Tämä hajonnut pari oli itse asiassa jo toinen sarjassamme – ensimmäiset oli ystäväni voittanut B&O Playn suunnittelukilpailusta ja myynyt takuuvaihtona saamansa uuden, avaamattoman parin minulle. Kilpailusta oli aikaakin jo ties kuinka monta vuotta, joten oli kysymysmerkki, oliko mitään takuuta ylipäätään olemassa. Mutta syötettyäni sarjanumeron ja tämän kyseisen parin kaupastanoutopäivän B&O Playn itsepalvelutakuuvaihtojärjestelmään, se ilmoitti iloisesti takuun olevan voimassa vielä ensi vuoden kesään asti. Hienoa. Kuulokkeet pussiin ja UPS:n kyytiin.
Vajaan parin viikon päästä tuli sähköposti, jossa kerrottiin, että saan uudet tilalle, mutta mustia/tähtiharmaita ei ollut saatavilla, joten sain päättää: metallinharmaa (natural) tai samppanja. Alkuperäisessä arviossani itse asiassa kirjoitinkin, että oma värivalintani olisi ollut muu kuin musta, mutta silloin ei ollut valinnanvaraa – ja jostain epäonnen pilvien lomasta kohtalo yhtäkkiä hymyili minulle ja antoi sen valinnan tässä ja nyt. Harkitsin hetken samppanjaa, mutta kallistuin kuitenkin naturaliin. Olin iloinen. Muutaman päivän päästä siitä uusi H3-pari oli matkalla minulle, ja tänään sain ne käsiini. Näissä on uusi, kahden vuoden takuu ja nyt minulla on siitä tositekin sähköisenä.
Tällä välin H3:sta oli ehditty julkaista uusi, toisen sukupolven versio. Tietääkseni muutoksia ääneen ei tullut, vaan muutokset painottuvat johtoon joka on ilmeisesti aiempaa paksumpi. Myös vedonpoisto (tai sellaiseksi itseään kutsuva) kuulokeliittimessä vaikuttaa olevan eri materiaalia.
Kirjoitin viimeksi, ettei H3:n pakkaus vastannut hintaluokkansa asettamia odotuksia, ollen halvan tuntuinen ja hankala purkaa. Ilokseni huomasin, että toisen sukupolven H3 on saanut uuden pakkauksen. Laatikko on paksumpaa pahvia ja se toimii nyt iPhonen pakkauksen tapaan, eli siinä on erillinen kansi, joka peittää sen kokonaan pohjaa lukuunottamatta. Siinä ei myöskään ole enää ikkunoita, vaan ensisilmäys kuulokkeisiin syntyy vasta laatikon avattua. Napit ovat nyt nätisti esillä mustalla taustalla, ja sen takana johto on löyhästi käärittynä tummansiniseen silkkipaperiin. Pohjalla on pahvinen tasku, josta löytyy sama sekoitus eri kokoisia korvatulppia, lentokoneadapteri sekä pikaopas.
Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Ensimmäisen sukupolven H3:n mukana seurasi näppärä, kova suojakotelo, johon kuulokkeet oli helppo istuttaa nätisti ja kieputtaa johto sen ympärille. Toisen sukupolven version mukana tätä koteloa ei tule, vaan säilytystä varten mukana on fleeceä/samettia muistuttavaa kangasta oleva pehmeä pussukka. Yksityiskohtana on toki kaunis, alumiininen B&O-logolla varustettu kiristin, mutta fakta on se, ettei tuo uusi pussukka suojaa kuulokkeita samalla tavalla ja pidä niitä ojennuksessa kuljetuksen aikana.
 |
| Uusi kuljetuspussukka on aiempaa hieman spartalaisempi. |
Tästä muutoksesta itse asiassa tiesin etukäteen, ja pidin aiemman parin mukana saamani kotelon itselläni, ja jatkan siis sen käyttöä. Pelkät kuulokkeet yksillä korvasovitteilla oli itse asiassa ainoa, mitä kuplamuoviin käärittynä lähetin vaihtoa varten, eikä kukaan onneksi tullut muita oheistarvikkeita minulta karhuamaan, vaikka ohjeissa sanottiinkin, että tuote tulisi lähettää varusteineen mielellään alkuperäispakkauksessaan.
Miltä uudet H3:t tuntuvat sitten käytössä? Pari viikkoa pelkällä BeoPlay A1:llä pärjäilleenä on kyllä ihanaa kuulla taas stereoääntä. Pidän myös ekstrapaljon natural-värivariaatiosta. Se tuntuu korostavan alumiinisten korvanappien yksityiskohtia vielä tähtiharmaata kauniimmin – enkä ihmettele, sillä harmaa alumiini on se, josta Bang & Olufsen tunnetaan. Ainoa, joka ei tunnu ihan yhtä hyvältä, on kaukosäädin ja sen painikkeet, mutta voi olla, että se paranee "sisäänajon" myötä. Enää kuitenkaan painikkeiden sijainti vasemmalla ei tunnu yhtään omituiselta – se tunne hävisi jo muutaman viikon käytön jälkeen ensimmäisten kanssa.
 |
| Tarkkuustyöstetty alumiinirunko jaksaa edelleen ihastuttaa ja kestää tarkastelua myös läheltä. Siis todella läheltä. |
Äänestä ei oikeastaan ole sanottavaa, koska verrokkiakaan ei tällä kertaa ole. Ensireaktio Poets of the Fallin Jealous Gods -levyn kanssa oli, että yläpää olisi hieman kirkkaampi kuin rikkoutuneessa parissani, mutta jos virallinen totuus on se, ettei näiden ääntä ole muutettu ensisukupolvesta, kuvittelen todennäköisesti omiani. Joka tapauksessa olen muutaman tunnin kuuntelun jälkeen taas täysin tottunut näihin ja niitä kuuntelee ihan yhtä mieluusti kuin edellisiäkin.
Toivottavasti nämä kestävät paremmin kuin edelliset. Sillä, että kuulokkeen johto jatkuvasti vääntyili edestakaisin farkkujeni taskussani pyöräillessä, oli varmasti osansa asiaan, joten aion kiinnittää siihen vähän enemmän huomiota. Ehkä alan pitää iPhonea repuntaskussa – harvemmin siihen tulee kuitenkaan ajon aikana koskettua, kun kaukosäätimen avulla pystyy hoitamaan kaiken tarpeellisen: säätämään äänenvoimakkuutta ja hyppimään eteen tai taakse Overcastissa.
Seuraavaksi ehkä myös tietokoneen äänipuoli kuntoon?
