCloudin kautta My Photo Stream -ominaisuutta hyödyntäen, mikä on sekin ehdoton plussa.

Varsinainen siirto Lightroomista hoitui hyvin yksinkertaisesti – siirsin Lightroomissa kaikki iPhonella otetut kuvat yhteen kansioon, jonka pudotin Photos-ohjelmaan ja katsoin, miten taika vaikutti. Prosessi piti tosin tehdä erissä, koska samannimisiä tiedostoja oli joitakin. Lisäksi osasta kuvista puuttuivat jostain syystä EXIF-tiedot kameran malli-informaation osalta, joten ne piti poimia pakasta käsin. Lopputulokseen täytyy taas kerran olla tyytyväinen.

Ekaluokkalaisena jälleen kerran

Niin vain on kolme vuotta vierähtänyt teollisen muotoilun opintoja tällä jantterilla. Aika on mennyt nopeasti ja paljon mielenkiintoista on ehtinyt tapahtua. Kandidaatin paperit ovat minulla parin kurssin lopputöitä vajaa valmiit, opinnäytteen tein menestyksekkäästi keväällä. Meillä periaatteessa kanditutkinto on suoritettava kokonaan, ennen kuin voi alkaa tekemään maisteriopintoja, mikä on kuulemma joihinkin muihin yliopistoihin verrattuna jäykempi käytäntö, mutta minusta harvinaisen selkeä.

Jos kursseja ei ole enää paljon suorittamatta, maisteriopintoihin siirtymiseen voi anoa lupaa, kunhan loput kurssit on vuoden loppuun mennessä suoritettu. Näillä eväillä aloitin jäljellä olevan kahden vuoden taipaleen viime viikolla, työharjoittelun päätyttyä Suomen Muotoilusäätiöllä Lahdessa.

Kolmen vuoden jälkeenkin teollinen muotoilu tuntuu edelleen sataprosenttisen omalta jutulta, mistä en voi kuin olla iloinen, koska kaikki eivät ole yhtä onnekkaita oman koulutusalansa valinnassa. Viime aikoina olen alkanut jo kohtalaisen selvästi hahmottamaan ne omat ammatilliset kiinnostuksen kohteeni muotoilun sisältä. Kaikkea on maistettu tai maistatettu: graafista suunnittelua, palvelumuotoilua ja koodaustakin, mutta kyllä se tuotesuunnittelu, teollinen muotoilu sanan varsinaisessa merkityksessä, tuntuu kaikkein omimmalta. Sen takia tunnetila maisteriin siirtymisen myötä on hieman ristiriitainen.

En koe itseäni mitenkään akateemiseksi, vaan opin mieluummin tekemällä. Katselin kandiaikoina kauhulla maisteripuolen työtiloja: pöytiä ja tussitauluja, jotka olivat täynnä post-it -lappuja. Tuossako on meidän tulevaisuus? Se tuntui pelottavalta, koska ulospäin näytti, ettei siellä tehty mitään konkreettista – kaikki oli jotenkin idealistista, meta-tasoista ja palvelumuotoiluhenkistä. Missä olivat luonnokset ja hahmomallit?

Jälkeenpäin asiaan perehdyttyäni selvisi, että myös minulle löytyy kiinnostavia teollisen muotoilun kursseja, paljonkin. Tuntuisi helpolta valita kaikki kiva päältä, mutta korvissani kaikuvat opintokoordinaattorimme neuvot siitä, että kannattaa valita muutakin kuin vain niitä tuotesuunnittelukursseja. Ymmärrän tämän, koska ei ole ollenkaan haitaksi olla moniosaaja nykyajan maailmassa. Toisaalta on pakko tasapainoilla myös oman motivaation kanssa – miten saan täyden hyödyn irti sellaisesta kurssista, joka ei kiinnosta niin paljon, kuin jokin toinen?

Näihin kysymyksiin täytyisi miettiä vastauksia, koska kukaan ei niitä valmiiksi tarjoa – kandipuolella oli suhteellisen helppoa luovia, kun lukujärjestys oli tehty pitkälti valmiiksi ja oma homma oli vain ilmoittautua annetuille kursseille.

Jännittävää koulun alkamisessa on taas kerran se, että tapaa uusia ihmisiä – suurin osa aloittaneista maisteriopiskelijoista on ulkomaalaisia ja useimmat suomalaisetkaan eivät ole tehneet kanditutkintoa samassa talossa. On hauska seurata ns. sisäpiiriläisen silmin, miten muiden sopeutuminen Arabian labyrinttiin luonnistuu.

Kyllä se tästä lähtee. Hyvää syksyn alkua kaikille! Toivottavasti luonto järjestää hienon värinäytelmän tänäkin vuonna.

Ei valmista sivupohjaa

Ajattelin jakaa palasen omasta elämästäni. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, useampi vuosi sitten, mutten kehdannut kuitenkaan julkaista mitään. Ehkä koin sen silloin turhaksi huomionhakuisuudeksi, mutta sittemmin olen tajunnut, ettei minun varsinkaan omassa blogissani tarvitse yrittää miellyttää ketään.

