Dubai (Design) Week 2016

Lokakuun lopussa järjestettiin Dubain designviikko, tänä vuonna toista kertaa. Mukana oli myös meidän koulusta viisi projektia, jotka olivat osana Global Grad Show -näyttelyä. Näyttely toi yhteen töitä yli 50 muotoilukoulusta ympäri maailman.

Hauskaa tässä oli se, että jokaisen työn tekijä (tai yksi projektiryhmästä) haluttiin paikalle, mukaan näyttelyyn. Minulle ja neljälle muulle Aallon muotoilijaopiskelijalle (plus yksi bonusmatkustaja!) tämä tarkoitti Dubain-matkaa, joka kävi merkillisen vähän kukkarolle, koska lennot ja majoitus oli kustannettu järjestäjien puolesta. Itse olin edustamassa alkuvuodesta Bang & Olufsenin kanssa tehtyä BeoSound Orbit -prototyyppiä, joka oli näyttely-yleisön katseltavana ja käpälöitävänä. Lisäksi lähti Koto-pientalo, Lightbound-kommunikaatiojärjestelmä, rikosseuraamuslaitokselle suunniteltu piknik-grilli, Not a Matter of Taste eli syötävät selluloosa-astiat, sekä Hilla-yövalo.

Toki myös odotus oli, että näyttelyssä sitten edustetaan – samalla on mahdollisuus verkostoitua muiden suunnittelijoiden kanssa ja kenties löytää sijoittajia omalle projektilleen. Mutta toisaalta, kukaan meistä ei ollut aiemmin käynyt Dubaissa, ja tuntui hullulta jättää käyttämättä tilaisuus myös katsella ympärilleen. Niinpä näyttelyssä tuli ehkä edustettua hieman laiskemmin kuin mitä olisi toivottu...

Itse näyttelystä ja Design Weekistä voi lukea lisää Aallon CoID-ohjelman sivuilla, kirjoitimme sinne pienen yhteenvedon viikosta. Itse ajattelin kerrata enemmän yleisiä kuulumisia ja mitä se reissun huomattavan iso "epävirallinen osuus" pitikään sisällään.

Lennot olivat Turkish Airlinesilla, Istanbulin kautta sekä mennen että tullen. Ensireaktioni tähän oli lievästi kauhistunut koska Turkin turvallisuustilanne, mutta kuten sain myöhemmin kuulla ja myös matkalla huomata, Turkish Airlines on arvioitu yhdeksi maailman parhaista lentoyhtiöistä. Ruokaa tarjoiltiin joka lennolla ja se oli erinomaista, ei pelkästään lentokoneruoaksi vaan ihan yksinkertaisesti ruoaksi. Siinä oli makua ja esimerkiksi tomaattikastikkeet maistuivat kotitekoiselta, pitkään haudutetulta. Economy-luokassakin varusteluun kuului infotainment-järjestelmä, josta löytyi paljon elokuvia ja muuta viihdettä (menomatkalla katsoin Star Trek Beyondin). Jatkuvasti pidettiin huolta matkustusmukavuudesta, palvelu pelasi moitteitta. Mahtavaa!

Etukäteen minulle oli epäselvää, missä ja miten oikein tulisin yöpymään. Grad Show'n osallistujille oli varattu majoitus Downtownin Rove-hotellista, mutta sain tietää, että minut oli unohdettu listoilta. "Onneksi" en ollut ainoa, jolla tällainen ongelma oli, ja huoneisiin sijoittuminen saatiin järjestymään parhain päin: sain nukkua omassa sängyssä, ei tarvinnut avata varavuodetta ja huonekaverikin oli omaa sakkia. Tämä Rove-hotelli oli erittäin siisti ja uudenaikainen, olihan se valmistunut vasta noin puoli vuotta sitten. Sijainniltaan se oli erinomainen, aivan kävelymatkan päässä Downtownin turistirysistä sekä metrolinjasta.

Designviikon varsinainen päänäyttämö oli muutaman kilometrin päässä sijaitseva, toistaiseksi hieman yksinäinen saareke, Dubai Design District (D3). Sinne ja sieltä takaisin hotellille oli järjestetty jatkuva, ilmainen bussiliikenne, joten sen etäisyys ei haitannut. Bussin aikataulujen noudattaminen jätti toivomisen varaa, mutta kauheasti ei viitsi ilmaisuuden takia siitä nurista.

Dubai Design Districtin arkkitehtuuria. Hetkeä kuvan ottamisen jälkeen meille sanottiin, ettei alueella saa kuvata ilman lupaa, mitä pidimme erikoisena.

Ihmettelimme kovasti tuota Design Districtiä. Se vaikutti olevan vain kokoelma sieluttomia lasi-metallirakennuksia keskellä ei-mitään, ja tuntui siltä, että sieltä tämä "design" puuttui kokonaan. Tosin kuten koko Dubai muutenkin, alue oli vielä aivan kesken ja siksikin vaikutti kovin kuolleelta.

