Oma suhtautumiseni partaan on vaihdellut vuosien mittaan. Kun naamani oli vielä lapsenomaisen sileä, olin varovaisen innostunut naamakarvoituksen ideasta. Kaikki kuitenkin muuttui, kun ensimmäiset hahtuvat alkoivat ilmestyä nenän alle joskus yläasteella. Ne olivat ne paljon puhutut amisviikset, ja inhosin niitä syvästi, koska koko muu naama oli edelleen sileä. Koko partajuttu hävetti minua, enkä kehdannut pyytää isältä lainaksi partakonetta, vaan trimmailin untuvia pois kynsisaksilla – taktiikka, joka toimi yllättävän hyvin, ja pitkään.
Partakonetta aloin käyttää oikeastaan vasta, kun lähdin lukion jälkeen Helsinkiin opiskelemaan, syksyllä 2011. Sain isältä hänen vanhan matka-Brauninsa, jota käytän vieläkin. Pärjäsin niin kauan ilman, koska parrankasvu on kiihtynyt minulla todella hitaasti, ja tuossakin vaiheessa se oli vielä vähäistä, syystä joka on minulle mysteeri. Ensimmäisen lukuvuoden aikana leuka kyllä petrasi suht hyvin viiksiin nähden.
Intissäkään naamaa ei tarvinnut ajaa kuin muutaman kerran viikossa – edellisenä päivänä ajeltu naama meni yleensä vielä hyvin läpi lomillelähtötarkastuksessa. Intin aikana suhtautumiseni partaan muuttui. Olin alkanut pitää siitä, vaikka ajelin sitä koko ajan pois palvelusohjesäännön puitteissa. Intin jälkeen se ei edelleenkään kasvanut muutakuin leukaan ja viiksiksi, joten pidin niitä pitkään suht siistinä, lyhyenä sänkenä.
Vaikka lähtökohtani parrankasvattamiseen ovat edelleen heikot, noin kaksi ja puoli kuukautta sitten kyllästyin pikkusänkeeni ja annoin sen vain kasvaa. Olen yrittänyt samaa muutamasti aiemmin, mutta aina tietyssä pisteessä olen palannut sänkeen. Nyt pääsin yli siitä vaiheesta, jossa kaikki törröttää joka suuntaan ja kutittaa. Tässä ajassa on ehtinyt huomaamaan, että tukkani kasvaa suunnilleen kaksi kertaa partaani nopeammin. Haluaisin sen olevan toisinpäin, koska mitä pitempi tukka, sen hankalampi tukka. Olen jo pari vuotta leikannut tukan itse ja suhteellisen usein, jotta se pysyisi kurissa.
Mutta takaisin partaan. Kuva on otettu eilen, ja ilokseni tätäkin viritystä voi varmaan jo alkaa sanoa parraksi, vaikkei se ole komea ja tuuhea kuin millaisesta haaveilen. Olen välillä miettinyt, että pitäisikö se ajaa pois, näyttääkö se rujolta, mutta en ole tohtinut. Nyt on marraskuu eli Movember, ja sen aluksi naama olisi pitänyt ajaa sileäksi, mutta koska tähänkin pisteeseen pääsemiseksi meni näin kauan, en saisi juuri mitään aikaan kuukaudessa.
Se ei kuitenkaan ole suurin syy. Parrasta on kuin varkain tullut osa identiteettiäni. Nyt ymmärrän kaiken sen puheen. Pidän parran tuomasta maskuliinisesta vivahteesta ulkonäkööni. Minulle on myös sanottu, että se vanhentaa minua – mikä ei sekään haittaa yhtään. Pikkuveljeni on antanut minulle uuden lempinimen Taikuri, Muumilaakson tarinoissa esiintyneen taikurin partamallin mukaan.
Olen odottanut, milloin saisin poskillekin sekä leuan alle jotain peitettä. Untuvaa niissä on ollut pitemmän aikaa, ja vasta viimeisen vuoden aikana sekaan on alkanut hitaasti ilmestyä hieman vakavammin otettavaa lajia. Vielä sillä ei kuitenkaan kokopartaa saa aikaan. Olen usein kadehtinut kavereitani, jotka voivat kasvattaa kokoparran tuossa tuokiossa – tai ainakin siltä se minun näkövinkkelistäni vaikuttaa. Kadehdin heitä, jotka valittavat, miten usein joutuvat ajelemaan pitääkseen kasvonsa siisteinä.
Vaikka olen jo 23 ja vielä saattaa kestää vuosia, haluan pysyä kuitenkin optimistisena ja jatkan poskihierontaa. Parta on muuttunut minulle inhokista unelmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti