Alunalkaen Mac oli minulle harrastus. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ei 14-vuotiaalla ollut tuolloin juuri mitään oikeaa käyttöä tietokoneelle, itsensä viihdyttämisen lisäksi. Mutta Mac oli silti hankittava, siksi koska. Olin tietysti valmistautunut hyvin etukäteen imemällä kaikkea mahdollista informaatiota tuosta uudesta, ihmeellisestä maailmasta, mutta kun hohtavan valkoinen kone oli vihdoin sylissä, sen tutkimiseen ja uusien juttujen kokeilemiseen saikin sitten kulutettua kaiken valveillaoloajan ja vähän päälle.
Tuohon aikaan en tuntenut vielä ketään muita Mac-käyttäjiä. Verkostoituminen onnistui kuitenkin Internetin kautta, ja sattumalta ajauduinkin Omenamehu.org-keskustelufoorumille ja myöhemmin myös Hopeiseen Omenaan. Harmillisesti Omenamehun taival päättyi ennen aikojaan, mutta sain sieltä valtavasti apua ja autoin itse muita ongelmissa, mutta ehkä kaikkein tärkeimpänä sitä kautta tutustuin ihmisiin, joista osasta on tullut hyviä ystäviä ja joiden kanssa pidetään edelleen yhteyttä. Hopeisessa Omenassa jatkan vielä nykyäänkin.
Olin aluksi siis aivan lapsenomaisen innostunut kaikesta Maciin ja Appleen liittyvästä, enkä epäröinyt levittää tätä "ilosanomaa" ympärilleni. Kaikissa mahdollisissa käänteissä olin sitä mieltä, että muiden kannattaisi heivata Windows-boksinsa ulos ikkunasta ja vaihtaa Maciin. Näin jälkeenpäin kaikkea tuota haluaisi painaa sordiinolla, mutta useampikin kaverini teki juuri näin kuultuaan riittävästi kokemuksistani – enkä tiedä, että kukaan heistä olisi sitä missään vaiheessa katunut.
Mac on muuttunut vuosien varrella ja tuntuu, että myös minä olen kasvanut sen mukana. Alussa Mac oli cool, niitä ei juuri missään näkynyt Suomessa, ja se oli iso Mac-käyttäjiä yhdistänyt tekijä – pienen piirin juttu, josta yhdessä riemuittiin (näin kärjistäen). Sittemmin Mac on yleistynyt räjähdysmäisesti eikä kukaan enää lotkauta kulmakarvaansa sellaisen nähdessään. Tämän myötä oma suhtautumiseni Maciin on muuttunut omasta näkökulmastani hyvinkin kiihkottomaksi ja tietyllä lailla ammattimaiseksi. Macin käyttäminen ei ole enää itseisarvo, vaan olen oppinut keskittymään siihen, mitä sillä tehdään – Mac on nyt minulle työkalu, kuten sen kuuluisikin olla. Tämä on nyt enemmän totta kuin ikinä, kun työskentelen muotoilun parissa.
En myöskään enää purematta ja kritiikittä niele kaikkea, mitä Apple yrittää meille syöttää esimerkiksi ohjelmistopäivitysten muodossa (ja joskus syljen poiskin). Ehkä minun ajatukseni siitä, millainen Macin pitäisi olla, on muuttunut vähemmän kuin Applen itsensä näkemys asiasta, ja oikeastaan näenkin itseni tavallaan vanhan liiton Mac-käyttäjänä. Välillä tuntuu, että Applen ajatuksena on tehdä Macista iso iPad näppäimistöllä ja hiirellä. Toki tuo on voimakas kärjistys, mutta se kuvaa hyvin ajoittaista tunnetilaani: onko se, mikä teki Macista Macin, vaarassa kadota? Tähän en osaa antaa vastauksia, mutta mielenkiintoista on seurata, millainen tulevaisuus Macilla on. Joka tapauksessa tiedän, että 12-tuumaisella PowerBookilla kirjoittaminen on välillä kotoisampi käyttökokemus kuin mikään, mikä on tullut sen jälkeen.
Jos ajattelen päivittäisessä käytössä olevia ns. tuotanto-Macejani, minulla on nyt kolmas menossa. Nämä ovat kuitenkin saaneet kuin varkain seuraa useammastakin vintage-koneesta, joilla on vähemmän käyttöarvoa mutta sitäkin enemmän tunnearvoa. Tajusin, että vaikka Macin käyttäminen itsessään ei ole enää minulle harrastus, nyt vanhojen Macien keräilystä on tullut sellainen. Pieni Mac-museoni kasvaa vähän kerrallaan. Tästä voi lukea vähän aiempana blogissani.
Ensimmäinen Macini, valkoinen ensimmäisen sukupolven MacBook, ei minulla enää ole. Siihen ei muodostonut erityisempää tunnesidettä verrattuna 12" PowerBookiin (joka alunperin sai minut Maciin ihastumaan) ja myinkin sen hyvillä mielin eteenpäin siirtyessäni MacBook Prohon. Se ansaitsee kuitenkin enemmän tunnustusta kuin mitä se minulta yleensä saa – siitähän se kaikki lopulta alkoi. Muistelen sitä siis nyt, kiitos kaikesta! Ei muuta kuin seuraavalle kymmenelle vuodelle.
