Blogi on viettänyt lähes puoli vuotta hiljaiseloa, mutta se ei ole ollut tarkoituksellista. Ei ole vain oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Paljon on kyllä ehtinyt tapahtua, mutta jostain syystä en vain ole kokenut asioita tänne kirjoitettaviksi sopiviksi.
Palasin syksyllä taas koulunpenkille. Kakkosvuoden kurssien lisäksi uutta ovat luokkakaverini – ne, joiden kanssa olisin aloittanut ykkösvuonna, jos olisin mennyt heti lukion jälkeen inttiin. On ollut hienoa huomata, miten mukavaa porukkaa nämäkin ihmiset ovat, ja olen päässyt mielestäni tosi hyvin mukaan ryhmään. Se alkaa jo tuntua omalta.
Olen tavallaan onnekas, että olen oppinut tuntemaan melko hyvin sekä ykkösvuoden luokkalaiseni että nämä nykyiset (tai ainakin tulen tuntemaan). Olen kuullut, että interaktiota ainakin 2. ja 3. vuosikurssien välillä on hyvin vähän – minulla on yhteyksiä molempiin. Tätä epäkohtaa on yritetty korjata nykyisten ykkösten kanssa "luokkakuvien" ja yhteisten pikku tapahtumien avulla, mikä on minusta toiminutkin kohtalaisesti, ainakin niiden kohdalla ketä kiinnostaa ryhmäytyminen yli vuosikurssirajojen. Monet ovat mukana laitoksemme ainejärjestötoiminnassa, siellä tutustuu uusiin ihmisiin myös muista koulutusohjelmista pitäen samalla hauskaa. Olen pitänyt siitä kovasti, tunnelma on hieno ja tekemisen meiningin voi aistia.
Näin joulun ja uudenvuoden alla muistelen sitä, miten erilaista oli viime vuonna. Tasan vuosi sitten nukuin varmaankin Santahaminassa kasarmimme tuvassa, toivoen puoli kuudelta koittavan aamuherätyksen olevan vielä vähän kauempana. Välillä kun sitä ajattelee, tuntuu että se oli tähänastisen elämäni parasta aikaa.
Ikävöin silloin tällöin inttikavereitani. Onneksi pidämme yhteyttä tiuhaan WhatsAppin välityksellä. Loppukesästä kokoonnuimme Tampereella, suurin osa saapumiserämme RV-porukasta pääsi mukaan miittiin. Oli mukava nähdä heitä kuukausien tauon jälkeen. Muistutus itselleni: jos olet vielä joskus menossa Tampereen Tivoliin, korvatulpat mukaan.
Nostalgiaan on helppo uppoutua.
Tulin vaihtaneeksi autoakin tuossa. Volkkarista tein kaupat pikkuveljeni kanssa ja suuntasin erään kaverini kanssa Saksanmaalle autojahtiin. Menolennon päätepysäkkinä oli Düsseldorf, josta taitoimme matkaa junalla lähiympäristön kaupunkeihin, kunnes löysin itselleni etsimäni Audi A4:n. Matka jatkui Wolfsburgiin, josta kaverini löysi oman autonsa. Sieltä jatkoimme laivueena rauhassa kohti Tanskaa ja Ruotsia, koska lautta Pohjois-Saksasta suoraan Suomeen olisi ollut tuhottoman kallis. Paikalliset naureskelivat hyväntahtoisesti matkasuunnitelmallemme: hulluja nuo suomalaiset.
Olin ensimmäistä kertaa Saksassa lähes omillani, vain kaverini mukanani. En ollut käyttänyt kieltä sitten ylioppilaskirjoitusten, joten oli hienoa huomata, miten nopeasti asiat palautuivat mieleen, kun joutui erilaisiin tilanteisiin. Puhelintukea tarvittiin kuitenkin välillä – paremmin saksaa taitava isäni olikin korvaamaton apu autonostossa.
Reissuun sisältyi kohokohtia ja hajotustakin – jälkimmäisestä päällimmäisenä tulevat mieleen lukemattomat Essenissä talsitut kilometrit yöpaikkaa etsien ja käsistä karanneita tilaisuuksia harmitellen (eräskin potentiaalinen autoehdokas oli myyty kaksi tuntia ennen kuin saavuimme paikalle). Kun ensimmäinen auto oli löytynyt, yöpaikasta ei tarvinnut enää stressata, mutta petollisen kylmä siellä autossa oli kyllä nukkua. Tästä viisastuneena otan makuupussin mukaan ensi kerralla.
Tällä hetkellä odotan hyviä uutisia ylioppilaskunnan yksiöjonoista. Alan olemaan jo aika hyvin kärkisijoilla siellä. Eipä sillä, paremman puoliskoni (kyllä vain!) luota tilapäismajoituksesta tätä kirjoittaessa tuntuu, että asiat voisivat olla huonomminkin... Kylmähän tuolla ulkona alkaa jo olemaan ja ensimmäiset lumetkin ovat sataneet.
Jos jotain vielä intistä kaipaan niin ne olisivat varmasti M05-talvitakki, nallepuku ja lomakengät. Muuten elämä hymyilee ja odotan jo itse tehtyjen joulupipareiden tuoksua.
tiistai 10. joulukuuta 2013
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Star Trek Into Darkness
Loppusyksystä intissä ollessani alkoi tihkumaan tietoja uudesta Star Trek -elokuvasta. Star Trek Into Darkness -sanaleikillä nimetty, J.J. Abramsin ohjaama pätkä tulisi teattereihin alkukesästä 2013, ja nähtyäni trailerit tiesin, että se on pakko käydä katsomassa.
Ensi-ilta monessa Euroopan maassa oli 9.5. ja Yhdysvalloissa 16.5. Suomessa ensi-ilta on kuitenkin vasta 5. kesäkuuta. Odotus tuntui jo sietämättömältä, mutta huomasin, että yksi ennakkonäytös on ennen sitä: Helsingissä Tennispalatsissa 26.5. Menimme sinne muutaman kaverin porukalla, ja olihan siellä muutama muukin innokas: reilut 700 paikkaa käsittävä ykkössali pakkautui aivan täyteen.
En väitä, että osaisin kirjoittaa elokuva-arvosteluja, mutta ajattelin että kertaan vähän omia fiiliksiä tästä 12. Star Trek -elokuvasta, joka on jatkoa vuonna 2009 ilmestyneelle, myöskin J.J. Abramsin ohjaamalle ja saman näyttelijäkaartin kanssa tehdylle installaatiolle. Yritän olla koskematta mihinkään sellaiseen, jota ei nähdä trailereissa, koska itse pidän yllätyksistä.
Star Trek Into Darkness on saagan ensimmäinen elokuva, josta on tehty 3D-versio. Sitä ei kuvattu 3D:nä vaan muunnos tehtiin jälkikäsittelynä 2D-materiaalista, mikä kuulosti silloin tällöin elokuvissa käyvän korvaan huolestuttavalta. Pelot osoittautuivat turhiksi: kolmas ulottuvuus oli erittäin luonteva kaikkialla ja toi syvyyttä erityisesti avaruuskohtauksiin. Vedestä nouseva U.S.S. Enterprise oli huikea näky kolmiulotteisena, ja uudistettu poimuajon tehoste näytti myös upealta niin. Yleisesti elokuvan erikoistehosteet olivat ensiluokkaisen hyvin toteutetut ja kauniit.
Enterprisesta puheen ollen, tähtialusta nähdään tällä kertaa enemmän kuin aiemmin niin sisältä kuin ulkoakin, mikä on minusta hienoa. 2009-vuoden leffaa varten nykyaikaistettu ja virtaviivaistettu muotoilu on herättänyt fanien keskuudessa paljon kritiikkiä, mutta minun mielestäni se on kaunis alus.
Elokuvassa on paljon huumoria. En tiedä mikä oli sunnuntain näytöksessä Star Trek -fanien ja "tavallisten katsojien" lukumäärän suhde, mutta tähän salilliseen se tuntui uppoavan hyvin. Suurin osa huumorista onneksi olikin sellaista, jonka ymmärtää kuka tahansa, mutta jotkut makupalat uppoavat lähinnä niille, jotka tuntevat saagan entuudestaan. Monessa paikassa oli viitteitä, ns. pääsiäsmunia ja suoranaisia yllätyksiä, jotka viittaavat alkuperäiseen TV-sarjaan ja sen pohjalta tehtyihin elokuviin. Tämän valossa oli selvää, että kaikesta uudesta ja muuttuneesta huolimatta ollaan edelleen tekemisissä Star Trekin kanssa, mistä kovemman luokan fanit ovat varmasti hyvillään.
Huumorin lisäksi mukana on tunteikkaita ja koskettavia kohtauksia. Parissakin kohtaa huomasin kyyneleen vierähtävän silmäkulmaan, mutta yritin olla sen verran vulkanuslainen etten sentään alkanut vollottamaan teatterissa… se ei ehkä olisi ollut kovin miehekästä. En muista kokeneeni vastaavaa aiempien Star Trek -elokuvien kohdalla.
Entä sitten John Harrison, elokuvan pääpahis? Hän oli ehkä mielenkiintoisin hahmo koko kaksituntisen aikana. Epäilemättä siitä on kiittäminen Benedict Cumberbatchin mainiota näyttelijäsuoritusta, mutta hahmo oli myös käsikirjoitettu mielestäni ansiokkaasti. Etukäteen oli luvattu Harrisonin olevan manipulatiivinen, petollinen ja moniulotteinen - ja nämä lupaukset kyllä pitivät. Oli mielenkiintoista kun joutui jatkuvasti kyseenalaistamaan ja kysymään itseltään: kenen puolelle minun katsojana pitäisi asettua? Useaan otteeseen kuvittelin Harrisonin olevan hyvien puolella. Leffan muista pahiksista ja hyviksistä ei ollut niin suurta epäselvyyttä.
Michael Giacchinon luoma musiikkiraita on jälleen… noh, musiikkia korville. Sinfoniaorkesteri on perinteinen, mutta mukana on myös herkkää pianoa ja menevämpää elektronista musiikkia, mitkä saivat hetkellisesti unohtamaan, että ollaan katsomassa Star Trek -elokuvaa. Viime elokuvasta tuttu, Enterpriseen yhdistetty pääteema on mukana tässäkin, mikä oli ilahduttavaa.
Elokuva ei missään nimessä ole täydellinen, mutta se ei silti tee siitä yhtään vähemmän mahtavaa elämystä. Ymmärrän, miksi monet fanit sanovat, että se on aiempien elokuvien materiaalista kasaan parsittu tilkkutäkki. Miltä tahansa kantilta katsoo, mukana on paljon sellaista mitä on nähty jo aiemmin, mutta tilkkutäkiksi Star Trek Into Darkness on erittäin harkitun oloinen ja ehjä kokonaisuus - mikään ei varsinaisesti tuntunut asiaankuulumattomalta. Mukana oli kaikki Star Trekin ainekset: pintaa syvemmällä oleva yhteiskuntaan ja ihmisiin viittaava sanoma, joka on relevantti nykyään, tutut hahmot, teknologia… kaikki se vain isompana ja kauniimpana kuin koskaan aiemmin.
Puhumattakaan, että toiminnantäyteisyys piti minut penkkini reunalla jatkuvasti, nauroin, kyynelehdin, ja lopuksi poistuin salista ajatellen, että olin viimeisen reilun kahden tunnin aikana kokenut parasta viihdettä pitkiin aikoihin. Saattaisin haluta nähdä sen uudestaankin… ehkä sitten, kun se ilmaantuu tänne paikallisiin teattereihin kesäkuussa.
Voin suositella muillekin.
Star Trek Into Darkness 3D
www.startrekmovie.fi
2:12
★★★★☆
 |
| Elokuvan juliste (Yhdysvallat) |
En väitä, että osaisin kirjoittaa elokuva-arvosteluja, mutta ajattelin että kertaan vähän omia fiiliksiä tästä 12. Star Trek -elokuvasta, joka on jatkoa vuonna 2009 ilmestyneelle, myöskin J.J. Abramsin ohjaamalle ja saman näyttelijäkaartin kanssa tehdylle installaatiolle. Yritän olla koskematta mihinkään sellaiseen, jota ei nähdä trailereissa, koska itse pidän yllätyksistä.
Star Trek Into Darkness on saagan ensimmäinen elokuva, josta on tehty 3D-versio. Sitä ei kuvattu 3D:nä vaan muunnos tehtiin jälkikäsittelynä 2D-materiaalista, mikä kuulosti silloin tällöin elokuvissa käyvän korvaan huolestuttavalta. Pelot osoittautuivat turhiksi: kolmas ulottuvuus oli erittäin luonteva kaikkialla ja toi syvyyttä erityisesti avaruuskohtauksiin. Vedestä nouseva U.S.S. Enterprise oli huikea näky kolmiulotteisena, ja uudistettu poimuajon tehoste näytti myös upealta niin. Yleisesti elokuvan erikoistehosteet olivat ensiluokkaisen hyvin toteutetut ja kauniit.
Enterprisesta puheen ollen, tähtialusta nähdään tällä kertaa enemmän kuin aiemmin niin sisältä kuin ulkoakin, mikä on minusta hienoa. 2009-vuoden leffaa varten nykyaikaistettu ja virtaviivaistettu muotoilu on herättänyt fanien keskuudessa paljon kritiikkiä, mutta minun mielestäni se on kaunis alus.
Elokuvassa on paljon huumoria. En tiedä mikä oli sunnuntain näytöksessä Star Trek -fanien ja "tavallisten katsojien" lukumäärän suhde, mutta tähän salilliseen se tuntui uppoavan hyvin. Suurin osa huumorista onneksi olikin sellaista, jonka ymmärtää kuka tahansa, mutta jotkut makupalat uppoavat lähinnä niille, jotka tuntevat saagan entuudestaan. Monessa paikassa oli viitteitä, ns. pääsiäsmunia ja suoranaisia yllätyksiä, jotka viittaavat alkuperäiseen TV-sarjaan ja sen pohjalta tehtyihin elokuviin. Tämän valossa oli selvää, että kaikesta uudesta ja muuttuneesta huolimatta ollaan edelleen tekemisissä Star Trekin kanssa, mistä kovemman luokan fanit ovat varmasti hyvillään.
Huumorin lisäksi mukana on tunteikkaita ja koskettavia kohtauksia. Parissakin kohtaa huomasin kyyneleen vierähtävän silmäkulmaan, mutta yritin olla sen verran vulkanuslainen etten sentään alkanut vollottamaan teatterissa… se ei ehkä olisi ollut kovin miehekästä. En muista kokeneeni vastaavaa aiempien Star Trek -elokuvien kohdalla.
Entä sitten John Harrison, elokuvan pääpahis? Hän oli ehkä mielenkiintoisin hahmo koko kaksituntisen aikana. Epäilemättä siitä on kiittäminen Benedict Cumberbatchin mainiota näyttelijäsuoritusta, mutta hahmo oli myös käsikirjoitettu mielestäni ansiokkaasti. Etukäteen oli luvattu Harrisonin olevan manipulatiivinen, petollinen ja moniulotteinen - ja nämä lupaukset kyllä pitivät. Oli mielenkiintoista kun joutui jatkuvasti kyseenalaistamaan ja kysymään itseltään: kenen puolelle minun katsojana pitäisi asettua? Useaan otteeseen kuvittelin Harrisonin olevan hyvien puolella. Leffan muista pahiksista ja hyviksistä ei ollut niin suurta epäselvyyttä.
Michael Giacchinon luoma musiikkiraita on jälleen… noh, musiikkia korville. Sinfoniaorkesteri on perinteinen, mutta mukana on myös herkkää pianoa ja menevämpää elektronista musiikkia, mitkä saivat hetkellisesti unohtamaan, että ollaan katsomassa Star Trek -elokuvaa. Viime elokuvasta tuttu, Enterpriseen yhdistetty pääteema on mukana tässäkin, mikä oli ilahduttavaa.
 |
| Suomenkielinen juliste. |
Puhumattakaan, että toiminnantäyteisyys piti minut penkkini reunalla jatkuvasti, nauroin, kyynelehdin, ja lopuksi poistuin salista ajatellen, että olin viimeisen reilun kahden tunnin aikana kokenut parasta viihdettä pitkiin aikoihin. Saattaisin haluta nähdä sen uudestaankin… ehkä sitten, kun se ilmaantuu tänne paikallisiin teattereihin kesäkuussa.
Voin suositella muillekin.
Star Trek Into Darkness 3D
www.startrekmovie.fi
2:12
★★★★☆
lauantai 23. maaliskuuta 2013
Ohi on
Intti tuli ja intti meni. 255 päivää kuluivat aivan uskomattoman nopeasti, vaikka peruskoulutuskaudella aamujen määrä hajottikin paljon ja vertailin palvelusaikaa ikuisuuteen. Intistä muodostui loppujenlopuksi aika erinäköinen paketti kuin olin alunperin odottanut. Hyvä niin. Sotiminen ei oikeastaan ollut se minun juttuni vaikka pidinkin ampumaratapäivistä RK62:ni seurassa. InDesign, Photoshop ja Illustrator olivat paljon mielekkäämmän tuntuisia aseita.
Miltä reservi nyt maistuu ja mitä armeija-ajasta jäi käteen? Näistä olen oikeastaan ehtinyt miettiä vasta jälkimmäistä kysymystä, koska reservin parina ensimmäisenä päivänä fiilis ei juuri eroa normaaleista viikonloppuvapaista. Todellisuus varmasti iskee viimeistään sunnuntai-iltana, kun ei enää tarvitsekaan palata takaisin Santahaminaan. Kieltämättä komppanian päällikön viimeisessä käskyssä "reserviin - poistu" oli kuitenkin yhden aikakauden päättymisen tuntua ja sinä hetkenä tunnetila varsin euforinen.
Käteen jäi kuitenkin valtavasti asioita. Paljon kokemuksia, niin hyviä kuin joitain vähän huonompiakin, enimmäkseen kuitenkin niitä hyviä jotka ajoittuvat viimeiseen kuuteen kuukauteen, sen jälkeen kun RUK:n pölyt oli yskitty pois keuhkoista (oikeasti) ja siirrytty pääkaupungin, Pääesikunnan ja erikoiskomennusjoukkueen suklaaseen.
Ruotuväki tarjosi sellaisen läpileikkauksen puolustusvoimiin, joka normaaleissa tehtävissä palvelevalta jääkäriltä jää näkemättä. Koko systeemiä pääsi katsomaan aivan eri vinkkelistä. Puhumattakaan työkokemuksesta ja liudasta työnäytteitä, joita kertyi tänä aikana.
Parasta antia ovat kuitenkin ehdottomasti kaikki ne ihmiset, joihin matkan varrella tutustui. Mahtavia tyyppejä, joita jään kaipaamaan. Onneksi yhteydenpito on nykyisin kuitenkin helppoa ja varmasti läheisimmiksi muodostuneiden kanssa tavataan jatkossakin. Hyviä asioita on loppujen lopuksi aika paljon. Sellaisiakin, joita ei uskalla edes tänne kirjoittaa.
Tekisinkö jotain toisin jos leikitään ajatuksella, että pitäisi käydä sama sirkus uudestaan? Aivan varmasti. Entä kaduttaako jokin? No ei. Saatuani sotilaspassin käteeni päällimmäisenä oli ajatus, että tein parhaani ja mitkään huonot jutut eivät tule perässä reserviin kummittelemaan. Niin se varmasti myös on.
Hetki sulatellaan ja sitten katse suunnataan eteenpäin, ilman huolia tästäkään kansalaisvelvollisuudesta. Reservin kaartinjääkäri, "melkein korpraali" Tuomas H. kiittää ja kuittaa.
Miltä reservi nyt maistuu ja mitä armeija-ajasta jäi käteen? Näistä olen oikeastaan ehtinyt miettiä vasta jälkimmäistä kysymystä, koska reservin parina ensimmäisenä päivänä fiilis ei juuri eroa normaaleista viikonloppuvapaista. Todellisuus varmasti iskee viimeistään sunnuntai-iltana, kun ei enää tarvitsekaan palata takaisin Santahaminaan. Kieltämättä komppanian päällikön viimeisessä käskyssä "reserviin - poistu" oli kuitenkin yhden aikakauden päättymisen tuntua ja sinä hetkenä tunnetila varsin euforinen.
Käteen jäi kuitenkin valtavasti asioita. Paljon kokemuksia, niin hyviä kuin joitain vähän huonompiakin, enimmäkseen kuitenkin niitä hyviä jotka ajoittuvat viimeiseen kuuteen kuukauteen, sen jälkeen kun RUK:n pölyt oli yskitty pois keuhkoista (oikeasti) ja siirrytty pääkaupungin, Pääesikunnan ja erikoiskomennusjoukkueen suklaaseen.
Ruotuväki tarjosi sellaisen läpileikkauksen puolustusvoimiin, joka normaaleissa tehtävissä palvelevalta jääkäriltä jää näkemättä. Koko systeemiä pääsi katsomaan aivan eri vinkkelistä. Puhumattakaan työkokemuksesta ja liudasta työnäytteitä, joita kertyi tänä aikana.
