Pelot osoittautuivat turhiksi ensimmäisen sinkun tultua ulos tammikuussa 2018: False Kings oli paitsi musiikillisesti taattua Poets-tasoa, ja kappaleessa on suorastaan Bond-tunnarin henkeä – ei kuulemma sattumaa – myös äänenlaatu on palannut kristallinkirkkaaksi aiempien albumeiden tapaan. Yhtyeen Instagram-päivitys viikkoa ennen albumin julkaisupäivää vahvisti epäilykset: Ultraviolet on jälleen Poets of the Fallin kokonaan itse tuottama albumi, ja kiitäjän näyttävä paluu levynkanteen osin symboloi tätä, Markon sanoin:
Back to the roots it is. With the band back to self producing the album, there is a sense of coming home, coming back to the way it was originally meant to be. Also we found this an opportune time to make something more real, if you will, of the Poets of the Fall Morpho sign. Like a new introduction, stating: ”this is the real thing”.
Ultraviolet on tosiaankin sitä itteään, parhaalla mahdollisella tavalla tietysti.
Toinen singlelohkaisu ja levyn avausraita Dancing on Broken Glass on popahtava, ja sai monet pohtimaan, mihin Poets of the Fall on musiikillisesti menossa. Yhtyeen mukaan he halusivat pitää albumin tuoreena ja raikkaana myös itselleen ja päättivät kirjoittaa kappaleita yli tyylirajojen, ja minusta se toimii. Ultravioletin ruokalistalla on kattava kirjo erityylisiä maistiaisia, ja kaikesta maistamastani olen pitänyt, nälän vain kasvaessa syödessä.
Raskaampaan tai menevämpään makuun sopii heti toisena raitana kuultava My Dark Disquiet, sekä myöhemmät Fool's Paradise ja Angel. Akustista tai muuten yksinkertaisesti instrumentoitua osastoa on kuultavana Standstill- ja In a Perfect World -kappaleissa. Voimaballadit ovat edelleen ehdottomia yhtyeen vahvuuksia, ja niitäkin on tarjolla: Moments Before the Storm, sekä kaikessa kimalluksessa, herkkyydessä ja makeudessaan The Sweet Escape. Levyllä ei Clearviewin tapaan ole nimikkoraitaa, mutta Ultraviolet esiintyy nimenomaan tässä kappaleessa aivan lopussa.
The Sweet Escape on kappale, joka on ehkä aiheuttanut minulle tähänastisista Poets-kappaleista jos ei kaikkein kylmimmät väreet, niin melkein uskaltaisin väittää että siellä top 2:ssa Carnival of Rustin kanssa keikutaan. Sen ei haluaisi koskaan loppuvan (ja livenä kappaleesta soitetaankin pidennetty versio, jossa ei ole loppuhäivytystä vaan uusi instrumentaaliosio). 80-lukua henkivä, hypnoottinen sähkörumpukompin, paksunpehmeän syntikkamaton, kitararytmin ja nauhattoman basson yhdistelmä käärii kuulijansa pumpuliin ja vie yötaivaan pilvien päälle, ja Markon laulun liittyessä mukaan joutuu aivan uusiin tiloihin. Siis vaikka koko kappaleen sanat eivät merkitsisi yhtään mitään, auraalinen elämys on yksinkertaisesti niin hieno. Tarvitseeko minun vielä erikseen tähdentää tämän olevan suosikkini koko albumilla?
Ultraviolet-kiertue alkoi tällä kertaa Englannista, ja tämän vuoden puolella ainoat Suomen-keikat soitettiin 18. päivä lokakuuta Kulttuuritalolla Helsingissä ja seuraavana iltana Tampere-talolla. Olimme paikalla Helsingin-keikalla, ja pakko sanoa että näillä pojilla on edelleen se magia hallussa. Totutusta mosh pitistä poiketen näillä keikoilla oli istumapaikat, mikä tavallaan tuntui sopivan albumin astetta "salonkikelpoisempaan" luonteeseen, mutta silti Poets of the Fall sai temmattua yleisön mukaansa kuten aina ennenkin. Encoren ajaksi kukaan ei enää malttanut jäädä istumaan, kun bileet vain paranivat. Mukana laulaminenkin onnistui, koska sanoja oli taas ehtinyt opetella sen pari viikkoa.
Sähköuruista alkava, mahtipontiseksi yltyvä mutta jälleen hiljaiseen kuoroon ja sähköurkuihin laantuva, uuden albumin päätösraita Choir of Cicadas vei ajatukset Amerikan boardwalkeille, ja sopi myös keikan päätökseksi kuin nenä päähän.
Mitään huonoa sanottavaa Ultravioletista itsestään on vaikea keksiä. Jos jotain, se saa entistäkin enemmän toivomaan remasteroitua painosta Clearviewistä. En tiedä, toteutuuko toiveeni koskaan, mutta yksi asia on varma: Ultraviolet tulee viihtymään ahkerasti virtuaalisella levylautasellani.
"Rauhaa, rakkautta, harmoniaa ja Poets of the Fall."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti