Blogi on viettänyt lähes puoli vuotta hiljaiseloa, mutta se ei ole ollut tarkoituksellista. Ei ole vain oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Paljon on kyllä ehtinyt tapahtua, mutta jostain syystä en vain ole kokenut asioita tänne kirjoitettaviksi sopiviksi.
Palasin syksyllä taas koulunpenkille. Kakkosvuoden kurssien lisäksi uutta ovat luokkakaverini – ne, joiden kanssa olisin aloittanut ykkösvuonna, jos olisin mennyt heti lukion jälkeen inttiin. On ollut hienoa huomata, miten mukavaa porukkaa nämäkin ihmiset ovat, ja olen päässyt mielestäni tosi hyvin mukaan ryhmään. Se alkaa jo tuntua omalta.
Olen tavallaan onnekas, että olen oppinut tuntemaan melko hyvin sekä ykkösvuoden luokkalaiseni että nämä nykyiset (tai ainakin tulen tuntemaan). Olen kuullut, että interaktiota ainakin 2. ja 3. vuosikurssien välillä on hyvin vähän – minulla on yhteyksiä molempiin. Tätä epäkohtaa on yritetty korjata nykyisten ykkösten kanssa "luokkakuvien" ja yhteisten pikku tapahtumien avulla, mikä on minusta toiminutkin kohtalaisesti, ainakin niiden kohdalla ketä kiinnostaa ryhmäytyminen yli vuosikurssirajojen. Monet ovat mukana laitoksemme ainejärjestötoiminnassa, siellä tutustuu uusiin ihmisiin myös muista koulutusohjelmista pitäen samalla hauskaa. Olen pitänyt siitä kovasti, tunnelma on hieno ja tekemisen meiningin voi aistia.
Näin joulun ja uudenvuoden alla muistelen sitä, miten erilaista oli viime vuonna. Tasan vuosi sitten nukuin varmaankin Santahaminassa kasarmimme tuvassa, toivoen puoli kuudelta koittavan aamuherätyksen olevan vielä vähän kauempana. Välillä kun sitä ajattelee, tuntuu että se oli tähänastisen elämäni parasta aikaa.
Ikävöin silloin tällöin inttikavereitani. Onneksi pidämme yhteyttä tiuhaan WhatsAppin välityksellä. Loppukesästä kokoonnuimme Tampereella, suurin osa saapumiserämme RV-porukasta pääsi mukaan miittiin. Oli mukava nähdä heitä kuukausien tauon jälkeen. Muistutus itselleni: jos olet vielä joskus menossa Tampereen Tivoliin, korvatulpat mukaan.
Nostalgiaan on helppo uppoutua.
Tulin vaihtaneeksi autoakin tuossa. Volkkarista tein kaupat pikkuveljeni kanssa ja suuntasin erään kaverini kanssa Saksanmaalle autojahtiin. Menolennon päätepysäkkinä oli Düsseldorf, josta taitoimme matkaa junalla lähiympäristön kaupunkeihin, kunnes löysin itselleni etsimäni Audi A4:n. Matka jatkui Wolfsburgiin, josta kaverini löysi oman autonsa. Sieltä jatkoimme laivueena rauhassa kohti Tanskaa ja Ruotsia, koska lautta Pohjois-Saksasta suoraan Suomeen olisi ollut tuhottoman kallis. Paikalliset naureskelivat hyväntahtoisesti matkasuunnitelmallemme: hulluja nuo suomalaiset.
Olin ensimmäistä kertaa Saksassa lähes omillani, vain kaverini mukanani. En ollut käyttänyt kieltä sitten ylioppilaskirjoitusten, joten oli hienoa huomata, miten nopeasti asiat palautuivat mieleen, kun joutui erilaisiin tilanteisiin. Puhelintukea tarvittiin kuitenkin välillä – paremmin saksaa taitava isäni olikin korvaamaton apu autonostossa.
Reissuun sisältyi kohokohtia ja hajotustakin – jälkimmäisestä päällimmäisenä tulevat mieleen lukemattomat Essenissä talsitut kilometrit yöpaikkaa etsien ja käsistä karanneita tilaisuuksia harmitellen (eräskin potentiaalinen autoehdokas oli myyty kaksi tuntia ennen kuin saavuimme paikalle). Kun ensimmäinen auto oli löytynyt, yöpaikasta ei tarvinnut enää stressata, mutta petollisen kylmä siellä autossa oli kyllä nukkua. Tästä viisastuneena otan makuupussin mukaan ensi kerralla.
Tällä hetkellä odotan hyviä uutisia ylioppilaskunnan yksiöjonoista. Alan olemaan jo aika hyvin kärkisijoilla siellä. Eipä sillä, paremman puoliskoni (kyllä vain!) luota tilapäismajoituksesta tätä kirjoittaessa tuntuu, että asiat voisivat olla huonomminkin... Kylmähän tuolla ulkona alkaa jo olemaan ja ensimmäiset lumetkin ovat sataneet.
Jos jotain vielä intistä kaipaan niin ne olisivat varmasti M05-talvitakki, nallepuku ja lomakengät. Muuten elämä hymyilee ja odotan jo itse tehtyjen joulupipareiden tuoksua.