Parasta antia ovat kuitenkin ehdottomasti kaikki ne ihmiset, joihin matkan varrella tutustui. Mahtavia tyyppejä, joita jään kaipaamaan. Onneksi yhteydenpito on nykyisin kuitenkin helppoa ja varmasti läheisimmiksi muodostuneiden kanssa tavataan jatkossakin. Hyviä asioita on loppujen lopuksi aika paljon. Sellaisiakin, joita ei uskalla edes tänne kirjoittaa.
Tekisinkö jotain toisin jos leikitään ajatuksella, että pitäisi käydä sama sirkus uudestaan? Aivan varmasti. Entä kaduttaako jokin? No ei. Saatuani sotilaspassin käteeni päällimmäisenä oli ajatus, että tein parhaani ja mitkään huonot jutut eivät tule perässä reserviin kummittelemaan. Niin se varmasti myös on.
Hetki sulatellaan ja sitten katse suunnataan eteenpäin, ilman huolia tästäkään kansalaisvelvollisuudesta. Reservin kaartinjääkäri, "melkein korpraali" Tuomas H. kiittää ja kuittaa.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Kuvien arkistointia
Valokuvaus on harrastus, jonka kanssa olen itsekseni puuhannut useita vuosia. Se ei ole mitenkään vakavanpuoleista, ja tosiharrastajan näkökulmasta olenkin lähinnä sunnuntainäppäilijä.
Oli miten oli, noin 21 000 kuvaakin tarvitsevat kodin - sellaisen, jossa ne ovat järkevässä järjestyksessä.
Alussahan kuvia ei ollut läheskään näin paljoa ja aloittelinkin harrastusta Macin mukana tulevan iPhoton kanssa, kuten lukemattomat muutkin ovat tehneet. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä, samalla kun iPhoton ilmiselvät puutteet ja epäkohdat alkoivat häiritsemään entistä enemmän. Silloin tutustuin Adoben Lightroom-ohjelmistoon, joka oli vasta ensimmäisessä versiossaan.
Kuukauden kokeilun jälkeen olin niin tykästynyt ohjelmaan että tiesin, ettei paluuta takaisin entiseen olisi. Odotin kuitenkin 2-versioon asti ennen ohjelman täysversion hankkimista.
Siitä lähtien kuvatyönkulku on ollut minulla melkoinen sekasikiö, joka on jotenkuten toiminut, mutta on aina tuntunut jokseenkin "väärältä", epäammattimaiselta, monimutkaiselta ja virhealttiilta. Olen tuonut kaikki kuvat ensin iPhotoon ja järjestellyt ne siellä albumeiksi. Sen jälkeen olen osoittanut Lightroomille iPhoton luoman sisäisen kansiorakenteen, jotta voin tarkastella samoja albumeita sielläkin. Käytännössä ainoa syy tähän järjestelyyn oli kuvien synkronointi eri iLaitteisiin, joka hoitui iPhoton älykkäiden albumeiden ja iTunesin yhteistyöllä saumattomasti. Muutoin olen oikeastaan pitänyt iPhotoa aina vain inhottavampana systeeminä josta olen ajatuksen tasolla yrittänyt päästä eroon jo useamman vuoden ajan.
Kokeilin useammassakin välissä Applen Aperturen eri versioita, josko sillä saisi parhaat puolet molemmista: iPhoton helppo synkronoitavuus ja Lightroomin kaltaiset tehokkaat muokkaustyökalut. Valokuvaajat ovat pitkälti jakautuneet kahteen kuppikuntaan, toiset pitävät Lightroomista kun taas toiset suosivat Aperturea. Itse huomasin jokaisen lyhyen koeajon jälkeen kuuluvani ensin mainittuun. Minulle Aperture tuntui olevan vain "iPhoto on steroids", eli toimintoja on eksponentiaalinen määrä mutta selkeä työnkulku tuntui yhtä lailla loistavan poissaolollaan kuin iPhotossakin.
Eilen otin kuitenkin härkää sarvista ja hankin Lightroomiin päivityksen tuoreimpaan 4-versioon. Onnekseni se on edelleen sama tuttu Lightroom, mutta 2-versioon verratuna se sitältää mm. tuen videoille, paikkatietotoiminnot karttoineen sekä uusia julkaisu- ja vientitoimintoja. Lisäksi uutta on päivitetty kuvaprosessori, eli säätimissä on enemmän säätövaraa.
Sen myötä aloitin myös alussa loputtomalta tuntuvan urakan siirtää kaikki kuvat pois iPhoton kansiorakenteista omaan vuoden, kuukauden ja päivän mukaan järjesteltyyn hakemistoonsa, jota hallitaan yksinomaan Lightroomin avulla. Sen jälkeen on tarkoitus lisätä joka kuvaan järkevät avainsanat, jotta kuvat löytyvät nopeasti yksinkertaisella tekstihaulla.
Tutustuin tänään pintapuolisesti paikkatietotoimintoihin. Sen lisäksi, että iPhonella otetut kuvat näkyvät kartalla ilman minkäänlaisia toimenpiteitä, lisäsin Urho Kekkosen kansallispuistosta ottamiini kuviin paikkatiedot RunKeeperiin tallennettujen vaellusreittien avulla. Lightroomiin syötetään tiedosto, jossa on reitin paikka- ja aikatiedot, jolloin kuvat yhdistyvät automaattisesti tiettyihin pisteisiin reitillä.
