Reilut neljä vuotta sitten kirjoitin kokemuksistani alkuperäisen iPhone SE:n kanssa ja siitä, kuinka Applen silloisesta puhelinmallistosta puuttui vaihtoehto pienten puhelinten ystäville. Sen jälkeen käsitykseni pienestä koosta itselleni tärkeänä ominaisuutena on vain vahvistunut, mikä automaattisesti teki iPhone 8:n fyysiseen olomuotoon uudistuneesta iPhone SE:stä täysin epäkiinnostavan vaihtoehdon.
Muutakin on kuitenkin tapahtunut: syksyllä 2020 Apple nimittäin julkisti iPhone 12 minin, jossa oli kaikki "normaalin" iPhone 12:n herkut paketoituna pienemmän 5,4-tuumaisen näytön ympärille. Tässä se nyt on, totesin – uusinta teknologiaa pienemmässä koossa, ei hinta edellä, kuten viimeksi peräänkuulutin.
En kuitenkaan tuolloin ollut vielä valmis siirtymään eteenpäin iPhone SE:stä, koska se täytti edelleen tarpeeni oikein hyvin. Jäin odottelemaan. 2021 oli iPhone 13 minin vuoro, ja kaava säilyi samana. Hienoa.
Taivaalle oli kuitenkin kerääntymässä pilviä: huhujen mukaan syksyllä 2022 julkaistavassa iPhone 14 -mallistossa ei enää olisi mini-mallia, vaan Max-kokoa vastaava suurempi malli. Silloin päätin, että jahka iPhone 13 minin hinnat hiukan laskevat (mikä tulisi 12 minin kohdalla nähdyn perusteella tapahtumaan jopa hyvinkin pian), äänestän jälleen lompakollani ja haen sellaisen itselleni.
Huhtikuussa 2022 taivaankappaleet olivat sopivassa jonossa ostopäätöstä varten, ja toivotin iPhone 13 minin, 128 Gt, tervetulleeksi taskuuni. 128 gigatavua on kerrankin hinnat alkaen -tallennustila, josta ei tarvitse valittaa.
Ja kuten huhuttua, iPhone 14 -mallistosta miniä ei enää löydy, vaan sen tilalla on suurempi Plus-malli, joten jälkeenpäinkin voin olla tyytyväinen ratkaisuun.
Puhutaan ensin väreistä.
Jos jotain muutakin hyvää on Applen mallistossa tapahtunut viime vuosina, se on ehdottomasti saatavilla olevien värien kirjon kasvaminen. Kaiken ei tarvitse olla valkoista, harmaata ja tylsää (paitsi jos haluat Pro-mallisen puhelimen). Itse lukeuduin pitkään joukkoon, joka nimenomaan halusi laitteensa jossakin neutraalissa sävyssä, koska ne sopivat kaiken kanssa ja ovat ajattomia. Kuitenkin noin 15 vuotta neutraalin sävyisten Applen laitteiden kanssa elettyäni totesin, että neutraalista ja ajattomasta on minulle jäljellä enää vain tylsyys. Henkilökohtainen teknologia saa sittenkin olla värikästä.
Uusia sävyjä on joka vuoden mallistossa. Harmillisesti se tarkoittaa myös sitä, että vanhat sävyt poistuvat uusien tieltä. Olin itse esimerkiksi hyvin kiinnostunut iPhone 12:een saatavilla olleesta upeasta vaalean vihreän sävystä, mutta se ei tehnyt paluuta 13-sarjaan. Onneksi kuitenkin iPhone 13 minin sininen on vaaleampi, raikkaampi ja maukkaampi kuin edeltäjänsä sinisen sävy, joten se oli helppo valinta. iPhone 14 -malliston värit puolestaan tuntuvat harppaukselta taaksepäin hauskan määrässä, joten myöskään siltä kantilta en haikaile uutuuksien perään.
