Interstellar

Kun näin ensimmäisen kerran Interstellar-elokuvan julisteen, kiinnostuin. Tiesin, että tuo elokuva pitäisi käydä katsomassa sitten, kun se on valmis. Tämä oli siis joskus alkuvuodesta, uskoisin. Teattereihin Christopher Nolanin ohjaama Interstellar tuli marraskuun 7. päivä 2014, ja olenkin ehtinyt käydä sen katsomassa. Tai ehkä paremminkin kokemassa. Kolme kertaa.

Elokuvan juliste

Istahtaessani Tennispalatsi 1:n tuoliin en varsinaisesti tiennyt, mitä odottaa. En tiennyt elokuvasta juuri mitään. Tiesin, että elokuva on lajiltaan sci-fi ja sijoittuu (ainakin osittain) avaruuteen, mutta siinä se oikeastaan. En muista katsoneeni trailereita ja pitäydyin myös kuuntelemasta Hans Zimmerin säveltämää soundtrackia etukäteen. Antauduin virran vietäväksi.

En tiennyt edes kuinka kauan elokuva kestää. Hämmästyin katsottuani kelloa elokuvan loputtua, että kolme tuntia oli vierähtänyt.

Tuntuu jotenkin vaikealta pukea sanoiksi omaa kokemustani Interstellarista. Se oli sen verran voimakas, etten osannut oikein ensimmäisellä katselukerralla edes sanoa mitään tuntiin sen jälkeen kun käveltiin ulos teatterisalista.

Elokuvan keskivaiheen jälkeen päähenkilöt yrittävät telakoitua vaurioituneeseen ja vimmatusti pyörivään emoalukseensa pienemmällä laskeutumisaluksella pelastaakseen sen. Niin paljon on pelissä ja niin paljon vaaditaan homman onnistumiseen. Karvat pystyyn nostattavan spektaakkelin kohtauksesta tekee musiikki, jonka mahtipontiset urut tahdittavat tapahtumia. Todettava on että tämä lyhyt kuvaus ei laimeudessaan tee oikeutta sille elämykselle, joka tuo kohtaus on. Se vain pitää itse kokea.

Musiikki ja äänimaailma ovat muutenkin isossa roolissa Interstellarissa. Huikaisevan upealla soundtrackilla urkuja on käytetty lähes joka kappaleessa, jotka tuovat tietynlaisen "uskonnollisen" ulottuvuuden elokuvaan, vaikkei se käsittele lainkaan uskontoa. Tätäkin on vaikea kuvailla mitenkään järkevästi. Äänimaailmassa on realismia: avaruudessa on oikeasti hiljaista. Kun kuvataan avaruusaluksen ulkopuolella tai aluksen sisällä ei ole ilmakehää, ääntä ei kuulu.

Kiinnostavaa elokuvassa on muutenkin itse elämyksen lisäksi myös toteutus: kaikki pohjautuu hyvin vahvasti oikeaan tieteeseen, ja esimerkiksi musta aukko on esitetty ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa sellaisena kuin se oikeasti näyttäisi avaruudessa.

Musta aukko vaati massiivista tietokonelaskentaa, mutta muuten Interstellarissa on pyritty hyödyntämään mahdollisimman paljon oikeasti, fyysisesti tuotettuja tehosteita. Kaikki avaruusalukset ovat oikeita malleja eri kokoluokissa ja niiden ikkunoista sisään näkyvät avaruusmaisemat projisoitiin aluksen ulkopuolelle, jottei vihreitä seiniä tarvinnut käyttää. TARS ja CASE -robotteja liikutteli ihminen. Hiekkamyrskyt luotiin oikeasti valtavilla tuulettimilla. Elokuvan tuotanto on täynnä tällaisia yksityiskohtia, jotka tietokoneanimaatioiden aikakautena lisäävät arvostusta sitä kohtaan entisestään. Kerrotaan, että jos Christopher Nolanilla olisi ollut mahdollisuus lähteä avaruuteen kuvaamaan elokuvaa, hän olisi tehnyt niin.