Kuvien siirtäminen on vielä pahasti kesken joten en ole kerennyt tutustumaan vielä uusiin kuvankäsittelytoimintoihin tai vientiin, mutta toistaiseksi homma näyttää hyvältä ja viimein tuntuu, että hommassa on jotain järkeäkin.
Oli miten oli, noin 21 000 kuvaakin tarvitsevat kodin - sellaisen, jossa ne ovat järkevässä järjestyksessä.
Alussahan kuvia ei ollut läheskään näin paljoa ja aloittelinkin harrastusta Macin mukana tulevan iPhoton kanssa, kuten lukemattomat muutkin ovat tehneet. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä, samalla kun iPhoton ilmiselvät puutteet ja epäkohdat alkoivat häiritsemään entistä enemmän. Silloin tutustuin Adoben Lightroom-ohjelmistoon, joka oli vasta ensimmäisessä versiossaan.
Kuukauden kokeilun jälkeen olin niin tykästynyt ohjelmaan että tiesin, ettei paluuta takaisin entiseen olisi. Odotin kuitenkin 2-versioon asti ennen ohjelman täysversion hankkimista.
Siitä lähtien kuvatyönkulku on ollut minulla melkoinen sekasikiö, joka on jotenkuten toiminut, mutta on aina tuntunut jokseenkin "väärältä", epäammattimaiselta, monimutkaiselta ja virhealttiilta. Olen tuonut kaikki kuvat ensin iPhotoon ja järjestellyt ne siellä albumeiksi. Sen jälkeen olen osoittanut Lightroomille iPhoton luoman sisäisen kansiorakenteen, jotta voin tarkastella samoja albumeita sielläkin. Käytännössä ainoa syy tähän järjestelyyn oli kuvien synkronointi eri iLaitteisiin, joka hoitui iPhoton älykkäiden albumeiden ja iTunesin yhteistyöllä saumattomasti. Muutoin olen oikeastaan pitänyt iPhotoa aina vain inhottavampana systeeminä josta olen ajatuksen tasolla yrittänyt päästä eroon jo useamman vuoden ajan.
Kokeilin useammassakin välissä Applen Aperturen eri versioita, josko sillä saisi parhaat puolet molemmista: iPhoton helppo synkronoitavuus ja Lightroomin kaltaiset tehokkaat muokkaustyökalut. Valokuvaajat ovat pitkälti jakautuneet kahteen kuppikuntaan, toiset pitävät Lightroomista kun taas toiset suosivat Aperturea. Itse huomasin jokaisen lyhyen koeajon jälkeen kuuluvani ensin mainittuun. Minulle Aperture tuntui olevan vain "iPhoto on steroids", eli toimintoja on eksponentiaalinen määrä mutta selkeä työnkulku tuntui yhtä lailla loistavan poissaolollaan kuin iPhotossakin.
Eilen otin kuitenkin härkää sarvista ja hankin Lightroomiin päivityksen tuoreimpaan 4-versioon. Onnekseni se on edelleen sama tuttu Lightroom, mutta 2-versioon verratuna se sitältää mm. tuen videoille, paikkatietotoiminnot karttoineen sekä uusia julkaisu- ja vientitoimintoja. Lisäksi uutta on päivitetty kuvaprosessori, eli säätimissä on enemmän säätövaraa.
Sen myötä aloitin myös alussa loputtomalta tuntuvan urakan siirtää kaikki kuvat pois iPhoton kansiorakenteista omaan vuoden, kuukauden ja päivän mukaan järjesteltyyn hakemistoonsa, jota hallitaan yksinomaan Lightroomin avulla. Sen jälkeen on tarkoitus lisätä joka kuvaan järkevät avainsanat, jotta kuvat löytyvät nopeasti yksinkertaisella tekstihaulla.
Tutustuin tänään pintapuolisesti paikkatietotoimintoihin. Sen lisäksi, että iPhonella otetut kuvat näkyvät kartalla ilman minkäänlaisia toimenpiteitä, lisäsin Urho Kekkosen kansallispuistosta ottamiini kuviin paikkatiedot RunKeeperiin tallennettujen vaellusreittien avulla. Lightroomiin syötetään tiedosto, jossa on reitin paikka- ja aikatiedot, jolloin kuvat yhdistyvät automaattisesti tiettyihin pisteisiin reitillä.
Kuvien siirtäminen on vielä pahasti kesken joten en ole kerennyt tutustumaan vielä uusiin kuvankäsittelytoimintoihin tai vientiin, mutta toistaiseksi homma näyttää hyvältä ja viimein tuntuu, että hommassa on jotain järkeäkin.
lauantai 5. tammikuuta 2013
Parempaa tätä vuotta
Tutkailin blogia tässä ja huomasin etten viime uutenavuotena kirjoittanut mitään vanhan vuoden yhteenvetoa. En tiedä miksi, meillä oli pitkä joululoma (taisi kestää lähes kuukauden) ja sen otin muistaakseni ihan rennosti.
Viime vuona oli niin erilaista. Helmikuussa olin ensimmäistä kertaa ikinä kenenkään hautajaisissa. En ajatellut sen olevan kova paikka, ja siis miehethän eivät itke, mutta kuinkas kävikään. Taisin vollottaa ihan kunnolla kappelin pihalla siunaustilaisuuden jälkeen. Silloin tuntui kyllä niin pahalta. Ikävä ja kaipaus on kaikilla.