Ensimmäinen matkapäivä, joka alkoi jo Suomessa, kerkesi meillä venymään noin 40-tuntiseksi: lento Helsingistä lähti illalla, ja perillä Dubaissa oltiin varhain aamulla, ja siitä olikin sitten suunnattava näyttelyä kasaamaan. Päivä meni pitkälti laiskotellessa ja Arabian lämpöön ja aurinkoon totutellessa, sillä saimmekin etukäteen paikan päälle lähetetyt työmme vasta illansuussa, pitkän odottelun jälkeen.

Global Grad Shown näyttelyarkkitehtuuri oli virkistävä tuulahdus lasin ja metallin sieluttomuuden keskellä.

Illalla lähdimme vielä tutkimaan "lähiostaria", The Dubai Mallia, ruokapaikkojen toivossa ja intialaiseen päädyttiin. The Dubai Mall on maailman suurin ostoskeskus, mitä on vaikea tajuta ensisilmäyksellä – vasta kun siellä oli aikansa kierrellyt, sen massiivisuus alkoi hahmottua. Hyvin nopeasti tituleerasimme sen ostoshelvetiksi, satoine luksusliikkeineen sekä turisteineen, ja vannoimme, ettemme sinne enää tällä reissulla astu (toisin kävi).

Uni kyllä kaiken sen jälkeen maittoi, vielä kun sai säädettyä huoneen lämpötilan hyytävästä 22 asteesta 25 asteeseen.

Aamu alkoi aina hotellin mainiolla ja runsaalla aamupalalla. Munat sai haluamassaan muodossa tilata suoraan keittiöstä tuoreena. Lisäksi oli erilaisia smoothieita, hedelmiä ja tietysti normaalit croissantit, (kalkkuna)pekonit ja paahtoleivät sekä kahvit ja teet.

Vihreä shakshuka oli minulle uusi tuttavuus. Sellaisen söin useampana päivänä. Pulloissa on mansikka- ja mangosmoothieita, ja säilykepurkeissa mehuja.

Ensimmäisenä Dubaissa herättynä aamuna oli "läsnäolopakko" D3:lla, mutta itse kävin siellä lähes joka päivä muutenkin piipahtamassa, kun sain tietää, että näyttelystä katkaistaan illalla sähköt: BeoSound Orbit ei ole tässä vaiheessa mikään plug and play -systeemi, vaan vaati joka käynnistyksellä tietyn sarjan poppakonsteja ja sadetanssiliikkeitä toimiakseen. Se ei ollut auringonvalosta erityisen mielissään, mitä osasin odottaa.

Yksi suurista jutuista, joita odotin näkeväni reissulla, oli Burj Khalifa, maailman korkein rakennus. Sekin sijaitsi kivenheiton päässä hotellista, ja sitä ihastelin joka päivä, varmaankin jo ihan muiden ärsytykseksi asti. Tuonne on päästävä, silläkin uhalla että korkeanpaikankammoni tekee jaloista hyytelöä näköalatasanteella. Burj Khalifa oli designviikon ajan valaistu upeilla, liikkuvilla valoinstallaatioilla. Varmasti myös maailman suurin LED-näyttö.

Illalla oli Grad Shown avajaispartyt, jossa ei tarvinnut istuskella kuivin suin tai tyhjin vatsoin. Arabiemiraateissa ei juuri myydä tai nautita alkoholia, mutta noissa pippaloissa mitä erilaisemmat alkoholijuomat virtasivat. Itse nautin ruokapuolesta: oli pientä naposteltavaa, jota sai napata aina kun sellaista näki ohi menevän tarjoilijan hyppysissä. Suklaabrownieita tuli vedettyä melkein kaksin käsin.

Burj Khalifa D3:lta nähtynä. Valoshow on juuri käynnissä.

Kiersimme toisena iltana Burj Khalifan ja näimme myös The Dubai Fountainin, maailman suurimman (tähän tottuu nopeasti) koreografioidun suihkulähteen, esityksen. Kierros päättyi Dubai Mallille, kuinka ollakaan. Halusimme nähdä myös sitä oikeaa, perinteisempää arabialaista elämää, ja oli selvää, että sitä ei täällä pilvenpiirtäjien varjossa ole. Seuraavana iltana otimme metron vanhaan kaupunkiin, joka myös Dubaista löytyy.

Dubain metro on muuten maailman pisin (heh) automatisoitu metrolinja. Täältä löytyy kaikki ne hienoudet, jotka Helsinkiinkin piti tulla, laituriovineen päivineen. Kaikki toimi. Mielenkiintoisesti junissa on ykkösluokan vaunu sekä naisille oma vaunu – tosin on tarkennettava, että naiset saavat kyllä matkustaa missä tahansa vaunussa, mutta miehet eivät saa mennä naisten vaunuun, sakon uhalla.

Vanhassa kaupungissa totesimme vihdoin löytäneemme sen, mitä haimme, kun sukelsimme paikallisten ihmisten seassa basaarien kapeilla kujilla, joilla myytiin vaikka ja mitä. Sieltä löytyi myös yksi reissun henkilökohtainen ruokasuosikkini: intialaista katuruokaa. Kymmenellä dirhamilla (noin 2,5 euroa) sai pussillisen friteerattuja kasvisherkkuja, ja kahdesta pussillisesta tulimme jo koko viiden hengen porukka täyteen.

Herkullista ja halpaa intialaista katuruokaa. Ilmaisia maistiaisiakin tarjoiltiin ennen ostopäätöstä, mikä ilahdutti meitä kovasti.

