tiistai 1. lokakuuta 2019

Nikon Z 6

Kameran hankinta on asia jonka voi tehdä itselleen helpoksi. Sen voi myös tehdä itselleen vaikeaksi, suorastaan tuskalliseksi.

Aiemmin kerroin mahdollisista vaihtoehdoistani kuoleman porteilla käyneen Nikon D80:n seuraajaksi. Kameran rikkoutumisesta seurasi useamman kuukauden uuvuttava mittelö Sony A7 III:n ja Nikon Z 6:n välillä, Canon EOS R:n karsiuduttua pois alkumetreillä. Katsoin tuntikaupalla arvosteluja, mielipiteitä ja vertailuja YouTubesta ja katselin teknisiä tietoja, enkä tuntunut olevan yhtään lähempänä ratkaisua, mutta hypisteltyäni molempia valinta selkeytyi, Nikonin eduksi. Nyt olen elänyt Z 6:n kanssa jo viisi kuukautta, ja ajattelin kerrata vähän tähänastisia fiiliksiä.

Jo ensimmäisen kerran ottaessani Nikon Z 6:n käteeni messuilla totesin, että tässä se nyt on. Kamera tarjoaa Nikoniin tottuneelle tutuntuntuisen, mukavan ja vankan otteen. Kahva on Sonya selvästi syvempi ja oma käteni halaa sitä tiukasti, mutta toisaalta koko on hyvin lähellä D80:ä. Tämä ja D80:sta tutut valikot ovat mainio yhdistelmä.

Kaukaiset sisarukset. Vertailun vuoksi D80:ssa (oik.) on 18-135 mm kittilinssi kiinni, vaikka harvemmin sitä tuli käytettyä viime vuosina.


Tärkeimmät uudistukset D80:een tottuneelle ovat etsinjärjestelmä, automaattitarkennus, uusi objektiivikiinnitys, kuvanvakain ja video-ominaisuudet. Näistä lisää seuraavaksi.

Suurin muutos vanhaan varsinaisessa kuvanotossa on optisen etsimen vaihtuminen sähköiseen. Nimenomaan optinen etsin oli se, joka sai minut alunperin ihastumaan järjestelmäkameroihin, mutta muutos on ollut yllättävän kivuton. Z 6:n etsin on suuri, kirkas ja erittäin tarkka. Nopeasti pääsin jyvälle sen hyödyistä. Valotuksen onnistumisen näkee jo ennen laukaisimen painallusta. Käsintarkennus on suorastaan lastenleikkiä ääriviivakorostusten (focus peaking) ja zoomaustoimintojen ansiosta. Asetuksia voi tehdä suoraan etsimessä. Joustavaa!

Vastaavasti peilittömyys tarkoittaa, että kuvia voi ottaa ilman kompromisseja myös kallistettavasta LCD-näytöstä tähtäillen. Tähän tottuminen vei oman aikansa – D80:ssa ei ole minkäänlaisia live view -ominaisuuksia, joten jos on haluttu kuvia matalalta, niin matalaksi on pitänyt mennä. Alkuun tämä ominaisuus tahtoi unohtua, joten tuli jopa tarpeettomasti pyllisteltyä eri paikoissa.

Automaattitarkennus on iso puheenaihe aina, kun vertaillaan peilittömiä kameroita. Jokainen niistä on kuitenkin valtava harppaus peilikameroista, tarkennuspisteitä on huomattavan paljon ja ne on ripoteltu lähes reunasta reunaan. Z 6:n tarkennusjärjestelmä ei ole markkinoiden paras, se titteli kuuluu Sonylle, mutta omiin tarpeisiini se on ollut riittävä, mitä tulee osumatarkkuuteen ja nopeuteen.

Uusi järjestelmä toi mukanaan uuden Z-linssikiinnityksen. Z 6 hyväksyy adapterin kanssa aiemmat F-kiinnityksen objektiivit. Lähes pysyvästi FTZ-adapterissani on kiinni Tokinan 100 mm f/2,8 makrokakkula, jonka automaattitarkennuksen puutetta tässä yhdistelmässä kompensoivat Z 6:n aiemmin mainitut mainiot käsitarkennusavustimet.

Tulevaisuus on kuitenkin selvästi uusissa Z-kiinnityksen linsseissä. Z 6:a saa 24-70 mm f/4 S -kittinä, jolla aloitin. Seuraavaksi lisäsin kokoelmaan 50 mm f/1,8 S:n muotokuvia varten ja vähän myöhemmin 14-30 mm f/4 S:n, koska ultralaajakulmahammasta kolotti niin tuhottomasti ja Kiinan matka oli edessä (siitä ehkä lisää joskus toiste).

Kaikki nämä uudet Z-järjestelmän linssit ovat suhteellisen kompaktista koostaan huolimatta huomattavan hyviä, ja se toki näkyy hinnassa. Kuvat ovat veitsenteräviä reunasta reunaan jo suurimmasta aukosta alkaen, mikä oli etenkin 50 mm tapauksessa itselleni maailmoja avaava kokemus, koska klassisen F-kiinnityksen AF-D -versio kyseisestä polttovälistä on täysin terävä vasta f/2,8:lle himmennettäessä. Nyt olen surutta antanut mennä f/1,8:lla aina kun on siltä tuntunut (ja se on usein), eikä laadussa ole moitteen sijaa. "S" on Nikonin mukaan Z-järjestelmän premium-sarja. Kaikki tähän mennessä julkistetut linssit ovat olleet S-sarjaa, joten vielä ei ole tiedossa, miten ei-S-sarjalaiset vertautuvat hinnan ja laadun suhteen.

Kesy orava. Nikkor Z 50 mm f/1,8 S, 1/200s, f/1,8, ISO 200.

Kuvanvakain. D80:ssä ei ollut sisäänrakennettua kuvanvakaajaa, ja yksikään linsseistäni ei ollut vakautettu versio. Z-järjestelmään Nikon teki rohkeasti perinteistä huolimatta kennon liikutteluun perustuvan vakaajan (toisin kuin Canon), joten se toimii kaikkien linssien kanssa, ja se on mahdollistanut minulle uusia asioita. Otin Kiinaan mukaan vanhasta tottumuksesta jalustan hämäräkuvausta ajatellen, mutten käyttänyt sitä kertaakaan. Huomasin, että kinokoon kennon suuri herkkyysalue sekä kuvanvakain yhdessä mahdollistavat hämäräkuvauksen aivan loistavasti käsivaralta, joten kuvat Shanghain Huangpu-joen toisella puolella kimmeltävistä pilvenpiirtäjistä syntyivät ilman mitään esivalmisteluja.

Huangpu-joki, Shanghai. Nikkor Z 14-30 mm f/4 S, 14 mm, 1/13s, f/5,6, ISO 800.

Entäpä video? Sekakäyttäjälle kamera sopii hyvin, koska valokuva- ja videotilojen välillä vaihtamiseen on oma kytkin, ja se muistaa kussakin tilassa käytössä olleet asetukset – ei siis tarvitse huolehtia joka kerta siitä, että suljinajan muistaa asettaa oikeaksi. Lisäksi U1-U3 -moodeihin voi tallentaa eri asetuksia – itse olen laittanut niihin hidastusvideon asetukset, joten vaihtaminen normaalista hidastusvideolle on yhden rullankieräytyksen päässä.

Video-ominaisuudet olivat yksi syy valintaan Sonyn A7 III:n yli: Sonyssa joutuu asettamaan kameran PAL- tai NTSC-tilaan, mikä määrittää sen, mitkä kuvataajuudet ovat käytössä, ja tilojen välillä vaihtaminen vaatii kortin formatointia, mikä on täysin absurdia. Z 6:ssa tällaista valintaa ei tarvitse tehdä, vaan kaikki mahdolliset videoformaatit ovat aina valittavissa – voin siis kuvata sekaisin esimerkiksi 4K 25 kuvaa sekunnissa sekä 1080p 120 kuvaa sekunnissa, mikä on todella joustavaa. Vielä tänä vuonna on luvassa laiteohjelmistopäivitys, jolla HDMI-liitännän kautta saadaan ulos 12-bittistä raakavideota Atomos Ninja V -tallentimeen – yllättävänkin kykenevästä kamerasta on siis kyse. Myös sisäisesti tallennettu video on ollut riittävän nättiä tarpeisiini.

Tunnen kääntäneeni hankintaprosessin aikana kaikki kivet, useampaan kertaan. Kaikki tämän hintaluokan peilittömät kamerat ovat todella hyviä, mutta täydellistä kameraa ei ole. Kaikilla on hieman eri vahvuutensa ja heikkoutensa. Stressasin todella paljon etukäteen, teenkö nyt oikean valinnan, valitsenko sen oikean kompromissin itselleni. Tätä eivät helpottaneet videot, joissa milloin kukakin "influensseri" kertoi päättäneensä vaihtaa johonkin toiseen runkoon tai jopa toiseen järjestelmään, aivan kuin lakanoita vaihdetaan, milloin minkäkin pienen teknisen yksityiskohdan takia.

Tekniset tiedot kertovat kamerasta paljon, muttei sitä, mistä kamerasta itse eniten nauttii. Voin käyttää aikaani jossittelemiseen vaikka siitä, miten paljon parempi Sonyn automaattitarkennus on ja miten paljon suurempi valikoima linssejä sille löytyy, tai sitten voin olla ulkona nauttimassa Z 6:lla kuvaamisesta ja siitä, miten hyvin sen automaattitarkennus oikeasti toimii. Ja kunhan itselle mieluisat ja tarpeelliset kakkulat löytyvät, mitä muuta väliä itse kuvaajan näkökulmasta on sillä, mitä linssejä on saatavissa?

Totuus on, että harva meistä kuitenkaan vertaa jatkuvasti kameroita toisiinsa, ja kaikilla niistä saa mainioita kuvia. Tärkeintä on löytää se, joka tuottaa eniten iloa. Itse koen, että Z 6 on juuri se näistä pöydällä olleista vaihtoehdoista. Se on kaikessa riittävän hyvä ja on vienyt valokuvauksen ilon minulla aivan uudelle tasolle, siitäkin huolimatta, että sillä on isot saappaat täytettävänään: D80 on nähnyt niin paljon maailmaa ja sillä on otettu niin paljon ikimuistoisia otoksia, että voin vain toivoa, että pystyn antamaan Z 6:lle yhtä paljon ikuistettavaa.

Kärryillä. Nikkor Z 50 mm f/1,8 S, 1/640s, f/1,8, ISO 125.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Kamppailua kameroiden kanssa, osa 2

Joskus rakastan internetiä. Googletin hieman lisää Nikon D80:ni ongelmaa, ja tutkailin samalla sulkimen toimintaa pitämällä käsin peiliä ylhäällä laukaisinta painaessani. Huomasin, että suljin ei ole jumissa ensinkään, vaan vika on jossain muualla. Googletus paljasti, että tässä mallissa suhteellisen yleinen vika on aukonsäätöyksikössä (englanninkielinen termi on aperture control unit, en tiedä onko käännökseni oikea) olevan sekvenssikytkimen vioittuminen.

Sekvenssikytkimessä on pieni muovinen ratas, johon on kiinnitetty metalliset koskettimet. Kun ratas pyörii, kosketin yhdistää virran kytkimen eri osiin eri kohdissa, ja tämän perusteella kamera tietää, missä kohtaa mekaanista laukaisutapahtumaa ollaan menossa. Metallikoskettimet on kiinnitetty osaksi ratasta muovisilla niiteillä, jotka joskus murtuvat, mikä tarkoittaa, että kytkin ei enää luo kunnon kontaktia, ja sitten ollaankin ongelman äärellä.

Hyvä uutinen on, että sekvenssikytkin on helppo korjata. Muoviniitin tilalle voi laittaa pienen ruuvin, ja kytkin on parempi kuin uusi. Huono uutinen on se, että kameraa on purettava todella pitkälle, ennen kuin aukonsäätöyksikköön pääsee käsiksi.

En tiennyt varmuudella, että tämä on se, mikä D80:aa vaivaa, mutta aavistus oli hyvä, eikä mitään hävittävää ollut – kamera ei joka tapauksessa ota tällaisenaan kuvia – joten YouTube-opasvideon rohkaisemana otin ruuvimeisselin käteen ja lähdin kameraa purkamaan.


Jo pelkästään purkamisen myötä ymmärsin, miksi kameran korjauttaminen maksaisi niin paljon. Ruuveja on paljon, irrotettavia kaapeleita on lähes yhtä paljon, ja muutamat johdot on irrotettava kolvin kanssa. Tähän meni, toki varovasti ja tarkkaan tehden, varmaankin kaksi tuntia. Ja olihan se sekvenssikytkimen ratas rikki juuri niinkuin ennusteltiin.


Muoviset niitit näkyvät rattaan keskiön kummallakin puolella. Vasemmanpuolimmainen on se murtunut niistä. Sopivankokoista ruuvia minulla ei ollut, joten sovelsin. Sulatin vanhan niitin kannan kolvilla takaisin kiinni ja kuorrutin molemmat niitit vielä epoksiliimalla. Kyllä se nyt ainakin vähän aikaa kestää.

Kameran kasaaminen oli onneksi nopeampaa kuin sen purkaminen – ruuvit odottivat kartalla oikeilla paikoillaan. Kasaamisen jälkeen jännitys tiivistyi: syntyykö kuvia vai oliko koko homma turha? Ei onneksi, sillä tämä D80 ottaa taas kuvia!

Ystäväni mukaan automaattitarkennus pitäisi kalibroida huollossa, koska kriittiset osat ovat olleet erillään. Testikuvien perusteella kamera kuitenkin vaikuttaa tarkentavan vähintään yhtä hyvin kuin aiemminkin, joten en taida tehdä asialle mitään.

Olen helpottunut siitä, että kamera tuli kuntoon, ja tämä oli mielenkiintoinen prosessi muutenkin. Ymmärrän nyt paljon enemmän järjestelmäkameran sielunelämästä, ja toisaalta nyt ei taas tarvitse kiirehtiä uuden kameran hankinnan kanssa, mutta sitten taas... olin jo tässä lyhyen ajan sisällä psyykannut itseäni sen verran, että tämä ei oikeastaan juuri laskenut kamerakuumetta. Jäitä hattuun!

tiistai 19. helmikuuta 2019

Kamppailua kameroiden kanssa

Valokuvaus on ollut minulle tärkeä ja mieluisa harrastus jo lähes 15 vuotta. Aloitin tietysti kompaktikameroilla, jotka siihen aikaan eivät olleet mitään kehuttavia laadultaan, ja noin 11 ja puoli vuotta sitten siirryin digijärjestelmäkameroiden maailmaan Nikon D80:n myötä.

Tuota kameraa olen pidellyt käsissäni ja naamallani siitä lähtien. Tänä aikana kamerat ovat ottaneet isoja askeleita eteenpäin, mutta se ei ole menoa haitannut. D80 ei osaa kaikkea, mitä uudet kamerat nykyään, mutta se on aina tehnyt mukisematta sen, mitä olen siltä pyytänyt. Se on ollut mukana lähes kaikessa ja kaikkialla, eri maailman kolkissa. Aivan kuten kirjoitin iPhone 5:n kamerasta, tunnen sen lähes läpikotaisin ja tiedän tasan tarkkaan, mihin se pystyy.

Olen kasvanut paljon vuosien mittaan kuvaajana, niin teknisesti kuin taiteellisestikin, ja D80 on kasvanut mukanani. 18-135 mm kittilinssi on saanut seuraa muutamasta eri kiinteän polttovälin objektiivista, joista aina jokin tuntuu olevan kulloinkin suosikkini, mutta yksi asia on kuitenkin pysynyt koko ajan samana: olen koko ajan suorastaan rakastanut tätä kameraa ja hämmästyn edelleen aina uudestaan, miten hyviä kuvia olen pystynyt sillä taltioimaan.

Nikon D80 ja Samyangin 8 mm kalansilmä, josta olen tykännyt hurjasti maisemakuvauksessa.

Pari viikkoa sitten, kuvatessani lappimaisia talvimaisemia aivan kotikulmillani Haminassa, huomasin, ettei kaikki ole hyvin. Muutaman kuvan otettuani vaikutti laukaisusekvenssi jäävän puoleen väliin, ja LCD-näyttö tervehti "Err"-virhekoodilla. Uudelleenlaukaisu sai hommat kuitenkin taas liikkeelle, ja otin vielä saman iltapäivän aikana yli sata kuvaa aivan normaalisti. Pari päivää myöhemmin sama vikatilanne kuitenkin toistui, eikä enää mennyt ohi – suljin jäi jumiin jo jokaisen onnistuneen kuvan jälkeen. Kamerakauppaa pitävä ystäväni arvioi, että suljin – joka on tähän mennessä muuten laukaistu noin 31 tuhatta kertaa – on tosiaankin tulossa tiensä päähän, ja kamera vaatisi useamman sadan euron remonttia. Sydämeni särkyi.

Kuten arvata saattaa, ei runko enää itsessään ole läheskään niin arvokas, että sitä kannattaisi lähteä korjaamaan – toisen samanlaisen saisin käytettynä tilalle alle sadalla eurolla. Mitä tahansa tapahtuukaan seuraavaksi, se tarkoittaa, että tämän kyseisen D80:n paikka on "palkintokaapissani" muistuttamassa yhteisistä vuosistamme.

Mitä sitten tapahtuu seuraavaksi? Tästä alkaa se varsinainen kamppailu. Näen muutaman eri vaihtoehdon. Mistään niistä en täysin pidä – jokaisessa niistä on hyviä ja vähemmän hyviä puolia.

Helpoin ja halvin on tietysti vain ostaa tilalle toinen samanlainen runko. Olin muutenkin ajatellut pärjätä D80:lla vielä vuoden tai pari, ja kaikki siihen tarkoitetut varusteet sopisivat suoraan. Elämä jatkuisi siitä, mihin se jäi. Tämä siirtäisi omat sisäiset keskusteluni kameran päivittämisestä tuonnemmaksi, mutta tämä on samalla syy, miksi en siitä pidä – nyt olisi tavallaan oivallinen tilaisuus muutokselle, ja kymmenen vuotta kehittyneempi teknologia tietysti houkuttelee.

Toisena vaihtoehtona näen tuoreemman Nikonin peilijärjestelmärungon hankinnan. Vaikka Nikonin mallisto on kymmenessä vuodessa monimutkaistunut niin valikoiman laajuuden kuin nimeämiskäytäntöjen osalta, D80:lle löytyy edelleen perillinen alenevassa polvessa. Tällaiseen APS-C -formaatin kameraan kaikki neljä linssiäni sopisivat siis suoraan, ja täyskennokameraankin sopivat niistä kaksi (50 ja 100 mm) ilman, että kennosta voi käyttää vain osan. Käyttölogiikka olisi tuttu ja turvallinen, tekniikka uudempaa.

Mahtoiko kukaan aavistaa kymmenen vuotta sitten, missä tänään mennään uusien, peilittömien järjestelmäkameroiden kanssa? Onko peilitön uusi "digi", ja heiluvat peilit tulevat olemaan kymmenessä vuodessa muinaisjäänne jota suosivat vain tietyt ammattilaiset (ja hipsterit), aivan kuten kävi filmille?

Tämä on se kolmas, ja samalla radikaalein, vaihtoehto: siirtyminen kokonaan johonkin peilittömään kamerajärjestelmään. Joutuisin käytännössä uudistamaan aivan kaiken. Adapterilla nykyisetkin linssit saisi toki kiinni peilittömään kameraan, mutta kunnollisen adapterin hankkiminen vain muutamaa, ei edes erityisen kallista linssiä varten ei tunnu järkevältä. Linsseistä pääsee aina eroon, ja ne rahat voi sitten suunnata kohti "natiiveja", peilittömälle kameralle tarkoitettuja linssejä.

Alunperin D80:aa hankkiessani ajattelin, että se olisi alku elämänmittaiselle panostukselle Nikonin F-bajonettiin: vuosikymmenien ajalta linssejä, ja uusia kameroita, joihin ne sopivat, tulee aina olemaan. Tämä kamerajärjestelmien murros kuitenkin yllätti. Sopivatko nykyiset peilittömien järjestelmien linssit vielä uusiin runkoihin 20 vuoden päästä? Linssin ja kuvakennon välistä on nyt poistettu lähes kaikki mahdollinen, joten sen puolesta en usko, että suuria mullistuksia ainakaan hetkeen tapahtuu. Linssin täytyy edelleen kohdistaa valo litteälle pinnalle – niin kamerat ovat toimineet aikojen alusta asti.

Tämä vaihtoehto on kaikessa radikaaliudessaan se kutkuttavin. Peilittömät kamerat ovat se tuoteryhmä, jossa on viime aikoina tapahtunut ja tapahtuu eniten kehitystä. Lisäksi olen viime aikoina kiinnostunut entistä enemmän videontuotannosta, ja nämä kamerat tuntuvat hallitsevan isolla kädellä vakavampien harrastajien ja monien ammattilaistenkin työkalupakkeja.

Mikä olisi sitten se oikea peilitön järjestelmä minulle? Tämä jos mikä on hetki siirtyä täyskennoon, joten se jo pudottaa pois vaihtoehtoja. Käytännössä ainoat merkittävät täyskennoiset tulevat Nikonilta, Sonylta ja Canonilta.

Nikon ja Canon toivat omat vastauksensa markkinoille vasta hiljattain, joten Sonylla on jo lähes viisi vuotta etumatkaa linssivalikoiman osalta. Se on myös videokuvaajien suosiossa, ja sen automaattitarkennusta sekä akkukestoa on kiitelty. Sonyn mallistossa kiinnostaa nimenomaan α7 III, mutta sain jonkin verran esimakua Sonylla kuvaamisesta α7s II:n kanssa viime viikolla. Hommat hoituivat, mutta vaikka käyttö ei toki Nikoniin tottuneelle ollut vielä täysin luontevaa (pyöritin esimerkiksi tarkennusrengasta koko ajan vaistomaisesti väärään suuntaan), α7 III:n kanssa ei varmasti voi mennä kovin pahasti metsään.

Nikon Z6 vaikuttaa niin hinnaltaan kuin ominaisuuksiltaan kilpailukykyiseltä α7 III:n kanssa. Vaikka tässä vaiheessa ei tunnukaan kovin fiksulta tehdä valintaa sen perusteella, on Nikonin valttina on tietysti tuttuus: käyttölogiikka vastaa enemmän tai vähemmän aiempia merkin järjestelmäkameroita ja kaikki pyörii totuttuun suuntaan, mutta toisaalta Z6 ei tallenna videota log-profiililla muistikortille (kuinka tärkeää tämä sitten on, jää nähtäväksi), ja muistikortitkin ovat vielä harvinaista XQD-tyyppiä. Adapterin F-kiinnityksen linsseille voi ostaa edullisemmin kameran kanssa samaan aikaan. F-linssien yhteensopivuus olisi ehdoton, koska Z-yhteensopivien linssien valikoima on vielä suppea. Voisin käyttää 50- 100-millisiä linssejäni, joskin käsitarkenteisina (ne käyttävät rungossa olevaa tarkennusmoottoria – peilittömissä tätä ei ole). Mutta riittääkö se?