Muuten alkuvuosi toukokuuhun asti kului opintojen parissa TaiKissa, sen jälkeen oli aikaa nauttia kesälomasta pari kuukautta. Kävin kummieni ja serkkujeni kanssa viikon visiitillä Saariselällä kesäkuussa. Ensimmäistä kertaa oli enemmän aikaa kokea Lappia kesäaikaan. Haluan sinne ehdottomasti uudestaankin. Yötön yö, henkeäsalpaavat maisemat ja tunturipurojen kristallinkirkas, viileän raikas vesi ovat vain muutamia niistä jutuista jotka sieltä jäivät mieleen.
2012 toteutin myös erään pitkäaikaisen haaveeni, eli oman flipperin hankkimisen. Road trip yksin kesäyön hämärässä, aamun sarastuksessa ja päivänpaisteessa Rovaniemelle asti, Road Shown ahtaminen autoon, tavaratilassa vietetty yö ja matka vielä takaisin etelään oli hyvin erikoislaatuinen kokemus, mutta se kannatti. Peli on ollut ahkeralla käytöllä, tosin ei sitä kukaan muu ainakaan tunnusta pelaavansa kuin minä. Lomanviettoa parhaimmillaan.
Kesäkuun lopussa alkoi jo ahdistaa, ja sitten heinäkuussa tuli se päivä kun piti astua varusmiespalvelukseen ja sillä tiellä ollaan tosiaan vieläkin.
8 viikkoa kestänyt peruskoulutuskausi oli kokonaisuutena ehkä yksi paskimmista kokemuksista elämässäni tähän asti, mutta hyvääkin sieltä on jäänyt mieleen ja aikahan kultaa muistot. Sen aikaiset tupakaverit ovat aika lailla jääneet taakse, mikä minua vähän harmittaa, koska meillä oli tosi hyvä tupa. Silloin en ajatellut, olin vain niin innoissani siirtymisestä Santahaminaan ja Ruotuväki-lehteen.
Nykyään noihin aikoihin tulee palattua lähinnä Pääesikunnan paviljongissa ruokapöytäkeskusteluissa, kun vaihdetaan silloin tällöin kokemuksia eri puolilta Suomea tulleiden ihmisten kanssa. Nykyiset palvelustoverini ovat ehkä parhaita tyyppejä jotka minulla on etuoikeus tuntea.
Perjantaina kun vuoden palvelleet viime saapumiserän johtajat kotiutuivat, iski tietynlainen haikeus. Tietysti siksi, että kotiutuneiden joukossa oli myös näitä parhaita tyyppejä, mutta myös siksi, että meillä nykyisellä 255 vuorokauden miehistölläkään ei ole enää kuin 74 aamua jäljellä. Totesin Facebookissa että en olisi halunnutkaan vielä kotiutua. Jotkut ehkä käsittivät sen ironiana, mutta olin tosissani. Olen alkanut käsittää sen miksi tosi monet sanovat että intistä saa elinikäisiä ystäviä. Ihmiset, jotka olen oppinut tuntemaan syyskuun jälkeen, ovat sellaisia, joihin todellakin toivon voivani pitää yhteyttä myös intin jälkeen. Onneksi useat heistä ovat kanssani varmasti samaa mieltä.
P-kauden jälkeen intti on ollut kyllä tosi mielekästä. On päässyt tekemään sellaisia asioita, joista tykkää. Välillä on ollut tosi kiire (mm. tämän viikon perjantai oli aivan karsea sen suhteen), mutta kyllä joskus voi keskittyä pelkästään näyttämään kiireiseltä. Paino sanalla "näyttämään". On mukava tehdä lehteä sellaisten kanssa, jotka ovat periaatteessa oman alansa ammattilaisia. Tai niin minusta ainakin näyttää. Mielekkyys ei ole pelkästään hommissa. Minua kuumotti peruskoulutuskaudella paljon enemmän mennä komppanian varapäällikön puheille, joka oli arvoltaan kapteeni, kuin Pääesikunnassa mennä tapaamaan erästä kenraalimajuria. Tuntuu enemmän tavalliselta työpaikalta jossa ihmiset ovat ihmisiä. Sotilaallisuus on mausteena siinä.
Meinasin melkein unohtaa kertoa mitään tästä uudestavuodesta. Siihen osui juuri meidän joukkueen ainoa virka-apu ja siten ainoa kiinnioloviikonloppu. Oli jännä katsoa ilotulitusta Santahaminan rannasta Helsingin suuntaan. Ohjelma oli melko vapaa niin viikonloppuna kuin uudenvuodenpäivänäkin. Muonituskeskus oli panostanut ruokiin. Vähän erilainen uusivuosi siis. Ei yhtään huonompi kuin mikään tähänastisista, mutta erilainen.
Paljon taas inttilöpinää tässäkin. Monia siviilissä olevia ärsyttää että puhun siitä niin usein. Totuus on vaan se, ettei minulla tällä hetkellä ole juuri muuta elämää, josta ammentaa jaettavia kokemuksia ja puheenaiheita.
Aion nauttia jäljellä olevista 74 aamusta. En halua vielä ajatella elämää niiden jälkeen, vaikka kuulopuheet kertovat että sitä kuitenkin on. Katsotaan sitten.
Oikein mainiota alkanutta vuotta kaikille. LLAP.
Viime vuona oli niin erilaista. Helmikuussa olin ensimmäistä kertaa ikinä kenenkään hautajaisissa. En ajatellut sen olevan kova paikka, ja siis miehethän eivät itke, mutta kuinkas kävikään. Taisin vollottaa ihan kunnolla kappelin pihalla siunaustilaisuuden jälkeen. Silloin tuntui kyllä niin pahalta. Ikävä ja kaipaus on kaikilla.