Joka päivä tuli hyödynnettyä hotellin uima-allasta rentoutumiseen ja polskutteluun. Mutta vaikka sitä tunteekin olevansa keskelle aavikkoa kovalla rahalla rakennetulla keinokeitaalla, Dubai on oikeasti myös rantalomakohde. Suuntasimme taksilla (joka on muuten hyvin edullinen matkustusmuoto) Jumeirah Beachille, kahden suunnattoman palmunmuotoisen saaren välimaastoon, kokeilemaan miten Persianlahden vesi kannattelee. Uskomattoman lämmintähän se oli, jopa minulle, joka yleensä alkaa vakavasti harkita saunasta uimista vasta kun vesi on yli 20-asteista.

Rannalle oli muutama muukin eksynyt, mutta sekaan mahtui mainiosti.

Yllätyin kovasti siitä, että en juuri polttanut itseäni auringossa, vaikka pitkälti laiminlöin aurinkovoiteen käytön ja Suomessa palan jopa sisällä ikkunan ääressä työpäivän aikana. Dubain ilma on hyvin harmaata ja silmänkantamattomiin ei kaupungissa nähnyt, joten ehkä tämä harmaus, johtui se sitten liikenteen saasteista tai aavikon pöllyävästä hiekasta, suodatti ratkaisevasti haitallista säteilyä pois.

Seuraavana iltana suuntasimme taas vanhaan kaupunkiin. Olimme viime kerralla löytäneet joen rannalta viihtyisiä ja kohtuuhintaisia ruokapaikkoja, ja halusimme palata sinne nauttimaan evästä. Koska oltiin Arabiassa, pitihän se shisha eli vesipiippu tilata "jälkiruoaksi". Minulle tämä oli ensimmäinen kerta kun sitä kokeilin, pelonsekaisin tuntein. Ei se juuri noussut päähän, vaikka tarjoilija varoitti double apple -maun olevan voimakas. Kurkunpäähän kyllä koski, jos savut puhalsi ulos liian nopeasti.

Shishan makuun päästiin taas seuraavana iltana, osana aavikkosafaripakettia. Se ei sentään hotellin hintaan kuulunut, mutta onneksi lähdettiin. Valkoinen Land Cruiser haki meidät hotellilta, ja noin tunnin ajomatkan päässä ajettiin tieltä sivuun, dyyneille. Aluksi "ensimmäistä päivää" töissä olevan kuljettajamme ajotapa tuntui turhankin hurjalta, kun kaahasimme dyyniltä toiselle ja hiekka pöllysi, auton kallistellessa välillä siihen malliin että ihmettelimme, ettei se kellahtanut kumoon. Lopulta ainakin itse aloin nauttimaan menosta. Välissä pysähdyttiin ihailemaan auringonlaskua, ja matka jatkui siitä aavikkoleiriin. Siellä odotti kameliajelua, napatanssia, virvokkeita ja notkuva arabialainen buffet, josta syötiin vatsat täyteen. Tällä kertaa meloninvivahteinen shisha nousi oikeasti päähän, ja höpöltähän se tuntui. Ohi se meni suhteellisen nopeasti.

Auringonlasku Dubain punaisella aavikolla.

Mall of the Emirates on Dubain toiseksi suurin ostoskeskus. Saimme tietää, että siellä oli laskettelukeskus, jossa on pingviinejä. Absurdi ajatus, mutta pitihän heitäkin käydä katsomassa. Sekä uuden konseptin mukaista Apple Storea. Tunnelmaltaan Mall of the Emirates oli huomattavasti Dubai Mallia mukavampi. Se ei vaikuttanut niin suurelta ja sieluttomalta.

Ilmaiseksi pingviinejä sai katsella vain lasin takaa.

Paluumatkalla pingviiniodysseialta päätepysäkki oli taas The Dubai Mall. "Katsokaa, nuo ottavat tuolla noita tyhmiä pilvenpiirtäjänkoskettelukuvia. No, otetaan mekin!"

Pingviiniodysseialta palattuamme olikin aika ottaa bussi D3:lle ja purkaa näyttely, pakata työt takaisin laatikoihin odottamaan kyytiä Suomeen. Päivä oli tuntunut pitkältä ja puolet porukasta oli saanut flunssaoireita, joten päätimme ihan rehellisesti tilata pizzat hotellille läheisestä pizzeriasta. Monet muut näyttelyyn osallistuneet lähtivät jo tänään paluumatkalle, me huokaisimme syvään helpotuksesta, että meillä oli vielä yksi päivä aikaa nauttia lämmöstä ja uima-altaasta, tosin kipeimmillä matkailijoilla tuo päivä meni suurelta osin lepäillessä.

Viimeisenä iltana minun oli pakko se toteuttaa: Burj Khalifaan singahtaminen 10 m/s hissillä. Kaksin tai porukalla jaettuna kokemus olisi varmasti ollut vielä upeampi, mutta en saanut ketään houkuteltua mukaan – seuranani oli sen sijaan koko Intia, tai ainakin puolikas. Ja oma kamera. Onneksi päätin ottaa jalustan mukaan reissuun, siitä oli hyötyä jatkuvasti, mutta etenkin Burj Khalifassa maisemien kuvaaminen ei olisi onnistunut millään ilman sitä.

Ja olivathan ne maisemat henkeäsalpaavat. "Vain" 450 metrin korkeudessa oleva rahvaan näköalatasannekin oli niin ylhäällä, ettei korkeanpaikankammoni aktivoitunut ollenkaan, ja saatoin keskittyä näkymien ihailuun ja kuvaamiseen. Ylhäällä huomasi saman alas päin katsellessa mitä maasta kohti Burj Khalifan huippua tähyillessä: jos ei tiedä, miten suuri jokin on, sen kokoa ei voi tältä etäisyydeltä hahmottaa. Alhaalta torni itsessään ei näyttänyt yhtään suurelta eikä näköalatasanne vaikuttanut olevan korkealla, mutta ylhäältä kun näki Rove-hotellin kutistuneen sokeripalaksi, tajusi miten kaukana maasta ollaan – ja vielähän Burj Khalifa jatkui miltei 400 metriä tasanteelta ylöspäinkin.

Burj Khalifan näköalatasanteella ei ollut vaikeaa päästä lasin ääreen ottamaan kalansilmäselfieitä.

Haikeus alkoi iskeä hissillä alaspäin tullessa ja viimeisen kerran Dubai Mallilta hotellille tallustellessa: muutaman tunnin päästä oltaisiin taas kentällä, odottelemassa lennon lähtöä kohti Istanbulia ja Helsinkiä.

Ensisilmäyksellä Dubaista on vaikea löytää mitään aitoa. Se on ihmemaa ja vastakohtien kaupunki. Tuolla kohoavat maailman korkeimmat ja ehkä myös koreimmat pilvenpiirtäjät, ja tästä aidanraosta näkee, miten orjatyötä muistuttavissa olosuhteissa ne rakennetaan. Tässä on kukoistava kaupunki, tuossa on aavikkoa, jossa ei kasva mikään. En ehkä koskaan haluaisi asua Dubaissa, mutta kaikesta huolimatta, oli kunnia päästä käväisemään huipputyyppien kanssa. Tätä reissua muistellaan pitkään, eikä koskaan unohdeta.

Käärityissä housunlahkeissa Suomeen kulkeutui odottamaton tuliainen: ripaus aavikon punaista hiekkaa.

BeoPlay H3

Bang & Olufsen on tunnettu ajattomasti muotoilluista ja tinkimättömästi viimeistellyistä audiolaitteistaan. Koko kevät koulussa kului yhteistyöprojekteissa tuon tanskalaisfirman kanssa, ja se sai minut kiinnostumaan toden teolla heidän tuotteistaan.

Jos Bang & Olufsen tunnetaan muotoilusta ja viimeistelystä, se tunnetaan myös hinnoistaan. Harmikseni on ihan suoraan todettava, että minulla ei tule olemaan vielä pitkään aikaa varaa ostaa oikeastaan mitään heidän tuotteitaan uutena. Tämä tilanne on varmasti tunnistettu Bang & Olufsenilla, ja siksi joitakin vuosia sitten he lanseerasivat alabrändinsä, joka tunnetaan nimellä B&O PLAY. Vaikkeivät BeoPlay-tuotteetkaan ole missään nimessä halpoja, ne tuovat kuitenkin Bang & Olufsenin ydinosaamista paremmin etenkin nuoremman sukupolven ulottuville, tarjoten joissain tapauksissa suht loogisen jatkumon pääbrändin tuotteisiin. Ilmeeltään B&O PLAY on pääbrändiin verrattuna nuorekkaampi, leikkisämpi ja vähemmän luksushenkinen, minkä ansiosta se vetoaa suurempaan kohderyhmään. Tämä näkyy selkeästi myös tuotteiden muotoilussa. B&O PLAY on keskittynyt erityisesti kannettaviin Bluetooth-kaiuttimiin, yksiosaisiin kodin musiikkijärjestelmiin sekä kuulokkeisiin. 

Itse asiassa kaikki Bang & Olufsenin kuulokkeet seilaavat B&O PLAY -lipun alla. Niin tekee myös BeoPlay H3, joka on malliston parempi nappikuuloke. Sen suositushinta on 199 euroa. Päädyin hankkimaan tällaiset itselleni (joskin rehellisyyden nimissä on sanottava, että maksoin niistä huomattavasti vähemmän, mikä vaikutti ostopäätökseen), ja ajattelin kasata hieman kokemuksiani niistä. Vertailukohtana minulla ovat Applen In-Ear -nappikuulokkeet, joiden suositushinta on 89 euroa. Niitä olen käyttänyt viimeiset neljä vuotta.

Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran, ja se minulla oli jo ennestään Bang & Olufsen -liikkeestä, jossa näitä in-ear-kuulokkeita ensimmäistä kertaa koeajoin ja niihin ihastuin. Niinpä H3:n purkaminen pakkauksesta ei juurikaan vaikuttanut laatumielikuvaan tuotteesta, mutta pakkaus itsessään ei minusta kovinkaan hyvin vastaa hintaluokan asettamia odotuksia. Ulkoapäin se on hyvin siisti ja hillitty, ja sisälläkin kangasnauhasta ulosvedettävä pahvikaukalo on vielä hyvin tilanteensa tasalla, mutta siihen se sitten päättyykin. Kuulokkeet itsessään ovat teipattuina erikoisessa asetelmassa läpinäkyvään ohueen muovikaukaloon (joka näkyi pakkauksen ikkunasta), ja purkaminen pois muovin ympäriltä oli turhankin vaivalloinen prosessi. Muut pakkauksessa tulevat tavarat oli pakattu pääosin pieniin muovipusseihin. B&O PLAYn puolustukseksi on todettava, että H3:n markkinoilletulon jälkeen pakkauksissa on kyllä petrattu. Esimerkiksi A1-kaiutin tai uudet langattomat H5-nappikuulokkeet on pakattu paljon tyylikkäämmin ja hintaluokalleen uskollisemmin – hyvinkin paljon Applen tuotteiden tapaan. Toivoa sopii, että myös H3 saisi jossain vaiheessa arvoisensa pakkauksen.

BeoPlay H3:n harjattu alumiini heijastaa valoa kauniisti.

Pakkauksesta löytyy kuulokkeita varten laadukkaan oloinen, magneettisesti sulkeutuva kova suojakotelo, joka on sisältä pehmeää mikrokuitua ja ulkoa keinonahkan tuntuista materiaalia. Applenkin kuulokkeiden mukana tulee aina kotelo, mutta se on valitettavasti suunniteltu vahvasti ulkonäkö toiminnallisuuden edellä – usein johtoa on vaikea saada kieputettua sopivalle vyyhdille, jotta kannen saisi laitettua helposti paikalleen siten, ettei liitin tai kaukosäädin ole välissä. H3:n kotelo ei kärsi tästä – siinä on reilusti tilaa johdolle, mikä tarkoittaa, ettei kuulokkeiden pakkaaminen koteloon ole millimetripeliä, vaan sen voi tehdä helposti missä vain. Tästä johtuen kotelo on tietysti Applen omaa isompi eikä kulje taskussa kovin mukavasti, mutta tässä arvostan käytettävyyttä ennen pientä kokoa. Jos verrataan Applen EarPodien (iPhonen mukana tulevien kuulokkeiden) koteloon, kokoero ei enää ole kovin iso.

Itse kuulokkeet kestävät tarkastelua läheltä. BeoPlay H3 on saatavana metallinharmaana (natural), samppanjanvärisenä ja mustana. Olin alunperin kiinnostunut harmaasta versiosta, mutta mustat tuli koska ei ollut valinnanvaraa. Musta näyttää kovin erilaiselta kuin kuvissa, eikä minusta huonolla tavalla. Se on oikeastaan hyvin lähellä Applen tähtiharmaata (space grey), eli se on loppujen lopuksi aika vaalea sävy. 

Alumiinista ja muovista koostuvien nappien viimeistely on mainio ja muoto hillityn tyylikäs. Tyypillisistä yksinkertaisista L:n muotoisista nappikuulokkeista poiketen H3:n korvakäytävään tuleva osa on vielä erikseen kulmassa itse kuulokkeen runkoon nähden, ja runko itsessään on hieman suurempi. Tämän ansiosta se sopii ainakin meikäläisen korvaan todella napakasti ja mukavasti, kun kuulokkeen ei tarvitse pysyä paikallaan pelkästään korvatulpan kitkan avulla, vaan runko sujahtaa korvan "kuppiin" ja pitää siten huolen, ettei kuuloke putoa pois korvasta. Tästä olen todella iloinen, koska Applen kuulokkeita sai aina vähän väliä olla tunkemassa syvemmälle korviin, jotta ne pysyisivät tiiviisti. H3:n mukana tulee neljän eri koon silikonisovitteet, mutta toistaiseksi olen havainnut niissä valmiiksi olleet (toiseksi suurimmat) sopiviksi itselleni.

Näistäkin löytyy iPhonea ja Macia varten mikrofoni-kaukosäädinyhdistelmä, joka toimii identtisesti Applen vastaavan kanssa. Ratkaiseva ero on se, että säädin on sijoitettu tavallisesta poiketen vasemman korvanapin johtoon oikeanpuoleisen sijaan. Tämä on puhtaasti tottumiskysymys – näin alkuun olen huomannut hapuilevani painikkeita leuan oikealta puolelta kuten tähän asti, tajutakseni vain että eiväthän ne siinä ole. Kun painikkeet lopulta löytyvät, ne ovat tuntumaltaan erittäin onnistuneet, riittävän kevyet mutta tarpeeksi napakat. Niiden erottaminen toisistaan ei tosin ole aivan yhtä helppoa kuin Applen kaukosäätimessä, jossa keskimmäinen painike on itse asiassa syvennys. B&O PLAY on päätynyt erottamaan painikkeet kohoviivoilla, joten jokainen painike tuntuu periaatteessa samalta, ja huomaan varmistavani kahdesti, mistä kohtaa säädintä olenkaan puristamassa. Ehkä tähänkin ajan kanssa tottuu.