Canon on kolmikosta selvästi vähiten kiinnostava itselleni. Merkin käyttölogiikasta en itse ole koskaan oikein pitänyt, virtakytkimen vaihtelevasta sijoituksesta lähtien (Z6 se on totuttuun tapaan laukaisimen ympärillä, kuten myös Sonyssa), ja EOS R:n video-ominaisuudetkaan eivät vedä vertoja Sonyn tai Nikonin esityksille. Kamerassa ei ole myöskään runkoon rakennettua kuvanvakainta, mikä on iso miinus.

Kolmikon jokainen kamera on paljon kalliimpi kuin D80 uutena – liikutaan yli 2000 euron hintaluokassa pelkän rungon osalta – mutta kun huomioin, miten paljon tarvitsen kameraa ja tykkään kuvata, ei tunnu kovin kaukaa haetulta sijoittaa siihen hieman enemmän rahaa ja nousta seuraavalle tasolle.

Mitä tahansa teenkin, on toimittava pian. Vaikka talvi ei olekaan enää kauneimmillaan (onneksi tämä välikohtaus sattui nyt, eikä kuukausi sitten), koen jo vieroitusoireita valokuvaamisesta, ja haluan olla valmis tulevaan kevääseen ja kesään.


perjantai 26. lokakuuta 2018

iPhone SE: pieni on edelleen kaunista

Siitä on aikaa, kun edellisen kerran ostin uuden älypuhelimen. Elettiin vuotta 2012, olin intissä ja iPhone 5 oli tullut ulos. Päädyin erinäisistä syistä päivittämään iPhone 4:stä, ja valko-hopea 32 Gt iPhone 5 tuli silloin taskuuni, missä se viihtyi aika tarkalleen kuusi vuotta – kunnioitettava käyttöikä nykyaikaiselle älypuhelimelle. Akun olen itse vaihtanut kerran, mutta muuten meillä on ollut oikein huoleton yhteinen taival.

Applen julkistettua iOS 11:n viime vuonna, tiesin, että tulisin ennemmin tai myöhemmin päivittämään, koska iPhone 5 ei kyseistä päivitystä viimeisenä 32-bittisenä iPhonena enää saanut. Nyt vuotta myöhemmin, iOS 12:n tultua saataville, aika tuntui oikealta. Mutta mihin päivittäisin?

Älypuhelimet ovat viime vuosina olleet kasvamaan päin. Ensin laitteet kasvoivat fyysisesti, ja sen jälkeen niiden näytöt ovat pikkuhiljaa vallanneet "otsa- ja leuka-alueet", jolloin laitteet ovat edestä lähes kokonaan näyttöä. Jälkimmäinen on minusta aivan ookoo – laitetaan toki niin suuri näyttö, kuin laitteeseen vain sopii – mutta laitteiden kasvaneesta fyysisestä koosta en ole ollut yhtä innoissani. Toivoin, että Applella olisi tarjolla jotain, joka miellyttää pienten puhelimien ystäviä, kuten minua.

iPhone SE tuntui olevan kuin vastaus näihin rukouksiin, kun se julkistettiin keväällä 2016. Sisällä oli viimeisintä tekniikkaa iPhone 6S:stä, iPhone 5s:n kanssa lähes identtisissä kuorissa. En hankkinut SE:tä silloin, koska olin vielä aivan tyytyväinen iPhone 5:een, ja elättelin toiveita siitä, että vuoden parin päästä tarjolla olisi taas uusilla sisuskaluilla päivitetty kompakti iPhone.

Toisin kuitenkin kävi – iPhone XS:n, XS Maxin ja XR:n julkistuksen yhteydessä iPhone SE poistui mallistosta ilman seuraajaa, mikä sai minut pohtimaan suunnitelmiani uudestaan. Onko laitteen pieni koko oikeasti niin tärkeä ominaisuus, etten voisi ostaa mitään muuta?

Silloin harvoin, kun ostan kulutuselektroniikkaa, en pelkää laittaa kiinni vähän enemmän rahaa, jos tiedän saavani sillä laitetta moniksi vuosiksi eteenpäin. Edellisen kysymyksen ja tämän filosofian valossa mietin vakavasti viime vuoden iPhone X -mallin hankintaa, sen hintojen hieman laskettua: jos en saa pientä kokoa, haluan ainakin sitten niin paljon näyttöä kuin kohtuullisen kokoiseen laitteeseen saa mahtumaan – 4,7" ja Plus-koon "klassiset" iPhone-mallit olivat siis kokonaan pois laskuista. Tonttu on paljon rahaa älypuhelimesta, mutta ei se hukkaan mene.

Jostain aivojen takaosasta kuului kuitenkin se pieni järjen ja periaatteiden ääni. iPhone SE on ehkä poistunut Applen mallistosta, mutta mitä sitten? A9 on edelleen tehokas prosessori ja iOS-päivityksiä on odotettavissa vielä ainakin muutamaksi vuodeksi. Laitteen muotoilu on saavuttanut klassikon statuksen. Lisäksi sitä saa edelleen kaupoista, viisi yhden uuden iPhone XS:n hinnalla. Ja olenhan vuosien varrella "brändännyt" itseni niin vahvasti pikkupuhelinmieheksi, että näyttäisin vain huonolta jos nyt kumoaisin kaiken sen. Ja äänestän samalla lompakollani.

Sanoista tekoihin: 32 Gt iPhone SE muutti taskuun vitosen tilalle. Yritin hetken aikaa metsästää 128 Gt mallia, mutta sen saatavuus haluamassani värissä oli huono, ja lisäksi hinta pomppasi minusta suhteettomasti: 32 Gt mallin sai omakseen 239 eurolla, siinä missä 128 Gt:n hinta keikkui 400 euron tuntumassa. Järkeilin, että kun 32 gigalla on tähänkin asti pärjätty suht mukavasti, pärjään jatkossakin.

Entä se haluamani väri? Tähtiharmaa tietysti, tai avaruusharmaa kuten itse sen suoraan käännän. Ainoa asia, mitä olen vuosien varrella katunut iPhone 5:n kanssa oli nimenomaan väri: en ole ikinä juuri pitänyt valkoisesta etupuolesta iPhoneissa, koska pois päältä ollessaan siinä on suuri musta nelikulmio, ja kaiuttimen läheisyydessä olevat "roskat" (kamera, infrapuna-anturi) pilaavat yksinkertaisen lookin. Syy, miksi kuitenkin silloin valitsin hopean iPhone 5:n, olivat raportit mustan version anodisoinnin kulumisesta, mitä pidin silloin huonona. Jälkikäteen kuitenkin mieleni muuttui – musta iPhone 5 itse asiassa patinoitui todella upeasti. Avaruusharmaa SE ei patinoidu samalla tavalla, mutta siinä on musta etupaneeli, jonka ansiosta laite on pois päältä ollessaan vain minimaalinen mustaharmaa laatta.

Perhepotretti: iPhone 5 ja iPhone SE.

iPhone SE:n design on todellakin klassinen, funktionaalinen ja kaunis. Kuten tiedämme, iPhone 5:n kanssa vertailtaessa eroja on hyvin vähän, ja kaikki aiemmat kotelot ja kuoretkin sopivat (kävin vielä poistamassa Verkkokauppa.comista yhden viimeisistä yönsinisistä Applen nahkakoteloista uutukaiselle). Ilmiselvää on tietysti perinteisen, syvennetyn kotipainikkeen vaihtuminen Touch ID:hen (joka jo 5s:ssä tapahtui). Muita ei harjaantumaton silmä välttämättä huomaakaan: rungossa olevat viisteet ovat nyt mattapintaiset kiiltävän sijaan, ja takana oleva omenalogo on nyt toteutettu rosteri-insertillä kiillotetun alumiinipinnan sijaan, aivan kuten muissakin aikalaisissaan (iPhone 6, 6S ja 7) sekä alkuperäisessä iPhonessa. Pisteenä I:n päällä on ympäröity SE-merkki iPhone-tekstin alla. Nämä pienetkin seikat onnistuvat luomaan iPhone SE:lle oman identiteetin, ja muotoilijana arvostan, ettei vanhaa ja toimivaa reseptiä ole lähdetty muuttamisen ilosta muuttamaan.

Käyttöönotto oli helppoa ja nopeaa aiemmasta laitteesta otetun iTunes-varmuuskopion avulla, ja uusi maailma oli avoinna. No, iOS 12 näyttää suurimmalta osin hyvin samalta kuin iOS 10, että kulttuurisokkia en sen puolesta kokenut. Pieniä uusia juttuja löytyy sieltä täältä, mutta kyllä se tuntuvin ero vanhaan on nimenomaan iPhone SE:n A9-prosessorin ansiota. iPhone 5 ei tuntunut päivittäisessä käytössä hitaalta muuten kuin tiettyjä sovelluksia avattaessa, mutta SE suorastaan lentää. Lähes kaikki tapahtuu ajatuksennopeudella ilman minkäänlaista odottelua ja helpon näköisesti. Toki uusimman sukupolven A12 on vielä selvästi A9:ää nopeampi, mutta se ei haittaa.

Akun kesto on virtapihin prosessorin ansiosta lähes Plus-mallien luokkaa, ja meikäläisen käytöllä mennään yhdellä latauksella useinkin kaksi päivää.

Kamera minulle merkitsee ehkä vähemmän kuin suurimmalle osalle ihmisistä, koska kuvaan edelleen ahkerasti järjestelmäkameralla ja kannan sitä usein mukana. SE:n kamera on iPhone 5:een verrattuna kuitenkin hyppäys: 8 megapikselistä 12:een, f/2,4-aukosta f/2,2:een, 1080p-videosta 4K-tarkkuuteen, ja hidastusvideomahdollisuudet. Olen hyvin tottunut siihen, miten iPhone 5:n kamera toimii, tunnen sen vahvuudet sekä oikut, ja osaan huomioida ne saadakseni parhaan mahdollisen kuvan. Tältä kantilta SE:n kuvat eivät äkkiseltään juuri erotu aiemmista iPhone-kuvistani.

Jonkin verran olen kokeillut RAW-kuvien ottamista Halide-kameraohjelmalla, ja tulokset ovat parhaimmillaan yllättävän käyttökelpoisia Lightroomissa käsiteltyinä. Raakakuvien kanssa kuitenkin huomaa, miten paljon Applen kuvaprosessori normaalisti esimerkiksi parantaa dynamiikkaa ja vaimentaa kohinaa, ja tämän vuoden iPhone XS:n ja Smart HDR:n avulla ollaan taas jonkin uuden äärellä – laskennallinen valokuvaus on termi, jota tänä syksynä on nähty yhtenään. iPhone SE:hen verrattuna Nikon D80 on kuitenkin edelleen niin monessa asiassa parempi, että SE istuu hyvin samaan rooliin kuin aiemmatkin kännykkäkamerani: jokapäiväisen elämän dokumentointiin ja muihin spontaaneihin kuvaushetkiin. Ja parasta on, ettei siinä ole kamerakyttyrää.

Touch ID ja Raise to Wake ansaitsevat vielä erityismaininnat. Tiedän, Touch ID on jo vanha juttu ja hiljalleen jäämässä historiaan Face ID:n myötä, mutta onpa mukavaa ettei enää tarvitse näpytellä pääsykoodia. Se on vapauttavaa. Raise to Wake, joka herättää laitteen kun se nostetaan ns. käyttöasentoon, toimii suorastaan häkellyttävän hyvin. Jos haluan vain vilkaista, mitä kello on tai onko tullut ilmoituksia, ei minun yleensä tarvitse koskaan painaa mitään painiketta. Molemmat toiminnot saavat iPhone SE:n tuntumaan vielä freesimmältä minulle, koska en ole aiemmin päässyt näistä nauttimaan.

