Uusi syksy, uudet (vanhat) maisemat

Mitäpä sitä sanoisi. Taas on kerennyt vesi seilata muutaman kerran edestakaisin Haminan Lupinlahtea edellisen merkinnän jälkeen, jonka kirjoitin melkein tasan kaksi vuotta sitten. Elossa kuitenkin ollaan.

2019 ja hyvän aikaa senkin jälkeen tein töitä freelancerina kotoa käsin Haminasta. Ehkä loppujen lopuksi aikaa siellä vierähti valmistumisen jälkeen turhankin paljon enemmän kuin olin alunperin suunnitellut – tarkoitushan oli tulla vain vähän hakemaan vauhtia uusiin seikkailuihin. Oikeastaan olin kuitenkin aivan tyytyväinen elämään ympyräkaupungin "lähiössä". Oli niin sanotusti tilaa temmeltää, toteuttaa omia juttuja, ja nauttia rauhasta sekä metsien ja saariston läheisyydestä.

Mutta lopulta sellainen uusi seikkailu sitten yhtäkkiä ilmaantuikin eteen: keväällä sain mahdollisuuden liittyä kokoaikaiseksi osaksi Bang & Olufsen -perhettä, käyttöliittymä- ja käyttökokemussuunnittelijan ominaisuudessa (englanninkielinen titteli on human interface designer – paljon ihmisläheisempi kuin suomenkielinen!). Uusi työ alkoi etänä kesäkuun alussa, mutta oli selvää, että etäily olisi vain väliaikaista. Ennemmin tai myöhemmin koittaisi muutto Tanskaan.

Firmasta joustettiin kiitettävästi, eli sain itse päättää muuttoni aikataulusta. Pyysinkin, että voisin saada pari-kolme kuukautta aikaa valmistautua elämänmuutokseen ja myös odotella koronatilanteen paranemista. Kaksi rokotetta ja kolme kuukautta myöhemmin, syyskuun alussa, sain avaimet viihtyisään vuokrakaksioon Amagerissa, lähellä Kööpenhaminan keskustaa, ja täältä kirjoittelen.

Tuntuu mahtavalta olla fyysisesti työpaikalla pitkän etäilyn jäljiltä. Työkaverit ovat oikeita, kolmiulotteisia olentoja, eivätkä vain tietokoneen ruudulla olevia, joskus hyvin sumeita ja pätkittäin liikkuvia kuvia. Lähes koko design-osasto istuu nyt yhdessä tilassa. Tunnelma ja spontaanit kohtaamiset ovat innostavia.

En tiedä, onko tämä se unelmien työpaikka, mutta varmasti hyvin lähellä sitä. 2017 kirjoitin ensitunnelmista tultuani samaan paikkaan harjoitteluun, ja kerroin miten innoissani olin mahdollisuudesta kurkistaa Bang & Olufsenin kulisseihin. Nyt olen mukana kirjoittamassa jatkoa tuolle lähes 96 vuotta jatkuneelle tarinalle, mikä tuntuu hurjalta, parhaalla mahdollisella tavalla.

Entä se elämänmuutos sitten?

Oli jotenkin sinisilmäistä ajatella, että kolme kuukautta riittäisi mihinkään valmistautumiseen. Ehkä joku muu saa asiansa järjestykseen siinä ajassa, mutta olen 29 vuoden ikään mennessä jo jotenkin oppinut, että elän enemmän tai vähemmän hetkessä. Mitä tapahtuu kahden viikon, saatikka kahden kuukauden päästä, on vain mielen nurkassa oleva kaukainen ajatus, joka ei aiheuta siinä hetkessä toimenpiteitä. Myöhemmin sitten kerkeää suunnitella ja toimia. Siinä mielessä on ihan sama, kuinka kauas tulevaisuuteen viskasin muuttopäivän.

Tavallaan tämä oli ihan hyvä asia. Enimmäkseen olin innoissani tulevasta – muun muassa edelläkin mainituista syistä. Huomasin kuitenkin useaan kertaan myös vaipuvani jonkinlaiseen synkkyyteen kesän aikana, kun itsekseni yön pimeydessä murehdin, mitä kaikkea jää taakse kun maisema vaihtuu. Muuton lykkääminen syksyyn antoi kuitenkin mahdollisuuden ajatella asiaa vähemmän ja nauttia kesästä tutuissa ympyröissä. Ja upea kesä se olikin, vaikka en juuri lomaa pitänyt.