Miltä ne sitten kuulostavat? Vaikka tiedänkin yhtä ja toista hyvästä äänestä, en kuitenkaan ole kuunnellut riittävästi erilaisia kuulokkeita osatakseni antaa minkäänlaista yleispätevää arviota – tällaisia arvioita BeoPlay H3:sta on netti jos nyt ei pullollaan niin ainakin puolillaan ja Google ne kyllä löytää. Oma arvioni äänestä on lähinnä vertailu Applen esitykseen.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy bassotoistoon. Applen kuulokkeita on moitittu bassoiltaan ujoiksi, ja huomasin sen kyllä kun aloin niitä käyttämään. En sinänsä pitänyt sitä häiritsevänä ja olin jo ehtinyt siihen tottua, mutta BeoPlay H3 muistuttaa kerralla, mistä olen jäänyt paitsi. Bassossa on potkua ja mehevyyttä, muttei lainkaan löysyyttä tai loudness-tehosteen tuntua.

Toinen selkeä ero taas löytyy taajuusalueen yläalueilta. En ole varma, osaanko pukea kuulemani oikein sanoiksi, mutta Applen kuulokkeissa tuntuisi olevan jonkinlainen aladiskantin korostuma, sillä S-äänteet ja symbaalit tuntuvat ikävän sähiseviltä ja pistäviltä. H3:lla en tällaista havaitse, sen diskantti on miellyttävän tasainen ja ärsyttämätön, mutta toisaalta hieman Applea tummempi. Ehkä tässä näkyy käytännössä se, että H3:n toistoalueeksi on ilmoitettu 20-16000 hertsiä.

Kaiken kaikkiaan BeoPlay H3:t soivat niin, että niitä jaksaa kuunnella väsymättä pitkiäkin aikoja – varsinkin kun ne pysyvät niin mainiosti korvissa, ettei niihin kiinnitä siinäkään mielessä mitään ylimääräistä huomiota. Musiikki vain on pään sisällä.

Äänieristys tuntuu olevan hieman Applea huonompi, mutta täytyy tämän takia ehkä kuitenkin kokeilla niitä mukana toimitettuja eri kokoisia tulppia, josko jokin niistä parantaisi tilannetta. Toisaalta pidän siitä, että jonkun verran ääntä pääsee läpi – näin kuulokkeita on turvallisempi käyttää ulkona liikkuessa, kun pitäisi ympäristöäkin havainnoida eikä keskittyä vain musiikkiin.

Kuulokkeet istuvat nätisti laadukkaaseen suojakoteloonsa.

Yhteenvetoa jos haluaa miettiä, niin kallistun kyllä olemaan tyytyväinen pakettiin, vaikka onkin tiedostettava, että äänenlaadultaan vastaavia tai lähes vastaavia kuulokkeita saa huokeamminkin kuin kahdellasadalla. BeoPlay H3:n ostaja paitsi tietää haluavansa juuri Bang & Olufsenin kuulokkeet, hän arvostaa niissä muutakin kuin pelkkää äänenlaatua. Ainakaan minulle ei ole vielä tullut vastaan halvempia nappikuulokkeita, jotka olisivat yhtä kauniit ja laadukkaasti viimeistellyt kuin nämä. Tarkkuustyöstetty alumiinirunko jaksaa ihastuttaa silloin, kun kuulokkeet eivät ole ihastuttamassa korviasi. Lisäksi BeoPlay H3 istuu varsin loogisesti sinne lokeroon, jossa Bang & Olufsen on lähestulkoon elämäntyyli sen sijaan, että se olisi vain yksi monesta kotona lymyilevästä laitemerkistä. Minulle tämä on ensimmäinen askel Bang & Olufsenin maailmaan, mutta vahvasti aavistelen, että se tulee saamaan joskus tulevaisuudessa jatkoa. Sen verran ison vaikutuksen se on tehnyt tämän puolen vuoden aikana.

BeoPlay H3:een voi tutustua B&O PLAYn kotisivuilla.

Päivitys 16.8.: Bang & Olufsen laski BeoPlay H3:n hintaa äskettäin. Nyt ne saa omakseen 149 eurolla.

10 vuotta Macia

Tänään, 26. kesäkuuta 2016, on tullut kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun minusta tuli Mac-käyttäjä. Tuntuu melkein epätodelliselta, miten paljon ja miten nopeasti tuo aika on mennyt – onhan se lähes puolet koko elämästäni.

Alunalkaen Mac oli minulle harrastus. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ei 14-vuotiaalla ollut tuolloin juuri mitään oikeaa käyttöä tietokoneelle, itsensä viihdyttämisen lisäksi. Mutta Mac oli silti hankittava, siksi koska. Olin tietysti valmistautunut hyvin etukäteen imemällä kaikkea mahdollista informaatiota tuosta uudesta, ihmeellisestä maailmasta, mutta kun hohtavan valkoinen kone oli vihdoin sylissä, sen tutkimiseen ja uusien juttujen kokeilemiseen saikin sitten kulutettua kaiken valveillaoloajan ja vähän päälle.

Tuohon aikaan en tuntenut vielä ketään muita Mac-käyttäjiä. Verkostoituminen onnistui kuitenkin Internetin kautta, ja sattumalta ajauduinkin Omenamehu.org-keskustelufoorumille ja myöhemmin myös Hopeiseen Omenaan. Harmillisesti Omenamehun taival päättyi ennen aikojaan, mutta sain sieltä valtavasti apua ja autoin itse muita ongelmissa, mutta ehkä kaikkein tärkeimpänä sitä kautta tutustuin ihmisiin, joista osasta on tullut hyviä ystäviä ja joiden kanssa pidetään edelleen yhteyttä. Hopeisessa Omenassa jatkan vielä nykyäänkin.