Loppuyhteenvetona totean, että välillä en edes voi uskoa, miten tyytyväinen olen iPhone SE:n kanssa. Se on pieni, nätti ja nopea. Olen nähnyt kaikenlaisia argumentteja siitä, miksi pienet älypuhelimet ovat menneisyyttä tai miksi ihmiset ylipäätään ostavat iPhone SE:n. Osan mielestä pienet laitteet ovat dinosauruksille, jotka eivät tee muuta kuin soittele ja viestittele laitteillaan, koska ne ovat kelvottomia mihinkään muuhun. Toiset sanovat, että SE:n ostavat vain ne, joilla ei ole varaa isompiin malleihin ja/tai eivät välitä uusimmasta teknologiasta. Molemmat ovat minusta täysin absurdeja väittämiä.

Olen vankasti sitä mieltä, että pieni koko ei oikeasti rajoita laitteen käyttömahdollisuuksia, ja suuremman ei siis pitäisi tarkoittaa parempaa älypuhelimissa – tai ylipäätään olla ainoa vaihtoehto. Tiedän tarkkaan, mitä älypuhelimeltani haluan ja iPhone SE rastittaa suurimman osan näistä ruuduista. Tiedän myös vielä tarkemmin, mistä jään paitsi valintani myötä – haluaisin mielelläni uusinta teknologiaa, eikä hinta ole este, tiettyyn pisteeseen asti. iPhone SE oli kuitenkin loistava kompromissi, kaikki seikat huomioon otettuna. Ja parasta on, että se harvemmin edes tuntuu kompromissilta.


lauantai 20. lokakuuta 2018

Uutta Poets of the Fallia

Lokakuun 5. päivä ilmestyi Poets of the Fallin kahdeksas studioalbumi, Ultraviolet. Edellinen albumi Clearview oli katkeransuoloinen julkaisu: musiikki oli erinomaista, kuten totuttua, mutta nautintoa verotti heikompi äänenlaatu, joten odotin uutta albumia pelonsekaisin tuntein. Luottaisiko yhtye uudelleen ulkoiseen apuun uuden albumin tuotannossa?


Pelot osoittautuivat turhiksi ensimmäisen sinkun tultua ulos tammikuussa 2018: False Kings oli paitsi musiikillisesti taattua Poets-tasoa, ja kappaleessa on suorastaan Bond-tunnarin henkeä – ei kuulemma sattumaa – myös äänenlaatu on palannut kristallinkirkkaaksi aiempien albumeiden tapaan. Yhtyeen Instagram-päivitys viikkoa ennen albumin julkaisupäivää vahvisti epäilykset: Ultraviolet on jälleen Poets of the Fallin kokonaan itse tuottama albumi, ja kiitäjän näyttävä paluu levynkanteen osin symboloi tätä, Markon sanoin:

Back to the roots it is. With the band back to self producing the album, there is a sense of coming home, coming back to the way it was originally meant to be. Also we found this an opportune time to make something more real, if you will, of the Poets of the Fall Morpho sign. Like a new introduction, stating: ”this is the real thing”. 

Ultraviolet on tosiaankin sitä itteään, parhaalla mahdollisella tavalla tietysti.

Toinen singlelohkaisu ja levyn avausraita Dancing on Broken Glass on popahtava, ja sai monet pohtimaan, mihin Poets of the Fall on musiikillisesti menossa. Yhtyeen mukaan he halusivat pitää albumin tuoreena ja raikkaana myös itselleen ja päättivät kirjoittaa kappaleita yli tyylirajojen, ja minusta se toimii. Ultravioletin ruokalistalla on kattava kirjo erityylisiä maistiaisia, ja kaikesta maistamastani olen pitänyt, nälän vain kasvaessa syödessä.

Raskaampaan tai menevämpään makuun sopii heti toisena raitana kuultava My Dark Disquiet, sekä myöhemmät Fool's Paradise ja Angel. Akustista tai muuten yksinkertaisesti instrumentoitua osastoa on kuultavana Standstill- ja In a Perfect World -kappaleissa. Voimaballadit ovat edelleen ehdottomia yhtyeen vahvuuksia, ja niitäkin on tarjolla: Moments Before the Storm, sekä kaikessa kimalluksessa, herkkyydessä ja makeudessaan The Sweet Escape. Levyllä ei Clearviewin tapaan ole nimikkoraitaa, mutta Ultraviolet esiintyy nimenomaan tässä kappaleessa aivan lopussa.

The Sweet Escape on kappale, joka on ehkä aiheuttanut minulle tähänastisista Poets-kappaleista jos ei kaikkein kylmimmät väreet, niin melkein uskaltaisin väittää että siellä top 2:ssa Carnival of Rustin kanssa keikutaan. Sen ei haluaisi koskaan loppuvan (ja livenä kappaleesta soitetaankin pidennetty versio, jossa ei ole loppuhäivytystä vaan uusi instrumentaaliosio). 80-lukua henkivä, hypnoottinen sähkörumpukompin, paksunpehmeän syntikkamaton, kitararytmin ja nauhattoman basson yhdistelmä käärii kuulijansa pumpuliin ja vie yötaivaan pilvien päälle, ja Markon laulun liittyessä mukaan joutuu aivan uusiin tiloihin. Siis vaikka koko kappaleen sanat eivät merkitsisi yhtään mitään, auraalinen elämys on yksinkertaisesti niin hieno. Tarvitseeko minun vielä erikseen tähdentää tämän olevan suosikkini koko albumilla?

Ultraviolet-kiertue alkoi tällä kertaa Englannista, ja tämän vuoden puolella ainoat Suomen-keikat soitettiin 18. päivä lokakuuta Kulttuuritalolla Helsingissä ja seuraavana iltana Tampere-talolla. Olimme paikalla Helsingin-keikalla, ja pakko sanoa että näillä pojilla on edelleen se magia hallussa. Totutusta mosh pitistä poiketen näillä keikoilla oli istumapaikat, mikä tavallaan tuntui sopivan albumin astetta "salonkikelpoisempaan" luonteeseen, mutta silti Poets of the Fall sai temmattua yleisön mukaansa kuten aina ennenkin. Encoren ajaksi kukaan ei enää malttanut jäädä istumaan, kun bileet vain paranivat. Mukana laulaminenkin onnistui, koska sanoja oli taas ehtinyt opetella sen pari viikkoa.

Sähköuruista alkava, mahtipontiseksi yltyvä mutta jälleen hiljaiseen kuoroon ja sähköurkuihin laantuva, uuden albumin päätösraita Choir of Cicadas vei ajatukset Amerikan boardwalkeille, ja sopi myös keikan päätökseksi kuin nenä päähän.

Mitään huonoa sanottavaa Ultravioletista itsestään on vaikea keksiä. Jos jotain, se saa entistäkin enemmän toivomaan remasteroitua painosta Clearviewistä. En tiedä, toteutuuko toiveeni koskaan, mutta yksi asia on varma: Ultraviolet tulee viihtymään ahkerasti virtuaalisella levylautasellani.

"Rauhaa, rakkautta, harmoniaa ja Poets of the Fall."

tiistai 11. syyskuuta 2018

BeoPlay H5

Ihan ensimmäiseksi lupaan, ettei tästä blogista ole tullut pelkästään Bang & Olufsen -tuotteiden arvostelusivusto, okei? Noniin, se siitä.

BeoPlay H5 olivat Bang & Olufsenin ensimmäiset Bluetooth-nappikuulokkeet. Aiempaa B&O PLAY -brändiä on viimeisen vuoden aikana hitaasti mutta varmasti sulautettu takaisin emoyhtiöönsä, ja kaikki uudet tuotteet brändätään tästä lähtien Bang & Olufsen -brändin alle, vaikkakin BeoPlay-nimi säilyy käytössä tuotenimissä. H5:n seuraajat, BeoPlay E6:t, esiteltiin hiljattain, ja H5 poistunee siten mallistosta piakkoin. Siinä hieman triviaa alkuun.

Nämä H5:t oli tarkoitettu läksiäisyllätykseksi harjoittelijanpestini päätyttyä firmassa viime marraskuussa, mutta erinäisistä syistä päätyivät minulle vasta reilu viikko sitten. Meillä on siis kuitenkin ollut jo hetki aikaa tutustua toisiimme, ja ajattelin kertoa, mistä on kysymys ja miten meillä on mennyt.

BeoPlay H5: kaksi nappia, kangasjohto ja kaukosäädin.

H5-kuulokkeet tulivat markkinoille kesällä 2016, eli ennen kuin täysin johdottomat nappikuulokkeet alkoivat toden teolla lyömään itseään läpi. Niinpä nappeja yhdistää niskan takaa menevä johto. Johto on kangaspäällysteisenä miellyttävän ja kestävän tuntuinen, sekä lenkkarinnauhaa muistuttavana yhdistää kuulokkeet urheiluun, mihin ne on Bang & Olufsenin mukaan roiske- ja pölytiiviinä suunnattukin. Kokonaisuus on erittäin simppeli ja minimalistinen – ilman mitään ylimääräisiä tingeltangeleita, joita monissa muissa vastaavan konseptin kuulokkeissa näkee.

Kuulokkeet muistuttavat muotokieleltään etäisesti BeoPlay H3:a, mikä ei ole sattumaa, sillä Jakob Wagner on näidenkin muotoilun takana. Alumiinia on vähemmän – siinä missä iso osa H3:n rungosta oli työstetty alumiinista, H5:ssä on alumiinikiekot enemmänkin koristeena, klassisella laserkaiverretulla B&O-logolla tietysti. Muutoin kuulokkeet ovat miellyttävän tuntuista pehmeäpintaista muovia. Värivaihtoehtoina ovat kirjoitushetkellä nyt nähtävän mustan lisäksi sammalenvihreä ja roosa. Värit näkyvät nappien alumiinikiekoissa ja kangasjohdossa, muut osat ovat mustia. Aiemmissa kausivärimallistoissa on ollut muunkilaisia väriyhdistelmiä – idean tästä voi saada katsomalla E6:n eri väriversioita.

Johto tuo tarjolle vasemman kuulokkeen läheisyyteen tutun kolmipainikkeisen kaukosäätimen. Se on hieman isompi kuin H3:ssa, ja tiivistyksen takia painikkeet ovat kumiset ja jonkin verran H3:a jäykemmät. H5:ssä painikkeet ovat nystyröiden kohdalla, siinä missä H3:ssa ne ovat nystyröiden väleissä. Vielä en ole vakuuttunut kummankaan ratkaisun keskinäisestä paremmuudesta.

Koska H5:t ovat Bluetooth-kuulokkeet, mutta niissä ei ole ylimääräisiä painikkeita virran kytkemiseen tai laiteparin muodostukseen, nämä tehtävät on keskitetty kaukosäätimen keskipainikkeeseen. Lyhyt painallus kytkee virran päälle (tutun "plop plop" -äänen saattelemana) ja viiden sekunnin painallus aktivoi parituksen. Muutoin kaukosäädin toimii täysin samoin kuin H3:n kaukosäädin lähestulkoon lihasmuistista.

Tuotteen tilasta kertoo myös merkkivalo vasemmassa kuulokkeessa – valkoinen normaalille käytölle, sininen paritukselle ja punainen alhaiselle varaukselle. Valo on sijoitettu siten, että sitä ei näe käytön aikana, mikä on minusta fiksu ratkaisu. Jos itse en joka tapauksessa pysty katselemaan merkkivaloja kuulokkeiden ollessa korvissa, miksi kenenkään muunkaan tarvitsisi? En voi sietää katsella Bluetooth-kuulokkeita, joissa on ulospäin näkyviä ja joskus vilkkuvia (ja herranjestas, sinisiä) merkkivaloja. Niissä on jotain mautonta.

Kerroin, että kaukosäätimen keskipainike hoitaa virran kytkemisen ja parituksen, mutta en puhunut virran katkaisusta mitään. Tämä siksi, että H5:ssa tätä varten on jotain paljon hauskempaa kuin painikkeet. Molemmissa napeissa on nimittäin magneetit, ja ne voi napsauttaa yhteen. Silloin virta katkeaa automaattisesti, ja samalla kuulokkeista muodostuu kätevästi kaulaketju, eli niitä ei tarvitse alkaa tunkemaan taskuun tai reppuun, vaan ne voi jättää yksinkertaisesti kaulaan roikkumaan, odottamaan seuraavaa hetkeään. Reilun viikon jälkeen tämä jaksaa edelleen riemastuttaa aivan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla. Säilytystä varten mukana toimitetaan kuitenkin samanlainen pehmeä fleecepussi kuin H3:nkin kanssa – värikoodatulla alumiinisella B&O-soljella tietysti.

H5:t tarjoavat noin viisi tuntia kuunteluaikaa yhdellä latauksella. 30 % ja 10 % varaustason kohdalla kuuluu kolme "plop"-ääntä, mutta varauksen voi nähdä myös iOS:n tilapalkista tai Tänään-näkymän akkuwidgetistä. Latausta varten kuulokkeiden mukana seuraa sympaattinen USB-liitäntäinen musta kuutio, joka on päällystetty samalla pehmeällä polymeerillä kuin itse kuulokkeetkin. Kuutiolla on painoa, mikä antaa laadukkaan vaikutelman ja varmistaa, että se pysyy aloillaan eikä sitä viedä kuin pässiä USB-kaapelissa.

H5:t latautuvat elegantisti osana yllättävän painavaa kuutiota.

Kuulokkeet napsahtavat kuutiossa oleviin koloihin samoilla magneeteilla kuin toisiinsakin, täydentäen sen. Vilkkuva oranssi valo kertoo latauksen olevan käynnissä, vihreä jatkuva taas akun olevan täynnä. Latausaika on pitkähkö kaksi tuntia, mikä tuntuu iäisyydeltä kun vertaa sitä Applen AirPodien pikalataukseen, joilla jo 15 minuutin latauksella saa kolme tuntia kuunteluaikaa. Toistaiseksi tämä ei ole ollut ongelma, sillä akkukesto on ollut täysin riittävä omiin päivän tarpeisiini, ja kuulokkeet voi sitten illalla ladata täyteen seuraavaa päivää varten.

Latauksessa piilee BeoPlay H5:n ja uusien E6:n suurin näkyvä ero. E6:n johtoon on nimittäin ilmestynyt myös oikealle puolelle kaukosäätimen kokoinen ja muotoinen patukka, johon kiinnittyy uusi latauskaapeli. Järjestely ei minusta ole läheskään yhtä elegantti kuin H5:n kuutio, mutta mahdollistaa kuulokkeiden latauksen samaan aikaan, kun niitä käytetään, mikä on kiistaton bonus.

Entä ne tärkeimmät asiat sitten, istuvuus ja ääni?

Olin kokeillut H5:a kerran aiemmin, ja silloin ne tuntuivat isoilta, pienissä korvissani siis todella epämukavan isoilta. Ja ovathan ne huomattavasti isommat H3:een verrattuna, joiden istuvuudesta olen tähän asti kovin pitänyt. Pelkäsin ensikokemuksen perusteella, että minun olisi mahdoton nauttia näistä kuulokkeista, mutta vietettyäni hieman aikaa kokeillen eri sovitteita, löysin sellaiset joilla H5:t istuvat itse asiassa hyvinkin mukavasti korviini.

H5:n mukana tulee seuraa joukko erilaisia korvasovitteita, huomattavasti isompi valikoima kuin H3:n mukana. Silikonitulppia on neljää eri kokoa, ja Comply Sport -vaahtomuovitulppiakin kolmet. Lisäksi on muutama erikokoinen setti silikonisia "eviä", jotka voi sujauttaa napin ympärille istuvuutta parantamaan, mutta myös kokoa kasvattamaan – eivät sovi minulle siis. Tämä on muuten toinen eroavaisuus H5:n ja E6:n välillä: E6:n napit on uudelleensuunniteltu siten, että nuo evät ovat osa ulkokuorta eivätkä kasvata napin kokoa.

Kokeilun perusteella olen tykästynyt keskikokoisiin Comply-tulppiin. Koska tulpat on litistettävä ennen korviin tunkemista ja niitä on hyvä pitää hetki paikallaan, kunnes ne laajenevat korvakäytävään, hidastavat ne H5:n pukemista, mutta on se vaivan väärti. Istuvuus on hyvä ja tulpat eristävät ulkopuolen ääniä todella hyvin – liikenteessä vähempikin riittäisi turvallisuuden takia, mutta toisaalta äänenvoimakkuus pysyy maltillisena eikä aktiivisen melunvaimennuksen puutekaan niin häiritse.

Viimeiset kaksi vuotta H3:a kuunnelleena eron H5:n äänessä huomaa. Bang & Olufsenille tyypillinen aktiivikaiuttimien ja -kuulokkeiden ääni on kirkkaahko, mikä toimii kaiutinkuuntelussa hyvin, mutta kuulokkeissa kaipaan hieman enemmän pehmeyttä. H5:ä silikonitulpilla kuunnellessani huomasin hamuavani BeoPlay-sovelluksen ToneTouch-säätöä himmentääkseni hieman diskanttia. Huomasin saman kokeillessani H9i:tä, ja säädön myötä ääni muuttuikin molemmissa omaan korvaani heti miellyttävämmäksi. Comply-tulpissa on kuitenkin vaahtomuovia myös ääniaukossa, mikä luo luontaisen vaimennuksen yläpäähän, joten niillä H5:t kuulostavat passelilta jo tehdasasetuksilla.

Koska H5:ssa on oma D/A-muunnin ja signaaliprosessori, jonka avulla ne saadaan kuulostamaan periaatteessa miltä vain, lienee perusteltua olettaa, että ne ovat lähempänä Bang & Olufsenin akustikkojen tavoittelemaa ideaalia ääntä, siinä missä H3:t passiivisina ovat fysiikan ja ulkoisen kuulokevahvistimen armoilla.

Eroista huolimatta H5:t Comply-tulpilla kuulostavat monilta osin hyvinkin samalta kuin H3:t silikonitulpilla. Bassopää on luonteeltaan hyvin samanlainen, napakka mutta riittävän mehevä. Suurimmat erot ovat korostuneempi diskantti ja yläkeskialue, jonka myötä tila toistuu avarampana ja esimerkiksi Anna Puu on saanut ääneensä kirkkautta ja kuulautta. Toisaalta tottumattomuus tähän uuteen balanssiin saa äänen tuntumaan ensialkuun ohuemmalta – tunne joka kuitenkin menee hetken päästä ohi.

Kummista pidän äänenvärin perusteella enemmän? En taida lähteä valisemaan, koska vaikeaa se olisi. Se on sanottava, että H5:n D/A-muunnin ei ole yhtä laadukas kuin iPhone 5:n vastaava H3:n kanssa – kohinamatto on selvästi korkeammalla, minkä huomaa podcastien ja musiikin hiljaisten kohtien kanssa. Lisäksi harmillinen piirre on kangasjohdosta korvanappeihin kantautuvat hankausäänet, mutta tälle on todella vaikea mahtaa mitään.

Kaiken kaikkiaan elämä H5:n kanssa on ollut hyvin vaivatonta, enkä ole kohdannut mitään niistä ongelmista (Bluetoothin pätkiminen, äänenvoimakkuuden hyppääminen 50 %:iin kun akku on vähissä), joista eräs ystäväni kärsi sinä aikana, kun hän sellaiset omisti. Nähtäväksi jää, ilmaantuuko niitä myöhemmin. Toistaiseksi koputan puuta.

Menee oma aikansa tottua siihen, että myös kuulokkeiden latauksesta on huolehdittava, mutta en edes osannut aavistaa, miten paljon pidän menossa ollessani siitä, että puhelimen ja kuulokkeiden välillä ei enää olekaan johtoa. H3:a ne eivät istuvuudessaan voita, mutta yksinkertainen ulkonäkö, huolitellut yksityiskohdat ja hyvä ääni tekevät BeoPlay H5:stä pakkauksen, josta ainakin minun on helppo pitää.

BeoPlay H5
Bang & Olufsen
Roiske- ja pölysuojatut Bluetooth-nappikuulokkeet
Suositushinta 249 euroa

maanantai 14. elokuuta 2017

BeoPlay H3 uusintana

Kirjoitin vähän reilu vuosi sitten pienimuotoisen arvion B&O Playn BeoPlay H3-kuulokkeista. Kuuntelin niitä tyytyväisenä lähes jatkuvasti, kunnes muutama viikko sitten ne päättivät, etteivät kestä lähes jokapäiväistä 15 kilometrin työmatkaa (edestakaisin, toki) pyöräillen – vasemman kanavan johdin katkesi jostakin aivan läheltä kuulokeliitintä. Siitä alkoi onnettomien sattumusten sarja – pyörä varastettiin ja tuhosin äänikortin tietokoneestani. Mutta ei noista muista sen enempää. Mitä tekisin rikkoutuneille H3:lleni? Korvaako takuu?

Tämä hajonnut pari oli itse asiassa jo toinen sarjassamme – ensimmäiset oli ystäväni voittanut B&O Playn suunnittelukilpailusta ja myynyt takuuvaihtona saamansa uuden, avaamattoman parin minulle. Kilpailusta oli aikaakin jo ties kuinka monta vuotta, joten oli kysymysmerkki, oliko mitään takuuta ylipäätään olemassa. Mutta syötettyäni sarjanumeron ja tämän kyseisen parin kaupastanoutopäivän B&O Playn itsepalvelutakuuvaihtojärjestelmään, se ilmoitti iloisesti takuun olevan voimassa vielä ensi vuoden kesään asti. Hienoa. Kuulokkeet pussiin ja UPS:n kyytiin.

Vajaan parin viikon päästä tuli sähköposti, jossa kerrottiin, että saan uudet tilalle, mutta mustia/tähtiharmaita ei ollut saatavilla, joten sain päättää: metallinharmaa (natural) tai samppanja. Alkuperäisessä arviossani itse asiassa kirjoitinkin, että oma värivalintani olisi ollut muu kuin musta, mutta silloin ei ollut valinnanvaraa – ja jostain epäonnen pilvien lomasta kohtalo yhtäkkiä hymyili minulle ja antoi sen valinnan tässä ja nyt. Harkitsin hetken samppanjaa, mutta kallistuin kuitenkin naturaliin. Olin iloinen. Muutaman päivän päästä siitä uusi H3-pari oli matkalla minulle, ja tänään sain ne käsiini. Näissä on uusi, kahden vuoden takuu ja nyt minulla on siitä tositekin sähköisenä.

Tällä välin H3:sta oli ehditty julkaista uusi, toisen sukupolven versio. Tietääkseni muutoksia ääneen ei tullut, vaan muutokset painottuvat johtoon joka on ilmeisesti aiempaa paksumpi. Myös vedonpoisto (tai sellaiseksi itseään kutsuva) kuulokeliittimessä vaikuttaa olevan eri materiaalia.