Muuten alkuvuosi toukokuuhun asti kului opintojen parissa TaiKissa, sen jälkeen oli aikaa nauttia kesälomasta pari kuukautta. Kävin kummieni ja serkkujeni kanssa viikon visiitillä Saariselällä kesäkuussa. Ensimmäistä kertaa oli enemmän aikaa kokea Lappia kesäaikaan. Haluan sinne ehdottomasti uudestaankin. Yötön yö, henkeäsalpaavat maisemat ja tunturipurojen kristallinkirkas, viileän raikas vesi ovat vain muutamia niistä jutuista jotka sieltä jäivät mieleen.
2012 toteutin myös erään pitkäaikaisen haaveeni, eli oman flipperin hankkimisen. Road trip yksin kesäyön hämärässä, aamun sarastuksessa ja päivänpaisteessa Rovaniemelle asti, Road Shown ahtaminen autoon, tavaratilassa vietetty yö ja matka vielä takaisin etelään oli hyvin erikoislaatuinen kokemus, mutta se kannatti. Peli on ollut ahkeralla käytöllä, tosin ei sitä kukaan muu ainakaan tunnusta pelaavansa kuin minä. Lomanviettoa parhaimmillaan.
Kesäkuun lopussa alkoi jo ahdistaa, ja sitten heinäkuussa tuli se päivä kun piti astua varusmiespalvelukseen ja sillä tiellä ollaan tosiaan vieläkin.
8 viikkoa kestänyt peruskoulutuskausi oli kokonaisuutena ehkä yksi paskimmista kokemuksista elämässäni tähän asti, mutta hyvääkin sieltä on jäänyt mieleen ja aikahan kultaa muistot. Sen aikaiset tupakaverit ovat aika lailla jääneet taakse, mikä minua vähän harmittaa, koska meillä oli tosi hyvä tupa. Silloin en ajatellut, olin vain niin innoissani siirtymisestä Santahaminaan ja Ruotuväki-lehteen.
Nykyään noihin aikoihin tulee palattua lähinnä Pääesikunnan paviljongissa ruokapöytäkeskusteluissa, kun vaihdetaan silloin tällöin kokemuksia eri puolilta Suomea tulleiden ihmisten kanssa. Nykyiset palvelustoverini ovat ehkä parhaita tyyppejä jotka minulla on etuoikeus tuntea.
Perjantaina kun vuoden palvelleet viime saapumiserän johtajat kotiutuivat, iski tietynlainen haikeus. Tietysti siksi, että kotiutuneiden joukossa oli myös näitä parhaita tyyppejä, mutta myös siksi, että meillä nykyisellä 255 vuorokauden miehistölläkään ei ole enää kuin 74 aamua jäljellä. Totesin Facebookissa että en olisi halunnutkaan vielä kotiutua. Jotkut ehkä käsittivät sen ironiana, mutta olin tosissani. Olen alkanut käsittää sen miksi tosi monet sanovat että intistä saa elinikäisiä ystäviä. Ihmiset, jotka olen oppinut tuntemaan syyskuun jälkeen, ovat sellaisia, joihin todellakin toivon voivani pitää yhteyttä myös intin jälkeen. Onneksi useat heistä ovat kanssani varmasti samaa mieltä.
P-kauden jälkeen intti on ollut kyllä tosi mielekästä. On päässyt tekemään sellaisia asioita, joista tykkää. Välillä on ollut tosi kiire (mm. tämän viikon perjantai oli aivan karsea sen suhteen), mutta kyllä joskus voi keskittyä pelkästään näyttämään kiireiseltä. Paino sanalla "näyttämään". On mukava tehdä lehteä sellaisten kanssa, jotka ovat periaatteessa oman alansa ammattilaisia. Tai niin minusta ainakin näyttää. Mielekkyys ei ole pelkästään hommissa. Minua kuumotti peruskoulutuskaudella paljon enemmän mennä komppanian varapäällikön puheille, joka oli arvoltaan kapteeni, kuin Pääesikunnassa mennä tapaamaan erästä kenraalimajuria. Tuntuu enemmän tavalliselta työpaikalta jossa ihmiset ovat ihmisiä. Sotilaallisuus on mausteena siinä.
Meinasin melkein unohtaa kertoa mitään tästä uudestavuodesta. Siihen osui juuri meidän joukkueen ainoa virka-apu ja siten ainoa kiinnioloviikonloppu. Oli jännä katsoa ilotulitusta Santahaminan rannasta Helsingin suuntaan. Ohjelma oli melko vapaa niin viikonloppuna kuin uudenvuodenpäivänäkin. Muonituskeskus oli panostanut ruokiin. Vähän erilainen uusivuosi siis. Ei yhtään huonompi kuin mikään tähänastisista, mutta erilainen.
Paljon taas inttilöpinää tässäkin. Monia siviilissä olevia ärsyttää että puhun siitä niin usein. Totuus on vaan se, ettei minulla tällä hetkellä ole juuri muuta elämää, josta ammentaa jaettavia kokemuksia ja puheenaiheita.
Aion nauttia jäljellä olevista 74 aamusta. En halua vielä ajatella elämää niiden jälkeen, vaikka kuulopuheet kertovat että sitä kuitenkin on. Katsotaan sitten.
Oikein mainiota alkanutta vuotta kaikille. LLAP.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)