Interstellar kumartaa syvään erityisesti Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -elokuvalle. Kyseisen elokuvan nähneet osaavat varmasti aistia sen vaikutukset Interstellaria katsoessa.

Jos Star Trek Into Darkness -elokuvan nähtyäni ajattelin kokeneeni parasta viihdettä pitkään aikaan, Interstellarin kohdalla on jo syytä ottaa käyttöön ilmaisu "ikinä". Elokuvan aikana olisi tehnyt useammassakin kohtaa mieli itkeä niin surusta, ilosta kuin ihan vaan pelkästä nähdyn ja kuullun yhdessä aiheuttamasta huikaisevan upeasta elämyksestä. Näin oli jokaisena kolmena kertana, kun elokuvan katsoin. Vaikka kokemus oli yhtä vahva, useampi katselukerta antoi mahdollisuuden keskittyä eri asioihin, koska Interstellar on täynnä pieniä nyansseja, jotka eivät välttämättä heti aukea. Joten... viisi tähteä.

CASE toteaisi, ettei se ole mahdollista.

Ei. Se on tarpeen.

Interstellar
www.interstellarmovie.com
2:49
★★★★★

Uutta Poets of the Fallia

Katsoin että olin kirjoittanut aiemminkin blogiin suosikkiyhtyeeni uusista julkaisuista. Aiemmat levyt ovat edelleen soitossa tasaiseen tahtiin, mutta nyt on taas uutta kuunneltavaa: Jealous Gods, Poets of the Fallin kuudes studioalbumi, julkaistiin perjantaina 19. syyskuuta.

Ostin tämänkin albumin FLAC-painoksena, vaikka se olikin iTunesin hintaa kalliimpi. Nykyään haluan ostaa tärkeimmän musiikkini häviöttömänä versiona, vaikka eroa 256 Kb/s AAC-pakattuun versioon ei laitteillani varmastikaan voi huomata. Ero on kuitenkin korvieni välissä. FLAC kääntyy sormia napsauttamalla Apple Losslessiksi iTunes-ekosysteemiä varten.

Formaatit sikseen. Loppukesästä julkaistiin singlenä levyn avauskappale Daze, joka täyttää tyypillisen Poets-kappaleen tunnusmerkistön (tyypillisellä tarkoitan hyvää). Markolla (yhtyeen laulaja) on upea falsetti, jota kuullaan kertosäkeessä. Ensimmäisellä kuuntelulla kertosäe vaikutti hieman kummalliselta, mutta seuraavilla kerroilla se on ruvennut maistumaan hyvin. Kappaleen musiikkivideo yhdistää sen visuaalisesti Twilight Theater -albumiin. Yhtyeen omien sanojen mukaan Jealous Gods, Twilight Theater ja Revolution Roulette muodostavatkin itse asiassa musiikillisen trilogian.

Kokonaisuudessaan kuuntelin albumin ensimmäisen kerran yön pimeydessä silmät kiinni. En tiedä miksi, mutta minulle tuli hyvin vahva tunne siitä, että katsoin elokuvaa. Ikään kuin albumissa olisi tarina, joka kantaa sen läpi ja jokainen kappale tuntuu olevan oikeassa paikassa. Jealous Gods yhdistelee keveitä säveliä (Love Will Come To You), Poets of the Fallille tyypillistä mahtipontisuutta (Jealous Gods tai Rogue, joka muuten on yhtyeen ensimmäinen instrumentaali EP-julkaisulla), herkkää balladia (Rebirth) ja mukaansatempaavia, nopeampia kappaleita (Choice Millionaire). Ylipäätään tämä tuntuu jotenkin monipuolisemmalta kuin aiemmat albumit, mutta jokaisessa kappaleessa on silti Poets of the Fallille ominainen soundi.

Kappaleista täytyy varmaankin suosikikseni valita taas nimikko, Jealous Gods. Upea ja iso kertosäe saa kylmät väreet kiirimään selkää pitkin. Saattaa lyriikoillakin olla suuria merkityksiä, kuten Temple of Thought'lla.