Muistelen aikaa noin viisi vuotta taaksepäin. Täytin juuri 18 ja elämä maistui mansikkakakulta. Yksi asia kuitenkin mietitytti kovasti. Olin jo aikoja sitten pannut merkille että monet kaverini seurustelivat, ja toisaalta että tytöt eivät itseäni kiinnostaneet kuin kavereina. Yläasteella siirsin vain asian syrjään ajatellen, että eivät kaikki aloita samaan aikaan, eihän tässä ole mikään kiire.

Enää en voinut antaa sen kuitenkaan olla, koska tilanne ei ollut muuttunut miksikään. Oli pakko kohdata tosiasiat ja löytää itsensä.

Jotenkin meille jo pienestä pitäen iskostuu ajatus siitä, että homous on ällöttävä, epänormaali, paha ja sairaskin asia. Ajoittain tuntui, etteivät homot ole edes ihmisiä. Itsellänikin tuo ajatusmalli istui tiukassa. Kesti kauan, ennen kuin pystyin edes olemaan sanomatta hyi ajatukselle siitä, että joku voisi olla kiinnostunut samasta sukupuolesta kuin itse on.

18-vuotiaana ajattelin jo sen olevan ihan okei – paitsi tietysti omalla kohdallani. Se oli kaikkein vaikein etappi. Yritin jääräpäisesti tarrautua illuusioon, jonka olin itselleni rakentanut – joku päivä rakastun elämäni naiseen, mennään naimisiin ja hankitaan 1,4 lasta, auto ja asuntolaina – koska ajatus siitä, ettei niin tapahtuisikaan, tuntui pelottavalta ja ahdistavalta. Joutuisin heittämään kaikki tuollaiset haaveet menemään. Vihasin itseäni (sanottakoon, että itsetuhoisuuteen asti ei kuitenkaan ollut vaarana mennä) ja toivoin olevani joku muu. En halunnut tuottaa pettymystä ja olla suvun ainoa homopoika, perheen musta lammas. Miksi juuri minä, miksei joku muu? Olisin niin mielelläni halunnut vastata joskus myöntävästi sukulaistätien ja -setien uteluun siitä, onko minulla tyttöystävää.

Vasta keväällä 2011 tulin siihen tulokseen, että ei se komeiden kollien tiirailu, josta yllätin itseni jatkuvasti, ole mikään välivaihe minulle. Turha taistella vastaan; en kiinnostu vastakkaisesta sukupuolesta juksaamalla itseäni. Muistelin mennyttä elämääni aina lapsuusvuosiini asti ja näin asian selvästi. En kuitenkaan pystynyt vieläkään käyttämään itsestäni homo-nimitystä ja ajoittain tunsin edelleen itseinhoa.

Tosiasioiden tiedostaminen ja itsensä hyväksyminen sellaisenaan kun ovat eri asioita. Senkään tajuaminen, että olen ihan yhtä hyvä ihminen ja ansaitsen tulla rakastetuksi siinä missä muutkin, ei tapahtunut yhdessä yössä.

Olen onnellisessa asemassa, koska kukaan, jolle olen kertonut tykkääväni miehistä ei ole ollut moksiskaan siitä. Kesti yli vuoden, ennen kuin minussa oli riittävästi miestä kertoa vanhemmilleni. Sekä he, veljeni että tietyt ystäväni, joille olen kertonut, olivat ihailtavan okei asian kanssa eikä kakka osunut tuulettimeen, vaikka jokainen kaapistatulo kyllä hirvitti etukäteen enemmän kuin kaikki ala-asteen soololaulut koulun juhlissa yhteensä.

Elämä on helpottunut päivä päivältä, vuosi vuodelta. Olen huomaamattani ympäröinyt itseni avarakatseisilla ja suvaitsevaisilla ihmisillä. Olen saanut kokea läheisyyttä ja rakkautta – osan siitä nuoruudesta, josta jäin paitsi tämän sirkuksen takia. Homous ei ole minulle ylpeyden aihe enkä vieläkään koe helpoksi puhua siitä henkilökohtaisella tasolla, mutta koska en voi muuttaa sitä, sen kanssa on elettävä. Olen iloinen, että se on ylentynyt häpeätahrasta ja vihattavasta ominaisuudesta kuitenkin suhteellisen loogiseksi osaksi minua.

On oikeastaan aika jännittävää elää elämää, jossa ei ole valmista sivupohjaa, sellaista, josta yritin itsekin kynsin hampain pitää kiinni. Saan muotoilla itse oman elämäni vailla perinteisiä sosiaalisia odotuksia ja rooleja, joihin pitäisi alistua. Ehkä joku ei hyväksy minua, ehkä joku inhoaa minua sen takia, että olen homo – mutta ainakin olen oma itseni.