Olin aluksi siis aivan lapsenomaisen innostunut kaikesta Maciin ja Appleen liittyvästä, enkä epäröinyt levittää tätä "ilosanomaa" ympärilleni. Kaikissa mahdollisissa käänteissä olin sitä mieltä, että muiden kannattaisi heivata Windows-boksinsa ulos ikkunasta ja vaihtaa Maciin. Näin jälkeenpäin kaikkea tuota haluaisi painaa sordiinolla, mutta useampikin kaverini teki juuri näin kuultuaan riittävästi kokemuksistani – enkä tiedä, että kukaan heistä olisi sitä missään vaiheessa katunut.

Mac on muuttunut vuosien varrella ja tuntuu, että myös minä olen kasvanut sen mukana. Alussa Mac oli cool, niitä ei juuri missään näkynyt Suomessa, ja se oli iso Mac-käyttäjiä yhdistänyt tekijä – pienen piirin juttu, josta yhdessä riemuittiin (näin kärjistäen). Sittemmin Mac on yleistynyt räjähdysmäisesti eikä kukaan enää lotkauta kulmakarvaansa sellaisen nähdessään. Tämän myötä oma suhtautumiseni Maciin on muuttunut omasta näkökulmastani hyvinkin kiihkottomaksi ja tietyllä lailla ammattimaiseksi. Macin käyttäminen ei ole enää itseisarvo, vaan olen oppinut keskittymään siihen, mitä sillä tehdään – Mac on nyt minulle työkalu, kuten sen kuuluisikin olla. Tämä on nyt enemmän totta kuin ikinä, kun työskentelen muotoilun parissa.

En myöskään enää purematta ja kritiikittä niele kaikkea, mitä Apple yrittää meille syöttää esimerkiksi ohjelmistopäivitysten muodossa (ja joskus syljen poiskin). Ehkä minun ajatukseni siitä, millainen Macin pitäisi olla, on muuttunut vähemmän kuin Applen itsensä näkemys asiasta, ja oikeastaan näenkin itseni tavallaan vanhan liiton Mac-käyttäjänä. Välillä tuntuu, että Applen ajatuksena on tehdä Macista iso iPad näppäimistöllä ja hiirellä. Toki tuo on voimakas kärjistys, mutta se kuvaa hyvin ajoittaista tunnetilaani: onko se, mikä teki Macista Macin, vaarassa kadota? Tähän en osaa antaa vastauksia, mutta mielenkiintoista on seurata, millainen tulevaisuus Macilla on. Joka tapauksessa tiedän, että 12-tuumaisella PowerBookilla kirjoittaminen on välillä kotoisampi käyttökokemus kuin mikään, mikä on tullut sen jälkeen.

Jos ajattelen päivittäisessä käytössä olevia ns. tuotanto-Macejani, minulla on nyt kolmas menossa. Nämä ovat kuitenkin saaneet kuin varkain seuraa useammastakin vintage-koneesta, joilla on vähemmän käyttöarvoa mutta sitäkin enemmän tunnearvoa. Tajusin, että vaikka Macin käyttäminen itsessään ei ole enää minulle harrastus, nyt vanhojen Macien keräilystä on tullut sellainen. Pieni Mac-museoni kasvaa vähän kerrallaan. Tästä voi lukea vähän aiempana blogissani.

Ensimmäinen Macini, valkoinen ensimmäisen sukupolven MacBook, ei minulla enää ole. Siihen ei muodostonut erityisempää tunnesidettä verrattuna 12" PowerBookiin (joka alunperin sai minut Maciin ihastumaan) ja myinkin sen hyvillä mielin eteenpäin siirtyessäni MacBook Prohon. Se ansaitsee kuitenkin enemmän tunnustusta kuin mitä se minulta yleensä saa – siitähän se kaikki lopulta alkoi. Muistelen sitä siis nyt, kiitos kaikesta! Ei muuta kuin seuraavalle kymmenelle vuodelle.

Heippa, 2015! Moi, 2016!

Vuosi 2015 on juuri jätetty taakse ja seuraava toivotettu tervetulleeksi. Meillä ei ammuttu raketteja ollenkaan, mutta muiden valoshowsta pääsi onneksi nauttimaan Vilniemellä ihan oman ikkunan takaa. 

Ylipäätään tuntuu, että uudenvuoden juhlinta on mennyt meillä pienempään tai laiskempaan suuntaan – muistan lapsuudesta kun kutsuttiin kummit kylään ja pöytä katettiin kaikenlaisilla pienillä herkuilla. Nyt tehtiin joulukinkun jämistä hernesoppa, mikä oli sekin todella maukasta, mutta jotenkin kaipaan sitä vanhaa tunnelmaa. Tuli myös saunottua ja istuttua takkatulen ääressä kolmea koiraa viihdyttäen ja televisiota katsoen.

Millainen sitten oli mennyt vuosi? 