Kirjoitin viimeksi, ettei H3:n pakkaus vastannut hintaluokkansa asettamia odotuksia, ollen halvan tuntuinen ja hankala purkaa. Ilokseni huomasin, että toisen sukupolven H3 on saanut uuden pakkauksen. Laatikko on paksumpaa pahvia ja se toimii nyt iPhonen pakkauksen tapaan, eli siinä on erillinen kansi, joka peittää sen kokonaan pohjaa lukuunottamatta. Siinä ei myöskään ole enää ikkunoita, vaan ensisilmäys kuulokkeisiin syntyy vasta laatikon avattua. Napit ovat nyt nätisti esillä mustalla taustalla, ja sen takana johto on löyhästi käärittynä tummansiniseen silkkipaperiin. Pohjalla on pahvinen tasku, josta löytyy sama sekoitus eri kokoisia korvatulppia, lentokoneadapteri sekä pikaopas.

Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Ensimmäisen sukupolven H3:n mukana seurasi näppärä, kova suojakotelo, johon kuulokkeet oli helppo istuttaa nätisti ja kieputtaa johto sen ympärille. Toisen sukupolven version mukana tätä koteloa ei tule, vaan säilytystä varten mukana on fleeceä/samettia muistuttavaa kangasta oleva pehmeä pussukka. Yksityiskohtana on toki kaunis, alumiininen B&O-logolla varustettu kiristin, mutta fakta on se, ettei tuo uusi pussukka suojaa kuulokkeita samalla tavalla ja pidä niitä ojennuksessa kuljetuksen aikana.

Uusi kuljetuspussukka on aiempaa hieman spartalaisempi.

Tästä muutoksesta itse asiassa tiesin etukäteen, ja pidin aiemman parin mukana saamani kotelon itselläni, ja jatkan siis sen käyttöä. Pelkät kuulokkeet yksillä korvasovitteilla oli itse asiassa ainoa, mitä kuplamuoviin käärittynä lähetin vaihtoa varten, eikä kukaan onneksi tullut muita oheistarvikkeita minulta karhuamaan, vaikka ohjeissa sanottiinkin, että tuote tulisi lähettää varusteineen mielellään alkuperäispakkauksessaan.

Miltä uudet H3:t tuntuvat sitten käytössä? Pari viikkoa pelkällä BeoPlay A1:llä pärjäilleenä on kyllä ihanaa kuulla taas stereoääntä. Pidän myös ekstrapaljon natural-värivariaatiosta. Se tuntuu korostavan alumiinisten korvanappien yksityiskohtia vielä tähtiharmaata kauniimmin – enkä ihmettele, sillä harmaa alumiini on se, josta Bang & Olufsen tunnetaan. Ainoa, joka ei tunnu ihan yhtä hyvältä, on kaukosäädin ja sen painikkeet, mutta voi olla, että se paranee "sisäänajon" myötä. Enää kuitenkaan painikkeiden sijainti vasemmalla ei tunnu yhtään omituiselta – se tunne hävisi jo muutaman viikon käytön jälkeen ensimmäisten kanssa.

Tarkkuustyöstetty alumiinirunko jaksaa edelleen ihastuttaa ja kestää tarkastelua myös läheltä. Siis todella läheltä.

Äänestä ei oikeastaan ole sanottavaa, koska verrokkiakaan ei tällä kertaa ole. Ensireaktio Poets of the Fallin Jealous Gods -levyn kanssa oli, että yläpää olisi hieman kirkkaampi kuin rikkoutuneessa parissani, mutta jos virallinen totuus on se, ettei näiden ääntä ole muutettu ensisukupolvesta, kuvittelen todennäköisesti omiani. Joka tapauksessa olen muutaman tunnin kuuntelun jälkeen taas täysin tottunut näihin ja niitä kuuntelee ihan yhtä mieluusti kuin edellisiäkin.

Toivottavasti nämä kestävät paremmin kuin edelliset. Sillä, että kuulokkeen johto jatkuvasti vääntyili edestakaisin farkkujeni taskussani pyöräillessä, oli varmasti osansa asiaan, joten aion kiinnittää siihen vähän enemmän huomiota. Ehkä alan pitää iPhonea repuntaskussa – harvemmin siihen tulee kuitenkaan ajon aikana koskettua, kun kaukosäätimen avulla pystyy hoitamaan kaiken tarpeellisen: säätämään äänenvoimakkuutta ja hyppimään eteen tai taakse Overcastissa.

Seuraavaksi ehkä myös tietokoneen äänipuoli kuntoon?

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

"Uutta" Poets of the Fallia

"Uutta" on siksi lainausmerkeissä, että Poets of the Fallin seitsemäs studioalbumi Clearview, josta nyt on puhe, julkaistiin jo 30. syyskuuta 2016. Perinteiseen tapaan kävimme ystäväni kanssa nautiskelemassa sitä livenä tuoreeltaan, tällä kertaa Tampereen Pakkahuoneella (nyt levyjulkaisun ja keikan välissä oli vain kaksi päivää parin viikon sijasta – sanojen oppiminen ennen keikkaa ei ihan toteutunut). Yhtyeen levyuutuuksista kirjoittaminen on niinikään muodostunut minulle perinteeksi, joten Clearviewistäkin olen halunnut jo sen julkaisusta lähtien kirjoittaa. Syy siihen, miksi se tapahtuu vasta nyt, ovat ristiriitaiset fiilikseni tästä albumista.



Tehdään heti kättelyssä selväksi että rakastan tätä levyä, kuten edellisiäkin. Ennen kuin albumin ensimmäinen single Drama for Life julkaistiin, arvuuttelimme, kuinka radikaalisti Poets of the Fallin tyyli muuttuisi musiikillisesti, koska yhtye uusi albumista kertovan lehdistötiedotteen julkaisun yhteydessä kokonaan visuaalisen ilmeensä, ja lehdistötiedotteessa itsessään mainittiin, että ensimmäistä kertaa levyn tuottaa ulkopuolinen tuottaja (Kentiäkin tuottanut Stefan Boman). Saatoimme huokaista helpotuksesta: Clearview on taattua Poets of the Fallia, joka ei musiikillaan  taatusti jätä kylmäksi niitä, jotka edellisistäkin albumeista pitävät.

Drama for Life on napakka aloitus levylle ja tempaa mukaansa (ja tällä raidalla esiintyy muuten ensimmäistä kertaa Poets of the Fall ihan oikeasti lyriikoissa), mutta huomaan useimmiten aloittavani kuuntelun The Game -raidasta. Tällä kertaa levyllä ei ole nimikkoraitaa, joten sitä ei voi valita suosikiksi, mutta ne seuraavat heti The Gamen jälkeen: Child in Me ja Once Upon a Playground Rainy, joissa molemmissa on kylmiä värejä nostattavat kertosäkeet ja ne kuulostavat yhtyeelle tyypillisen isoilta. Samaan kastiin voidaan lukea myös Center Stage.

Mukana on Jealous Gods -albumin tapaan myös herkempää ja rauhallisempaa musiikkia, josta pitävät huolen The Labyrinth sekä Moonlight Kissed, joista jälkimmäisessä Markon upeaa ääntä kantaa lähes kokonaan piano (ja jouset taustalla).

Vaikka kaikkia kappaleita en tässä maininnutkaan, jokaisella niistä on omat meriittinsä ja mitään en jättäisi pois.

Mistä se ristiriita sitten tulee? Ehdin kuitenkin levyä jo niin paljon suitsuttaa. Kaikki, mitä kirjoitin, pitääkin paikkansa, mitä tulee musiikkiin. Ongelma tällä levyllä on se, miten tuo musiikki on paketoitu. Kaikki aiemmat Poets of the Fallin albumit ovat minusta olleet onnistuneita miksaukseltaan ja masteroinniltaan (saatan käyttää termejä huolimattomasti, koska en ole niin perehtynyt musiikin tuottamiseen), mutta Clearview valitettavasti ei yllä lähellekään samalle tasolle niiden kanssa.

Jokainen kappale kuulostaa soivan jonkinlaisen verhon takaa – diskanttipäästä tuntuu puuttuvan yksityiskohtia ja se viimeinen kirkkaus, jota sinne kaipaisi. Lisäksi kovaäänisemmät kappaleet (kuten Drama for Life tai Shadow Play) on miksattu niin tukkoon, että kertosäkeissä eri elementit ja instrumentit tuntuvat sekoittuvan yhdeksi massaksi. Tämä on huvittavaa ja masentavaa siksi, että tukkoon miksaamisella yleensä pyritään samaan musiikki soimaan mahdollisimman "kovaa", mutta tästä huolimatta Clearview ei kuulosta yhtä "kovaääniseltä" kuin aiemmat albumit, joissa edellä kuvattuja ongelmia ei tunnu olevan.

Tuntuu, että ongelmat myös korostuvat eri tavoin erilaisilla laitteilla ja eri ympäristöissä. Autossa ja MacBook Pro:n kaiuttimilla kokonaisuus on itse asiassa yllättävän siedettävä (noh, niin siedettävä kuin ohuesti toistavat tietokoneen kaiuttimet voivat olla), mutta esimerkiksi BeoPlay H3:lla tai oikeilla kaiuttimilla ei välttämättä tee välillä mieli kuunnella levyä ollenkaan, kun ajatukset harhailevat musiikista nauttimisesta vain äänitteen ongelmiin. iTunesin taajuuskorjaimella puuttuvaa diskanttipäätä voi tuoda jonkun verran esiin, mutta patukkamiksaukselle se ei valitettavasti voi mitään.

En ole myöskään yksin mielipiteineni. Genelec Music Channel julkaisi YouTubessa sarjan Genelec Artist Roomissa taltioituja studiolivevetoja Clearviewin kappaleista, ja jokaisen kommenteista löytyy ihmetystä siitä, miten nuo tallenteet kuulostavat niin paljon albumiversioita paremmilta. Voimmeko syyttää tästä Stefan Bomania, levyn tuottajaa? Olettaisin että tuottaja näistä asioista päättää, joten liityn siihen remmiin, joka tästä tuottajavalinnasta ei pidä. On hirmu sääli, että tämä musiikillisesti upea, aiempien Poets-albumien kanssa täysin yhdenvertainen teos kärsii huonosta miksauksesta tai masteroinnista – bändi on tehnyt huippuesityksen, mutta se ei pääse loistamaan niin kirkkaana kuin se ansaitsisi. Hartaasti toivon, että ehkä joskus tulevaisuudessa Poets of the Fall voisi harkita levyn uudelleenmiksausta tai masterointia "kotikonstein" – siis siten, kuin se on aiemmillekin levyille tehty. Siitä versiosta olisin valmis maksamaan huomattavan paljonkin – Clearview on herättänyt ruokahalun, joka vain kasvaa syödessä.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Uusi kesä, uudet maisemat

Hiljaista on taas pidellyt täälläkin. Nyt voi ehkä taas hetkeksi aktivoitua kun on jotain kerrottavaakin.

Koulu on nyt siinä vaiheessa että tarvittava määrä pisteitä on kasassa ja enää on tekemättä maisterin opinnäytetyö. Tämän ympärillä oikeastaan pyöriikin koko elämäni tällä hetkellä. Tapahtumat lähtivät liikkeelle jo viime vuonna, kun teimme kaksi kurssia yhteistyössä Bang & Olufsenin kanssa. Panokseni LOUD-projektiin ilmeisesti herätti sen verran huomiota, että kysyivät, josko kesänmittainen harjoittelu yrityksessä kiinnostaisi. Samalla olin ihan pihalla siitä, mitä keksisin opinnäyteaiheekseni (jälleen kerran), ja päätinkin kysyä, olisiko B&O:n suunnalla ideoita.