Ensimmäistä kertaa minulla oli mahdollisuus kokeilla Applen silikonikuoria, ja päätin lähteä vastavärilinjalle: sininen ja hieman hailakka oranssi on minusta lyömätön yhdistelmä. Näiden kuorien kestävyydestä käytössä en ole kuullut parhaimpia mahdollisia kokemuksia. Reilun puolen vuoden käytön jälkeen kuoressa uutena ollut erittäin miellyttävä mattapinnoite on kulunut kiiltäväksi, mutta muuten kuori on pitänyt pintansa oikein hyvin, joten toistaiseksi se lunastaa vähintäänkin hyvän arvosanan.
iPhone 12 oli Applelle paluu kulmikkaampaan muotoiluun iPhone 6:n myötä esitellyn saippuarasiamuodon jälkeen, ja se sopii minulle hyvin. Yhtäläisyyksiä voidaan vetää iPhone 4:n ja 5:n (ja samalla SE:n) muotoiluun, ja samalla nähdään miten Applen valmistustekniikat ovat kehittyneet. Alumiini ja lasi kohtaavat saumattomasti laitteen reunoissa ilman mitään muovisia kehyksiä. Vaikka sivut ovat litteät, pienet pyöristykset kulmissa tekevät laitteesta miellyttävän käsitellä.
Takana näkymää hallitsee massiivinen kamerakumpu, mikä on valitettava tosiasia nykyajan älypuhelimissa, vaikkakin iPhone 13 minin sellainen on nätisti toteutettu ja visuaalisesti miellyttävä. Puhutaan kamerasta vähän myöhemmin lisää.
Noh, entä se fyysinen koko sitten? Onko se mini?
Tähän on useampi vastaus. Alkuperäiseen iPhone SE:hen verrattuna tuskin mikään on nykyään miniä, ei myöskään iPhone 13 mini, joten sillä rintamalla taistelu on hävitty ennen kuin se alkoikaan. Laite on kuitenkin edelleen selvästi muita nykyisiä iPhoneja, SE mukaan lukien, pienempi, joten siltä kantilta mini-nimi on ansaittu. Ja koska uuteen kokoon ei juuri tarvinnut totutella, voidaan kai pitkin hampain sanoa että se on "riittävän pieni".
Kuitenkin päivittäisessä käytössä lähes koko etuosan kattava näyttö (joka muuten on OLED-näyttönä erittäin miellyttävä katsella) aiheuttaa tunteen, että käytän paljon suurempaa laitetta ja että voisihan tämä olla vielä paljon pienempikin. En esimerkiksi olisi ollenkaan pahoillani jos näytön koko olisi 5,2 tai jopa 5 tuumaa 5,4:n sijasta, koska en loppujen lopuksi koe, että lisääntynyt näyttöpinta-ala olisi oleellisesti muuttanut käyttökokemusta – siis siltä kantilta, mitä voin saada puhelimella aikaan.
Käyttökokemus on kuitenkin tietyin perustavanlaatuisin tavoin täysin erilainen verrattuna iPhone SE:hen: kotipainike puuttuu, ja se on korvattu eleillä ja Face ID -kasvojentunnistuksella. Kuten Touch ID viime kerralla, tämäkin on useimmille jo vanha juttu, ja minullekin osittain, koska työpuhelimena minulla on ollut käytössä iPhone 11. Pyyhkäisyeleisiin siirtyminen kotipainikkeesta ei vaatinut 11:n myötä eikä nytkään lainkaan totuttelua, mikä osaltaan kertoo siitä, miten hyvin Apple on onnistunut niiden toteutuksessa.
Face ID:n erinomaisuudesta en sen sijaan ole kaikilta osin aivan vakuuttunut. Selvyyden vuoksi: suurimman osan ajasta se toimii kuin taika, eikä sen olemassaoloa tarvitse ajatella. Kuitenkin jopa "hitaaseen", ensimmäisen sukupolven Touch ID:hen tottuneelle Face ID:n kanssa tuntuu tulevan suhteellisesti enemmän eteen tilanteita, joissa se ei toimi yhtä saumattomasti tai jopa ollenkaan. Esimerkiksi aamulla herätessäni iPhone ei tietenkään tunnista minua osan kasvoista ollessa hautautuneena tyynyyn. Aurinkolasieni kanssa (vanhat Ray-banit 80-luvulta) Face ID ei toimi ollenkaan. Maskin kanssa se onneksi nykyään toimii, mikä on hienoa, joskin laitetta on nostettava usein hieman korkeammalle kuin tuntuisi luonnolliselta. Työpöydällä vierellä olevasta puhelimesta on vaikea katsoa mitään ilman että sen nostaa käteen tai kumartuu itse teatraalisesti sen yläpuolelle.