Nyt kun mietin, se taisi olla ensimmäinen jonka vietin kokonaan, siis sekä kevään että syksyn, yliopisto-opintojen parissa. Mukaan mahtuu paljon mielenkiintoisia projekteja ja kokemuksia. Ehkä tärkein niistä oli taiteen kandidaatin opinnäyte, jonka tein keväällä: kaasugrillin suunnitteluprojekti. Varsinaisen suunnittelun lisäksi oli upeaa nähdä suunnitelman pohjalta valmistettu prototyyppi, jonka kehitystä on syksyn mittaan jatkettu.

Kesä vierähti suurimmalta osin Lahden ja Helsingin väliä Onnibussilla matkustaen: pääsin muotoilijaharjoittelijaksi Suomen Muotoilusäätiöön. Harjoittelu oli antoisa kokemus paitsi siksi, että päästiin tekemään oikeita projekteja oikeiden asiakkaiden kanssa ja kokeneiden ammattilaisten coachauksessa, mutta oli myös mukavaa tutustua hieman lähemmin Lahteen, joka on minulle ollut tähän asti vain yksi läpiajettava paikka matkalla kaakonkulmalta Tampereen seudulle ja takaisin.

Syksyllä aloitin taiteen maisterin opinnot, vielä ilman kanditutkintoa tosin. Tästä kirjoitin syyskuussa enemmän. Kanditutkintokin on nyt viimein hallussa, ja kävin pokkaamassa todistuksen joulun alla järjestetyssä publiikissa. Välietappihan se käytännössä on, mutta silti on syytä iloon – nyt saa käyttää teollisen muotoilijan "arvonimeä". Me olemmekin tällä haavaa viimeiset Aallosta valmistuvat teollisen muotoilijat, kandipuolelta siis, koska tutkinnonuudistuksen myötä tätä koulutusohjelmaa ei enää ole olemassa, vaan se on yhdistetty muutaman muun ohjelman kanssa pelkäksi "muotoiluksi".

Mutta se koulusta. Mitä muuta tapahtui?

Ainakin kahdet häät ja yhdet hautajaiset. Päivittelin itsekseni kesällä, että en ole käynyt varmaan kymmeneen vuoteen kenenkään häissä, ja tänä vuonna käyn kaksissa. Ei valittamista, oli mahtavaa olla mukana todistamassa, kun kaksi upeaa paria saivat toisensa ja juhlistaa sitä päivää. Ehdottomia kesän kohokohtia.

Loppukesästä jouduin sanomaan hyvästit sedälleni, joka hukkui yrittäessään sukeltaa veden pohjaan juuttunutta ankkuria pois. Emme olleet oikeastaan pitkään aikaan olleet tekemisissä keskenämme. Mitään draamaa siihen ei minun osaltani liity, elämäntilanteet vain olivat sellaiset, että harvoin kohdattiin. Mutta lapsena vietimme paljon aikaa hänen kanssaan, koska hän asui aivan naapurissa ja aina oli hauskaa. Ne kivat muistot ovat ne, jotka sedästäni minulle jäävät. Olen siitä iloinen, varsinkin kun mummin kuoleman jälkeen ollaan puhuttu tätini kanssa siitä, miten suvun sisäiset välit ovat olleet tietyiltä osin tulehtuneet jo pitkän aikaa, ja ne ovat jättäneet monille myös sellaisia muistoja, jotka satuttavat. Toivottavasti joskus asianosaiset tajuavat, että kaunan kantaminen ei ole mielekästä.

Asun edelleen itsekseni, yksiössäni Herttoniemessä. Mietin syksyllä, että olen itse asiassa verrattaen onnellinen asuessani tuolla. Verrattaen siis siihen, miten erilainenkin tilanne se voisi kroonista Helsinki-angstia potevalle olla. Vanha Herttoniemi on tuntunut kaikkein eniten kodilta poissa kotoa tähän asti. Poikakaveri on ehdotellut välillä yhteenmuuttoa, mutta jotenkin tuntuu, etten ole valmis juuri nyt sellaiseen muutokseen elämässäni – ja ylipäätään muuttoon. Pelkään päästää irti siitä tietynlaisesta vapaudesta, mikä yksin asumiseen liittyy.

Mitä sitten odotan tulevalta vuodelta? Minulla ei ole tapana tehdä uudenvuoden lupauksia, mutta toivon, että 2016 on se vuosi, jolloin saan piiskattua itseäni riittävän kovaa päästäkseni vihdoin ns. rantakuntoon. Pääsin menneenä vuonna taas jonkinlaiseen rytmiin punnerrusten kanssa, ja olen niiden tulosten myötä saanut sen verran uutta itsevarmuutta, etten halua jättää leikkiä siihen.

2016 on minulle siitä erityinen vuosi, että kesällä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun siirryin "pimeältä puolelta valoisalle puolelle", eli PC:stä Mac-käyttäjäksi. Paljon on ehtinyt tapahtua siinä ajassa, mutta siihen palaan lähempänä "merkkipäivää".

Nyt toivotaan vain kunnon talvea eli paksuja hankia ja riittävän kylmää, ettei kaikkia teitä ja talviajon nautintoa pilata suolaamalla. Tästä se taas lähtee!