Olihan siellä. Nämä kaksi asiaa niputettiin ja nyt, monen mutkan jälkeen, löydän itseni heräilemästä sunnuntaisessa Kööpenhaminassa. Saavuin tänne viikko sitten, ja tarkoitus olisi viipyä lokakuun loppuun asti – siis vähän kauemmin kuin kesä. En ole koskaan ennen pakannut näin pitkälle reissulle.

Olen tosi innoissani työpaikasta ja projektista. Pääsen kurkistamaan kulissien taakse, miten Bang & Olufsenin maailmankuulut tuotteet syntyvät. Tapaan oikeassa elämässä niitä ihmisiä, jotka ovat niiden parissa työskennelleet. Se tuntuu oikeastaan aika epätodelliselta. Teimme lyhyen tutustumiskierroksen toimiston eri kerroksiin ja oloni oli kuin pikkulapsella karkkikaupassa. Kaikkialla tuotteita, siellä täällä prototyyppejä ja niiden palasia. Eikä huonosta äänestä tarvitse kärsiä.

Ensimmäinen viikko on ollut hidasta. Opiskelukaverini Aallosta, jonka kanssa teemme tätä projektia ja joka on täällä ehtinyt jo pidempään asua, lähti vähäksi aikaa takaisin Suomeen, samoin kuin esimieheni Ruotsiin, joten olen tarkkojen työaikojen puuttuessa yrittänyt totutella päivittäiseen elämään uudessa kaupungissa sekä orientoitua projektiin. Ei kenenkään mielestä ihan paras vastaanotto, mutta minkäs teet. Kyllä se tästä.

Moni asia on vielä kuitenkin epävarma, kuten se, missä asun. Kööpenhaminasta on tunnetusti vaikea löytää asuntoa, eikä asuminen ole halpaa. Ensihätään saimme onneksi järjestettyä Airbnb:n. Se on luonnollisesti vielä kalliimpaa, mutta asumiskulut on onneksi luvattu firman puolesta hoitaa. Muuten harjoittelu on B&O:n politiikan mukaisesti palkatonta, mikä toki aika paljon kyrsii puolin jos toisinkin, mutta koen, että se sulka, jonka tästä hommasta saa hattuunsa, on sen väärti. Ja ties vaikka jalkaa saisi ujutettua oven väliin tällä aikaa...

Oma eläminen joka tapauksessa mietityttää. Totesin heti, kun kuulin, ettei päivittäisiä työmatkoja (junalla) korvata, että tarvitsen polkupyörän samantien. Kööpenhamina on maailman paras pyöräilykaupunki ja toki jo ennestään pyörän hankinta oli listalla, mutta tämä sai vipinää virsuihin. Löysinkin itselleni paikallisesta "Tori.fi:stä" nopeasti erittäin huokean menopelin. Jos menen toimistolle, työmatka on noin 14 kilometriä – ei siis mikään mahdoton rasti. Tässä on vain voitettavaa – säästän rahaa joka kerta kun en lataa rejsekortia (paikallinen matkakortti) ja kuntokin kohoaa. Pyörällä on lisäksi kaikkein helpointa tutustua eri paikkoihin.

Henkilökohtaiset finanssit pitää yrittää pitää jotenkin tasapainossa, mutta tärkeää on myös se sosiaalinen puoli, ja se tuottaa minulle aina hankaluuksia. Heti ensimmäisenä päivänä, kun olin majoittautunut iski epätietoisuus ja jopa tietynlainen epätoivo. Viikonloppu – mihin mennä, mitä tehdä, mistä saa ruokaa, näin edespäin. Minä olen sellainen tyyppi, joka käpertyy tosi mielellään omaan koloonsa kun tekemistä ei ole ja lähimmän hyvän ruokakaupan sijainti on tiedossa (tällä hetkellä se on Lidl, aivan kadun toisella puolella). Kun kukaan ei ole näyttämässä paikkoja eikä edes ole ketään, jonka kanssa jakaa tämä epätietoisuus, jonka kanssa voisi lähteä tutkimaan paikkoja, se tietyllä lailla lamaannuttaa.

Olen pakottanut itseni lähtemään ulos katselemaan ympärilleni, ja nyt kun minulla on oma pyörä, se on entistä helpompaa, mutta silti tuntuu kuin vain olisi sumussa yksin omassa pääkopassani. Ei ole mitään päämäärää. Sen pitäisi olla vapauttavaa, koska voit tehdä mitä vain, mennä mihin vain, ja vaikka itselläni ei olekaan tapana suunnitella elämääni kovin pitkälle, tämä vaatisi nyt sellaista spontaaniutta jota minulta ei löydy.

Muistelen tunnetilojen olleen vähän samansuuntaisia muutettuani Helsinkiin kuusi vuotta sitten, mutta toki Helsinki ei ollut silloinkaan aivan vieras kaupunki, ja silloin pääsi heti kiinni rutiineihin – aamulla kouluun pajalle, iltapäivällä pois. Kööpenhamina on ihan uusi paikka, ja rutiineista ei voi kyllä vielä hyvällä tahdollakaan puhua. Työpaikkojakin on kaksi, mistä valita (B&O:n toimisto kaupungin ulkopuolella ja Underbroen, maker space aivan keskustassa).

Useampikin kaveri sekä perheenjäsenet ovat lupailleet tulevansa visiitille jossakin vaiheessa kesää ja syksyä, joten odotan sitä innolla ja toivon, että siihen mennessä olen tutustunut paikkoihin ja oppinut viihtymään sen verran, että voin näyttää kaupunkia heillekin.

Ei siis auta kuin yrittää pistää kaikki mahdolliset pyörät pyörimään.


torstai 17. marraskuuta 2016

Dubai (Design) Week 2016

Lokakuun lopussa järjestettiin Dubain designviikko, tänä vuonna toista kertaa. Mukana oli myös meidän koulusta viisi projektia, jotka olivat osana Global Grad Show -näyttelyä. Näyttely toi yhteen töitä yli 50 muotoilukoulusta ympäri maailman.

Hauskaa tässä oli se, että jokaisen työn tekijä (tai yksi projektiryhmästä) haluttiin paikalle, mukaan näyttelyyn. Minulle ja neljälle muulle Aallon muotoilijaopiskelijalle (plus yksi bonusmatkustaja!) tämä tarkoitti Dubain-matkaa, joka kävi merkillisen vähän kukkarolle, koska lennot ja majoitus oli kustannettu järjestäjien puolesta. Itse olin edustamassa alkuvuodesta Bang & Olufsenin kanssa tehtyä BeoSound Orbit -prototyyppiä, joka oli näyttely-yleisön katseltavana ja käpälöitävänä. Lisäksi lähti Koto-pientalo, Lightbound-kommunikaatiojärjestelmä, rikosseuraamuslaitokselle suunniteltu piknik-grilli, Not a Matter of Taste eli syötävät selluloosa-astiat, sekä Hilla-yövalo.

Toki myös odotus oli, että näyttelyssä sitten edustetaan – samalla on mahdollisuus verkostoitua muiden suunnittelijoiden kanssa ja kenties löytää sijoittajia omalle projektilleen. Mutta toisaalta, kukaan meistä ei ollut aiemmin käynyt Dubaissa, ja tuntui hullulta jättää käyttämättä tilaisuus myös katsella ympärilleen. Niinpä näyttelyssä tuli ehkä edustettua hieman laiskemmin kuin mitä olisi toivottu...

Itse näyttelystä ja Design Weekistä voi lukea lisää Aallon CoID-ohjelman sivuilla, kirjoitimme sinne pienen yhteenvedon viikosta. Itse ajattelin kerrata enemmän yleisiä kuulumisia ja mitä se reissun huomattavan iso "epävirallinen osuus" pitikään sisällään.

Lennot olivat Turkish Airlinesilla, Istanbulin kautta sekä mennen että tullen. Ensireaktioni tähän oli lievästi kauhistunut koska Turkin turvallisuustilanne, mutta kuten sain myöhemmin kuulla ja myös matkalla huomata, Turkish Airlines on arvioitu yhdeksi maailman parhaista lentoyhtiöistä. Ruokaa tarjoiltiin joka lennolla ja se oli erinomaista, ei pelkästään lentokoneruoaksi vaan ihan yksinkertaisesti ruoaksi. Siinä oli makua ja esimerkiksi tomaattikastikkeet maistuivat kotitekoiselta, pitkään haudutetulta. Economy-luokassakin varusteluun kuului infotainment-järjestelmä, josta löytyi paljon elokuvia ja muuta viihdettä (menomatkalla katsoin Star Trek Beyondin). Jatkuvasti pidettiin huolta matkustusmukavuudesta, palvelu pelasi moitteitta. Mahtavaa!

Etukäteen minulle oli epäselvää, missä ja miten oikein tulisin yöpymään. Grad Show'n osallistujille oli varattu majoitus Downtownin Rove-hotellista, mutta sain tietää, että minut oli unohdettu listoilta. "Onneksi" en ollut ainoa, jolla tällainen ongelma oli, ja huoneisiin sijoittuminen saatiin järjestymään parhain päin: sain nukkua omassa sängyssä, ei tarvinnut avata varavuodetta ja huonekaverikin oli omaa sakkia. Tämä Rove-hotelli oli erittäin siisti ja uudenaikainen, olihan se valmistunut vasta noin puoli vuotta sitten. Sijainniltaan se oli erinomainen, aivan kävelymatkan päässä Downtownin turistirysistä sekä metrolinjasta.

Designviikon varsinainen päänäyttämö oli muutaman kilometrin päässä sijaitseva, toistaiseksi hieman yksinäinen saareke, Dubai Design District (D3). Sinne ja sieltä takaisin hotellille oli järjestetty jatkuva, ilmainen bussiliikenne, joten sen etäisyys ei haitannut. Bussin aikataulujen noudattaminen jätti toivomisen varaa, mutta kauheasti ei viitsi ilmaisuuden takia siitä nurista.

Dubai Design Districtin arkkitehtuuria. Hetkeä kuvan ottamisen jälkeen meille sanottiin, ettei alueella saa kuvata ilman lupaa, mitä pidimme erikoisena.

Ihmettelimme kovasti tuota Design Districtiä. Se vaikutti olevan vain kokoelma sieluttomia lasi-metallirakennuksia keskellä ei-mitään, ja tuntui siltä, että sieltä tämä "design" puuttui kokonaan. Tosin kuten koko Dubai muutenkin, alue oli vielä aivan kesken ja siksikin vaikutti kovin kuolleelta.

Ensimmäinen matkapäivä, joka alkoi jo Suomessa, kerkesi meillä venymään noin 40-tuntiseksi: lento Helsingistä lähti illalla, ja perillä Dubaissa oltiin varhain aamulla, ja siitä olikin sitten suunnattava näyttelyä kasaamaan. Päivä meni pitkälti laiskotellessa ja Arabian lämpöön ja aurinkoon totutellessa, sillä saimmekin etukäteen paikan päälle lähetetyt työmme vasta illansuussa, pitkän odottelun jälkeen.

Global Grad Shown näyttelyarkkitehtuuri oli virkistävä tuulahdus lasin ja metallin sieluttomuuden keskellä.

Illalla lähdimme vielä tutkimaan "lähiostaria", The Dubai Mallia, ruokapaikkojen toivossa ja intialaiseen päädyttiin. The Dubai Mall on maailman suurin ostoskeskus, mitä on vaikea tajuta ensisilmäyksellä – vasta kun siellä oli aikansa kierrellyt, sen massiivisuus alkoi hahmottua. Hyvin nopeasti tituleerasimme sen ostoshelvetiksi, satoine luksusliikkeineen sekä turisteineen, ja vannoimme, ettemme sinne enää tällä reissulla astu (toisin kävi).