3.10. yhtye esiintyy Helsingissä Tavastialla. Olemme hyvän kaverini kanssa menossa sinne, pitkästä aikaa. Edellinen kerta kun olin kuuntelemassa Poets of the Fallia livenä taisi olla lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten Kotkan Amarillossa intin keskellä. Odotan keikkaa innolla, ja yritän kovasti opiskella uuden albumin sanoituksia. Keskimäärin uuden albumin sanojen oppiminen kokonaan kestää minulta noin kaksi viikkoa, joten uskoisin osaavani riittävästi sitten mukana laulamiseen.

Mac-keräilyä

Taas pitkä tahaton hiljaiselo tässä blogissa. Lupaan aktivoitua, oikeasti! Tarinoin nyt vähän uudesta "harrastuksestani", joka kenties pikkuhiljaa ottaa tuulta alleen tulevaisuudessa. Bear with me.

Minua on pitkään kiinnostanut Applen muotoilu, jo ennen kuin hankin Macin, mistä onkin jo yli kahdeksan vuotta aikaa – niin ne vuodet vierähtävät. Erityisesti minua viehättävät 2000-luvun alkupuoliskon Mac-tietokoneet. Olen muutamia vanhempia Maceja vuosien varrella kotiini haalinutkin (eri syistä), mutta tänä kesänä hankkimani 12-tuumainen PowerBook G4, joka on kaikkien aikojen suosikkini Apple-tietokoneista, herätti kipinän: mitä jos oikeasti alkaisin keräilemään näitä.

Apple on pitkään ollut yksi hienoimmista esimerkeistä teollisen muotoilun alalla. Nykyisen malliston tuotteet edustavat huippuunsa viritettyä eleganssia, linjakkuutta ja puhtautta. Ne ovat kaikin puolin upeita tuotteita. Mutta jokin niistä minusta puuttuu, mikä vetää minua puoleensa hieman vanhemmissa Applen tuotteissa: persoonallisuus.

10 vuotta sitten olisi ollut vaikea uskoa, että nykyään Applen tuotteita on kaikkialla – silloin ei ollut, ja se on minulle osa tuon ajan Macien viehätysvoimaa. Ne erottuivat joukosta, missä tahansa niitä näki. Jos noita klassikoita näkee jossain nykyään, ne erottuvat vielä paremmin, koska ne ovat paitsi ihan erilaisia kuin mitä muut valmistajat tekevät, ne ovat myös ihan erilaisia verrattuna siihen, mitä Apple nykyään tekee.

Useimmille nämä vanhat koneet ovat käyttökelvottomia, ja on ihan perusteltua ajatella niin. Itsekään en näe juuri käyttöä kotona pöytäni alla kököttävälle Power Mac G3:lle, mutta olen viime aikoina alkanut nähdä ne uudessa valossa, mikä johti tähän keräilyideaan. Jos löydän koneille käyttöä, hienoa, mutta se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Minulle nämä tuotteet ovat design-esineitä, kuvia omasta ajastaan.

iMac G3 oli saatavana useissa eri väreissä, kuten sinisenä, punaisena, vihreänä ja jopa kukkakuosissa. Kuvassa grafiitinvärinen malli, joka oli selvästi hillityimmästä päästä. Grafiittia vähemmän värikäs oli ainoastaan kokovalkoinen Snow-malli.

Esimerkkinä vaikkapa alkuperäinen, pullea ja värikäs kuvaputki-iMac. Mitään sen kaltaista ei ollut aiemmin eikä ole nähtävissä että tulisi enää olemaankaan, mikä on ymmärrettävää: tuohon aikaan tietokone ja internet olivat vielä uusi ilmiö suurimmalle osalle ihmisistä ja ne koettiin hankaliksi sekä luotaantyöntäviksi (mitä ne myös yleisesti olivat). Siksi Applen oli järkevää suunnitella iMac aivan uudenlaisesta vinkkelistä – tehdä siitä hauska ja mahdollisimman vähän perinteistä tietokonetta muistuttava.

Noista ajoista on tultu pitkälle, eikä iMacin myötävaikutusta voi vähätellä – nykyään tietokoneita on kaikkialla ja lähes kaikki käyttävät niitä, niihin on totuttu. Siksi kurvikkuus, hauskuus ja värit ovat lähestulkoon tarpeettomia. Jäljelle jää käyttötarkoitus.

Haluan koota oman pikku Apple-museoni ja säilyttää esimerkkejä tästä Applen persoonallisesta, ystävällisestä ja ainutlaatuisesta muotokielestä. Näitä vintage-tuotteita on mukava jo pelkästään katsella, ja siksi minusta niiden päätyminen SER-asemalle on vääryys. Monet tätä innostusta eivät varmastikaan ymmärrä, mutta ei tässä minusta ole mitään sen ihmeellisempää kuin vaikkapa sotilasarvomerkkien keräilyssä.

Omaan kotiin - viimein!

Loputtomalta tuntunut kökkiminen ylioppilaskunnan asuntojonossa päättyi viimein keskiviikkona, kun asuntotoimistosta kilahti sähköpostiin ilouutinen: sain tarjouksen eräästä yksiöstä Herttoniemestä. Pitihän se tietenkin ottaa vastaan kun olin sitä niin pitkään ja hartaasti odottanut. Vaikka en ole muutenkaan ollut mitenkään allapäin viime aikoina, tämä kyllä nostatti tunnetilaa roimasti.

Yksiö on 50-luvulla valmistuneessa talossa ja tilaa on sopivahkot 33 neliömetriä, koostuen eteisestä, pienestä kylpyhuoneesta, keittokomerosta ja itse asuinhuoneesta. Pohjakaava vaikuttaa hyvältä etukäteen katsottuna tilan jakamisen ansiosta, paljon paremmalta kuin siinä yksiössä, jossa asuin Sörnäisissä kuukauden ajan kaksi ja puoli vuotta sitten. Se oli käytännössä vain yksi neliönmuotoinen huone, jonka seinustoille kaikki muut toiminnot oli sijoitettu.

Sijainti on aika loistava. Metroasemalle (joka muuten itsessään herättää paljon inttimuistoja) on matkaa vain puoli kilometriä, mikä tarkoittaa sitä, että matka keskustaan on nopea, kaikki Herttoniemen isommat kaupat ovat ihan lähellä ja autollakin pääsee vaivattomasti 170-tielle kun kotiin päin on lähdössä. En tosin ole vielä varma, varaanko autopaikkaa. Täytyy selvittää ilmaisten parkkipaikkojen tilanne ja yleensäkin arvioida auton tarpeellisuus uudestaan.

Tähän asti auto on kuitenkin ollut monellakin tapaa hyödyllinen, enkä näe etteikö se olisi sitä tulevaisuudessakin: tavarankuljetus on ollut paljon hyödynnetty ominaisuus, kaukoliikenteen bussissa kotipuoleen matkustaminen ei juuri innosta ja sitä paitsi kimppakyydit ovat mukavia. Välillä on myös ihan muuten vaan mukava olla riippumaton kaikista aikatauluista.

Muutto on edessä viimeistään helmikuun alussa, jollen saa sovittua avaintenvaihdosta sitä aiemmin. Joitain uusia huonekaluja on hankittava, koska aiemmissa asunnoissani esimerkiksi sellaiset jutut kuin ruokapöytä ja tuolit ovat olleet jo valmiiksi. Tämä tietää siis reissua Ikeaan. Paljon voi onneksi tuoda kotoa – Lundiaa löytyy varastoista vaikka kuinka.

Täytyy muistaa myös tehdä muuttoilmoitus ja sähkösopimus. Sähkön ostaminen on minulle henkilökohtaisesti ihan uusi konsepti. Voin valita minkä tahansa sähköyhtiön mistä päin Suomea tahansa ja saan sähköt samaan paikkaan – se on erittäin kiehtova idea ja todella mahdollistaa vapaan kilpailun, mikä on hyvä asia. Nyt sitten vertaillaan eri yhtiöitten hintoja, vaikka luultavasti pienessä yhden hengen asunnossa ei kulu niin hirmuisesti kilowattitunteja, että merkittäviä hintaeroja syntyisi.

Innolla muuttoa odotellen – nyt olen siis happymeal!