Nämä ovat vain muutamia tilanteita jotka nopeasti tulevat mieleen. Face ID:n kanssa pystyy kyllä elämään, siitä ei ole epäilystäkään, mutta toivoisin, että tulevaisuudessa laitteessa voisi olla myös Touch ID tilanteisiin, joissa kasvojentunnistus ei toimi.
A15-prosessori on huomattava harppaus A9:stä, joka sekään ei yleensä tuntunut mitenkään hitaalta. A15:n suoma nopeus ja käytön sulavuus on kuitenkin tietyllä lailla erityisen tuntuva eleillä toteutetun käyttöliittymän kanssa. Akkukesto on huolettomalla tasolla itselleni, yleensä päivän päätteeksi mehua on vielä yli 60 % jäljellä, joskin nyttemmin kun Elisa on uuden SIM-kortin myötä poistanut mahdollisuuden käyttää vain 3G-verkkoa, menee mehua hieman enemmän.
Viimeksi kirjoitin hieman suhteestani älypuhelimen kameraan. Lyhyesti kerrattuna, sen merkitys minulle oli ja on edelleen vähäisempi kuin suurimmalle osalle ihmisistä, koska kuvaan pääasiallisesti järjestelmäkameralla. Puhelimen kameralla dokumentoidaan lounaat ja muut sen sellaiset silloin, kun järjestelmäkamera ei ole matkassa, mutta taidetta sillä ei useimmiten tehdä. Tältä kantilta katsottuna iPhone SE:n kamera oli yleensä aina riittävän hyvä tarpeisiini.
iPhone 13 mini on perinyt kamerajärjestelmänsä (normaaliobjektiivia lukuunottamatta) iPhone 12 Pro Maxista, jonka kameroita on ylistetty. Rauta on siis hyvällä tasolla ja kuvien tulisi olla sitä myötä myös. Laskennallisen valokuvauksen merkitys on viime vuosina vain kasvanut kasvamistaan, ja laitteet tekevät käyttäjän puolesta todella paljon luovia valintoja.
Rehellisesti kamera on ollut se syy, miksi tämä teksti on lojunut luonnoskansiossa kuukausia. En yksinkertaisesti ole saanut puettua riittävän hyvin sanoiksi sen herättämiä ajatuksia – mutta yritän nyt.
Kolme ja puoli vuotta sitten tuntui, että laskennallisen valokuvauksen kanssa oltiin uuden ja ihmeellisen äärellä, mutta nyt kun siitä on saanut maistiaisia, en ole siitä erityisen innoissani. Kyllä, on teknisesti ällistyttävää, että puhelin pystyy ottamaan kuvan, jossa mikään kohta ei ole yli- tai alivalottunut. Mutta katsoessani näillä laitteilla otettuja kuvia, en vain pääse irti tunteesta, että kaikki näyttää luonnottoman siloitellulta, korjatulta ja ylivärikkäältä. Auringonlasku muistuttaa koiranoksennusta, tai jos aurinko ei ole laskussa, se on keltainen pallo taivaalla. Varjoista, jos laite sellaisia jättää, on pyyhitty pois kaikki pienimmät yksityiskohdat kohinanvaimennuksen nimissä. Smart HDR, jota ei enää nykyään saa kytkettyä pois päältä, on olevinaan vähän turhan nokkela muskeleitaan pullistellessa. Kuvat on kaivettu roskiksesta, jossa on värikästä muovia.
Otettaessa kuvia ihmisistä, etenkin tilanteissa, joissa kasvoilla on suuria valaistuseroja, sama toistuu. Kuvankäsittely pyrkii valaisemaan kaikki varjot, jotta kasvojen valaistus olisi tasainen, mikä kuulostaa äkkiseltään hyvältä idealta. Käytännössä lopputuloksena on kuitenkin usein keinotekoinen vahanukke. Jälleen tuntuisi, että jos kamera yrittäisi vähemmän, kuvat olisivat luonnollisempia.