Uni kyllä kaiken sen jälkeen maittoi, vielä kun sai säädettyä huoneen lämpötilan hyytävästä 22 asteesta 25 asteeseen.

Aamu alkoi aina hotellin mainiolla ja runsaalla aamupalalla. Munat sai haluamassaan muodossa tilata suoraan keittiöstä tuoreena. Lisäksi oli erilaisia smoothieita, hedelmiä ja tietysti normaalit croissantit, (kalkkuna)pekonit ja paahtoleivät sekä kahvit ja teet.

Vihreä shakshuka oli minulle uusi tuttavuus. Sellaisen söin useampana päivänä. Pulloissa on mansikka- ja mangosmoothieita, ja säilykepurkeissa mehuja.

Ensimmäisenä Dubaissa herättynä aamuna oli "läsnäolopakko" D3:lla, mutta itse kävin siellä lähes joka päivä muutenkin piipahtamassa, kun sain tietää, että näyttelystä katkaistaan illalla sähköt: BeoSound Orbit ei ole tässä vaiheessa mikään plug and play -systeemi, vaan vaati joka käynnistyksellä tietyn sarjan poppakonsteja ja sadetanssiliikkeitä toimiakseen. Se ei ollut auringonvalosta erityisen mielissään, mitä osasin odottaa.

Yksi suurista jutuista, joita odotin näkeväni reissulla, oli Burj Khalifa, maailman korkein rakennus. Sekin sijaitsi kivenheiton päässä hotellista, ja sitä ihastelin joka päivä, varmaankin jo ihan muiden ärsytykseksi asti. Tuonne on päästävä, silläkin uhalla että korkeanpaikankammoni tekee jaloista hyytelöä näköalatasanteella. Burj Khalifa oli designviikon ajan valaistu upeilla, liikkuvilla valoinstallaatioilla. Varmasti myös maailman suurin LED-näyttö.

Illalla oli Grad Shown avajaispartyt, jossa ei tarvinnut istuskella kuivin suin tai tyhjin vatsoin. Arabiemiraateissa ei juuri myydä tai nautita alkoholia, mutta noissa pippaloissa mitä erilaisemmat alkoholijuomat virtasivat. Itse nautin ruokapuolesta: oli pientä naposteltavaa, jota sai napata aina kun sellaista näki ohi menevän tarjoilijan hyppysissä. Suklaabrownieita tuli vedettyä melkein kaksin käsin.

Burj Khalifa D3:lta nähtynä. Valoshow on juuri käynnissä.

Kiersimme toisena iltana Burj Khalifan ja näimme myös The Dubai Fountainin, maailman suurimman (tähän tottuu nopeasti) koreografioidun suihkulähteen, esityksen. Kierros päättyi Dubai Mallille, kuinka ollakaan. Halusimme nähdä myös sitä oikeaa, perinteisempää arabialaista elämää, ja oli selvää, että sitä ei täällä pilvenpiirtäjien varjossa ole. Seuraavana iltana otimme metron vanhaan kaupunkiin, joka myös Dubaista löytyy.

Dubain metro on muuten maailman pisin (heh) automatisoitu metrolinja. Täältä löytyy kaikki ne hienoudet, jotka Helsinkiinkin piti tulla, laituriovineen päivineen. Kaikki toimi. Mielenkiintoisesti junissa on ykkösluokan vaunu sekä naisille oma vaunu – tosin on tarkennettava, että naiset saavat kyllä matkustaa missä tahansa vaunussa, mutta miehet eivät saa mennä naisten vaunuun, sakon uhalla.

Vanhassa kaupungissa totesimme vihdoin löytäneemme sen, mitä haimme, kun sukelsimme paikallisten ihmisten seassa basaarien kapeilla kujilla, joilla myytiin vaikka ja mitä. Sieltä löytyi myös yksi reissun henkilökohtainen ruokasuosikkini: intialaista katuruokaa. Kymmenellä dirhamilla (noin 2,5 euroa) sai pussillisen friteerattuja kasvisherkkuja, ja kahdesta pussillisesta tulimme jo koko viiden hengen porukka täyteen.

Herkullista ja halpaa intialaista katuruokaa. Ilmaisia maistiaisiakin tarjoiltiin ennen ostopäätöstä, mikä ilahdutti meitä kovasti.

Joka päivä tuli hyödynnettyä hotellin uima-allasta rentoutumiseen ja polskutteluun. Mutta vaikka sitä tunteekin olevansa keskelle aavikkoa kovalla rahalla rakennetulla keinokeitaalla, Dubai on oikeasti myös rantalomakohde. Suuntasimme taksilla (joka on muuten hyvin edullinen matkustusmuoto) Jumeirah Beachille, kahden suunnattoman palmunmuotoisen saaren välimaastoon, kokeilemaan miten Persianlahden vesi kannattelee. Uskomattoman lämmintähän se oli, jopa minulle, joka yleensä alkaa vakavasti harkita saunasta uimista vasta kun vesi on yli 20-asteista.

Rannalle oli muutama muukin eksynyt, mutta sekaan mahtui mainiosti.

Yllätyin kovasti siitä, että en juuri polttanut itseäni auringossa, vaikka pitkälti laiminlöin aurinkovoiteen käytön ja Suomessa palan jopa sisällä ikkunan ääressä työpäivän aikana. Dubain ilma on hyvin harmaata ja silmänkantamattomiin ei kaupungissa nähnyt, joten ehkä tämä harmaus, johtui se sitten liikenteen saasteista tai aavikon pöllyävästä hiekasta, suodatti ratkaisevasti haitallista säteilyä pois.

Seuraavana iltana suuntasimme taas vanhaan kaupunkiin. Olimme viime kerralla löytäneet joen rannalta viihtyisiä ja kohtuuhintaisia ruokapaikkoja, ja halusimme palata sinne nauttimaan evästä. Koska oltiin Arabiassa, pitihän se shisha eli vesipiippu tilata "jälkiruoaksi". Minulle tämä oli ensimmäinen kerta kun sitä kokeilin, pelonsekaisin tuntein. Ei se juuri noussut päähän, vaikka tarjoilija varoitti double apple -maun olevan voimakas. Kurkunpäähän kyllä koski, jos savut puhalsi ulos liian nopeasti.

Shishan makuun päästiin taas seuraavana iltana, osana aavikkosafaripakettia. Se ei sentään hotellin hintaan kuulunut, mutta onneksi lähdettiin. Valkoinen Land Cruiser haki meidät hotellilta, ja noin tunnin ajomatkan päässä ajettiin tieltä sivuun, dyyneille. Aluksi "ensimmäistä päivää" töissä olevan kuljettajamme ajotapa tuntui turhankin hurjalta, kun kaahasimme dyyniltä toiselle ja hiekka pöllysi, auton kallistellessa välillä siihen malliin että ihmettelimme, ettei se kellahtanut kumoon. Lopulta ainakin itse aloin nauttimaan menosta. Välissä pysähdyttiin ihailemaan auringonlaskua, ja matka jatkui siitä aavikkoleiriin. Siellä odotti kameliajelua, napatanssia, virvokkeita ja notkuva arabialainen buffet, josta syötiin vatsat täyteen. Tällä kertaa meloninvivahteinen shisha nousi oikeasti päähän, ja höpöltähän se tuntui. Ohi se meni suhteellisen nopeasti.

Auringonlasku Dubain punaisella aavikolla.

Mall of the Emirates on Dubain toiseksi suurin ostoskeskus. Saimme tietää, että siellä oli laskettelukeskus, jossa on pingviinejä. Absurdi ajatus, mutta pitihän heitäkin käydä katsomassa. Sekä uuden konseptin mukaista Apple Storea. Tunnelmaltaan Mall of the Emirates oli huomattavasti Dubai Mallia mukavampi. Se ei vaikuttanut niin suurelta ja sieluttomalta.

Ilmaiseksi pingviinejä sai katsella vain lasin takaa.
Paluumatkalla pingviiniodysseialta päätepysäkki oli taas The Dubai Mall. "Katsokaa, nuo ottavat tuolla noita tyhmiä pilvenpiirtäjänkoskettelukuvia. No, otetaan mekin!"

Pingviiniodysseialta palattuamme olikin aika ottaa bussi D3:lle ja purkaa näyttely, pakata työt takaisin laatikoihin odottamaan kyytiä Suomeen. Päivä oli tuntunut pitkältä ja puolet porukasta oli saanut flunssaoireita, joten päätimme ihan rehellisesti tilata pizzat hotellille läheisestä pizzeriasta. Monet muut näyttelyyn osallistuneet lähtivät jo tänään paluumatkalle, me huokaisimme syvään helpotuksesta, että meillä oli vielä yksi päivä aikaa nauttia lämmöstä ja uima-altaasta, tosin kipeimmillä matkailijoilla tuo päivä meni suurelta osin lepäillessä.

Viimeisenä iltana minun oli pakko se toteuttaa: Burj Khalifaan singahtaminen 10 m/s hissillä. Kaksin tai porukalla jaettuna kokemus olisi varmasti ollut vielä upeampi, mutta en saanut ketään houkuteltua mukaan – seuranani oli sen sijaan koko Intia, tai ainakin puolikas. Ja oma kamera. Onneksi päätin ottaa jalustan mukaan reissuun, siitä oli hyötyä jatkuvasti, mutta etenkin Burj Khalifassa maisemien kuvaaminen ei olisi onnistunut millään ilman sitä.

Ja olivathan ne maisemat henkeäsalpaavat. "Vain" 450 metrin korkeudessa oleva rahvaan näköalatasannekin oli niin ylhäällä, ettei korkeanpaikankammoni aktivoitunut ollenkaan, ja saatoin keskittyä näkymien ihailuun ja kuvaamiseen. Ylhäällä huomasi saman alas päin katsellessa mitä maasta kohti Burj Khalifan huippua tähyillessä: jos ei tiedä, miten suuri jokin on, sen kokoa ei voi tältä etäisyydeltä hahmottaa. Alhaalta torni itsessään ei näyttänyt yhtään suurelta eikä näköalatasanne vaikuttanut olevan korkealla, mutta ylhäältä kun näki Rove-hotellin kutistuneen sokeripalaksi, tajusi miten kaukana maasta ollaan – ja vielähän Burj Khalifa jatkui miltei 400 metriä tasanteelta ylöspäinkin.

Burj Khalifan näköalatasanteella ei ollut vaikeaa päästä lasin ääreen ottamaan kalansilmäselfieitä.

Haikeus alkoi iskeä hissillä alaspäin tullessa ja viimeisen kerran Dubai Mallilta hotellille tallustellessa: muutaman tunnin päästä oltaisiin taas kentällä, odottelemassa lennon lähtöä kohti Istanbulia ja Helsinkiä.

Ensisilmäyksellä Dubaista on vaikea löytää mitään aitoa. Se on ihmemaa ja vastakohtien kaupunki. Tuolla kohoavat maailman korkeimmat ja ehkä myös koreimmat pilvenpiirtäjät, ja tästä aidanraosta näkee, miten orjatyötä muistuttavissa olosuhteissa ne rakennetaan. Tässä on kukoistava kaupunki, tuossa on aavikkoa, jossa ei kasva mikään. En ehkä koskaan haluaisi asua Dubaissa, mutta kaikesta huolimatta, oli kunnia päästä käväisemään huipputyyppien kanssa. Tätä reissua muistellaan pitkään, eikä koskaan unohdeta.

Käärityissä housunlahkeissa Suomeen kulkeutui odottamaton tuliainen: ripaus aavikon punaista hiekkaa.