Kesällä oli tarkoituksena valloittaa Haltitunturi, mutta todettiin että se jää toiseen kertaan. Onneksi maisemat olivat muutoin ensiluokkaiset Käsivarren Lapissa. Kuva Kuonjarjoen laaksosta.

Kiire lopulta tuli pakata kaikki tarpeellinen (ja varmasti tarpeetontakin löytyi laatikoista), mutta nyt kun olen täällä ja "muuttopalettikin" ilmaantui viime viikolla, fiilis on ihan hyvä. Asunto oli valmiiksi kalustettu, mikä oli valtava helpotus, mutta toisaalta juuri mikään täällä ei varsinaisesti tuonut kodin tunnetta. Nyt lattialla on kotoa valikoituja räsymattoja ja keittiön kaapeissa omia astioita. Nimenomaan nuo kaksi pientä juttua tekivät valtavan muutoksen – pikkuhiljaa voi alkaa sanoa olevansa kotona, eikä jonkun muun asunnossa.

Kööpenhamina oli onneksi jo osin ennestään tuttu viime kerrasta, joten ihan nollasta ei tarvinnut lähteä opettelemaan arkea uudessa paikassa. Sosiaalinen piiri koostuu toistaiseksi lähinnä työkavereista, mutta onneksi ne ovat aivan upeita tyyppejä. Olen huono lähtemään ulos tapaamaan uusia ihmisiä, vaikka tuttujen seurassa olenkin joskus hyvinkin pulppuileva persoona.

Suurimmat kulttuurisokit on koettu taas kerran ruokakaupassa: ruisleipää on käytännössä vain yhdenlaista (vaikkakin minulle on kerrottu, että tämä ei pidä paikkaansa, uskon vasta kun näen), juustot ovat epäkäytännöllisen pehmeitä ja suomalaiseen suuhun voimakkaan makuisia, voipaketit ovat 200 gramman kokoisia ja sen kummemmin soijarouhe kuin makaronikaan ei tunnu kuuluvan tanskalaisten arkeen. Lähes kaikkiin näistä törmäsin viimeksi, mutta näemmä olin onnistunut pyyhkimään kokemukset mielestäni.

Kyllä se arki on kaikesta huolimatta alkanut rullata, myös kirjaimellisesti kaupungin edelleen erinomaisella pyörätieverkolla.

Työmatka toimistolle Lyngbyn sydämeen on noin 15 kilometriä, ja se taittuu yleensä pyöräillen. Matkan aikana pääsee nauttimaan myös nähtävyyksistä.

Mutta entä tästä eteenpäin? Sanoin aiemmin, etten liiemmin suunnittele elämää kovin pitkälle, enkä nytkään aio tehdä mitään sen kummempaa sen eteen, mutta kysymyksiä herää, jotka saavat tähyämään horisonttiin. Viimeksi Tanskan-seikkailulla oli suunnilleen tiedossa oleva päättymispäivä, joten maailmalle oli helppo lähteä kevyin mielin. Tiesin, että pian palaisin takaisin. Nyt asia on toisin, koska työsuhteella ei ole määräaikaa. Muutto iski eri tavalla mielialaan.

Monet ovat kysyneet minulta, muutinko Tanskaan pysyvästi. Varmaankin jokaiselle sanoin, että inhoan tuota ilmaisua tässä yhteydessä. Käytän mieluummin sanaa toistaiseksi. Nyt olen täällä, ja aion viihtyä. Mutta ettäkö loppuelämäni viettäisin täällä? Katsotaan, mikä ääni on keväällä kellossa, mutta tällä hetkellä se tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta. Kaipaan jo etukäteen kunnon talvea, valoisia kesäöitä ja luonnon rauhaa. Osa on varmasti vain väliaikaista koti-ikävää, mutta en usko, että kun noiden asioiden keskellä on enemmän tai vähemmän kasvanut, ne ikinä pyyhkityvät kokonaan pois mielenmaisemasta.

Ehkä sitten, kun on taas jonkun uuden aika, voisi kokeilla vielä radikaalimpaa maisemanvaihdosta ainakin vähäksi aikaa paikkaan, jossa voi toden teolla nauttia noista kaikista. Kuka tietää? En minä ainakaan. Vielä.