Valokuvatyyleillä prosesointiin voi jonkin verran vaikuttaa, muttei mielestäni riittävästi – säätää voi ainoastaan kontrastia ja yleistä värilämpötilaa jolla muutoin valmis kuva viimeistellään. Edes yksi vipu Smart HDR:n "aggressiivisuuden" säätöön olisi paikallaan.
Muotokuvaefekti on myös ominaisuus joka on saavuttanut suuren suosion, ja iPhone 13:n myötä se on käytettävissä myös videolla. Muutaman kokeilukerran jälkeen mielipiteeni kummastakaan ei ole muuttunut: järjestelmäkameraan tottuneelle taustan sumennus ei ole riittävän aidon näköinen jotta haluaisin sitä käyttää, ja mielelläni piilottaisinkin sen kokonaan kamerasovelluksesta, jossa on muutenkin jo aivan liikaa eri moodeja selattavaksi. Algoritmi ei edelleenkään leikkaa kohdetta kuvasta kovin tarkasti (etenkin hiukset ovat iso ongelma), terävyysalueita on vain muutama (jo hieman kohteen takana kaikki on yhtä epäterävää) ja läpinäkyvien materiaalien kanssa se hajoaa totaalisesti.
Reiluuden nimissä on sanottava, että kyllä iPhone 13 mini ottaa ihan hyviäkin kuvia Applen prosessoinnilla. Eniten olen arvostanut yökuvatilaa, joka tarjoilee joskus hämmästyttäviä lopputuloksia käsivaralta pidellyksi kännykkäkameraksi. Muutenkin kaikki älykäs kuvankäsittely on tärkeää nähdä myös ns. tavallisen käyttäjän, "näppäilijän", näkökulmasta: he todennäköisesti arvostavat eniten sitä, että kuvista erottuu selkeästi kaikki oleellinen, olosuhteista riippumatta, ja muotokuvaefekti voi parhaimmillaan tehdä tavanomaisesta kuvasta erityisen. Nämä ihmiset eivät katso jokaista pikseliä haukantarkasti vaan taltioivat muistoja, taiteen tekemisen sijaan.
Tuntuu vain, että nyt olen aiempaa useammin vaativampana kuvaajana tyytymätön lopputulokseen. En kuitenkaan "onneksi" ole yksin: viime aikoina iPhonen kuvanlaatu ja yliampuva kuvankäsittely on saanut laajemminkin huomiota internetissä, muun muassa Marques Brownleen videoitten myötä. iPhone SE:n prosessointi ei ollut yhtä edistyksellistä, mutta koska se ei yrittänyt niin paljon, sillä oli myös vähemmän mahdollisuuksia epäonnistua ja sitä kautta tehdä kuvasta epäluonnollisen näköinen. Etenkin, kun oma kuvankäsittelytyylini ja värien käyttö on viime vuosina siirtynyt hillitympään suuntaan.
Onneksi myös iPhone 13 mini ottaa raakakuvia, esimerkiksi Haliden avulla. Silloin Applen yliälykäs prosessointi ei astu mukaan kuvioihin, ja voi itse tehdä luovat päätökset siitä, miten kuvaa käsitellään.
Kaikista epäkohdista huolimatta hyrisen yleisesti tyytyväisyyttäni iPhone 13 miniin, kuten iPhone SE:hen aikoinaan. Tämäkin on pieni, nätti ja nopea. En kirjoita uudestaan samoja ajatelmia pienten puhelinten paikasta "nyky-yhteiskunnassa" – edellisessä tekstissäni kirjoittamani pätee edelleen. Iso (vai pieni?) kysymys on tietenkin, miten tästä eteenpäin? Haluaisin uskoa, että Applekin edelleen näkee pienen iPhonen mentävän loven markkinoilla ja esittelee silloin tällöin siihen täydellisesti sopivan puuttuvan palasen. Selvää on, että joka vuosi niin ei tapahdu, eikä tarvitse tapahtua joka toinenkaan vuosi – kunhan se tapahtuu. Kunhan minun ei tarvitse pakottaa itseäni kantamaan ja käyttämään isoja puhelimia. iPhone 13 mini on kuitenkin varmasti soiva peli vielä vuosia, joten kiire ei ole.
Nyt vain nautitaan tästä.
