Heippa, 2015! Moi, 2016!

Vuosi 2015 on juuri jätetty taakse ja seuraava toivotettu tervetulleeksi. Meillä ei ammuttu raketteja ollenkaan, mutta muiden valoshowsta pääsi onneksi nauttimaan Vilniemellä ihan oman ikkunan takaa. 

Ylipäätään tuntuu, että uudenvuoden juhlinta on mennyt meillä pienempään tai laiskempaan suuntaan – muistan lapsuudesta kun kutsuttiin kummit kylään ja pöytä katettiin kaikenlaisilla pienillä herkuilla. Nyt tehtiin joulukinkun jämistä hernesoppa, mikä oli sekin todella maukasta, mutta jotenkin kaipaan sitä vanhaa tunnelmaa. Tuli myös saunottua ja istuttua takkatulen ääressä kolmea koiraa viihdyttäen ja televisiota katsoen.

Millainen sitten oli mennyt vuosi? 

Nyt kun mietin, se taisi olla ensimmäinen jonka vietin kokonaan, siis sekä kevään että syksyn, yliopisto-opintojen parissa. Mukaan mahtuu paljon mielenkiintoisia projekteja ja kokemuksia. Ehkä tärkein niistä oli taiteen kandidaatin opinnäyte, jonka tein keväällä: kaasugrillin suunnitteluprojekti. Varsinaisen suunnittelun lisäksi oli upeaa nähdä suunnitelman pohjalta valmistettu prototyyppi, jonka kehitystä on syksyn mittaan jatkettu.

Kesä vierähti suurimmalta osin Lahden ja Helsingin väliä Onnibussilla matkustaen: pääsin muotoilijaharjoittelijaksi Suomen Muotoilusäätiöön. Harjoittelu oli antoisa kokemus paitsi siksi, että päästiin tekemään oikeita projekteja oikeiden asiakkaiden kanssa ja kokeneiden ammattilaisten coachauksessa, mutta oli myös mukavaa tutustua hieman lähemmin Lahteen, joka on minulle ollut tähän asti vain yksi läpiajettava paikka matkalla kaakonkulmalta Tampereen seudulle ja takaisin.

Syksyllä aloitin taiteen maisterin opinnot, vielä ilman kanditutkintoa tosin. Tästä kirjoitin syyskuussa enemmän. Kanditutkintokin on nyt viimein hallussa, ja kävin pokkaamassa todistuksen joulun alla järjestetyssä publiikissa. Välietappihan se käytännössä on, mutta silti on syytä iloon – nyt saa käyttää teollisen muotoilijan "arvonimeä". Me olemmekin tällä haavaa viimeiset Aallosta valmistuvat teollisen muotoilijat, kandipuolelta siis, koska tutkinnonuudistuksen myötä tätä koulutusohjelmaa ei enää ole olemassa, vaan se on yhdistetty muutaman muun ohjelman kanssa pelkäksi "muotoiluksi".

Mutta se koulusta. Mitä muuta tapahtui?

Ainakin kahdet häät ja yhdet hautajaiset. Päivittelin itsekseni kesällä, että en ole käynyt varmaan kymmeneen vuoteen kenenkään häissä, ja tänä vuonna käyn kaksissa. Ei valittamista, oli mahtavaa olla mukana todistamassa, kun kaksi upeaa paria saivat toisensa ja juhlistaa sitä päivää. Ehdottomia kesän kohokohtia.

Loppukesästä jouduin sanomaan hyvästit sedälleni, joka hukkui yrittäessään sukeltaa veden pohjaan juuttunutta ankkuria pois. Emme olleet oikeastaan pitkään aikaan olleet tekemisissä keskenämme. Mitään draamaa siihen ei minun osaltani liity, elämäntilanteet vain olivat sellaiset, että harvoin kohdattiin. Mutta lapsena vietimme paljon aikaa hänen kanssaan, koska hän asui aivan naapurissa ja aina oli hauskaa. Ne kivat muistot ovat ne, jotka sedästäni minulle jäävät. Olen siitä iloinen, varsinkin kun mummin kuoleman jälkeen ollaan puhuttu tätini kanssa siitä, miten suvun sisäiset välit ovat olleet tietyiltä osin tulehtuneet jo pitkän aikaa, ja ne ovat jättäneet monille myös sellaisia muistoja, jotka satuttavat. Toivottavasti joskus asianosaiset tajuavat, että kaunan kantaminen ei ole mielekästä.

Asun edelleen itsekseni, yksiössäni Herttoniemessä. Mietin syksyllä, että olen itse asiassa verrattaen onnellinen asuessani tuolla. Verrattaen siis siihen, miten erilainenkin tilanne se voisi kroonista Helsinki-angstia potevalle olla. Vanha Herttoniemi on tuntunut kaikkein eniten kodilta poissa kotoa tähän asti. Poikakaveri on ehdotellut välillä yhteenmuuttoa, mutta jotenkin tuntuu, etten ole valmis juuri nyt sellaiseen muutokseen elämässäni – ja ylipäätään muuttoon. Pelkään päästää irti siitä tietynlaisesta vapaudesta, mikä yksin asumiseen liittyy.

Mitä sitten odotan tulevalta vuodelta? Minulla ei ole tapana tehdä uudenvuoden lupauksia, mutta toivon, että 2016 on se vuosi, jolloin saan piiskattua itseäni riittävän kovaa päästäkseni vihdoin ns. rantakuntoon. Pääsin menneenä vuonna taas jonkinlaiseen rytmiin punnerrusten kanssa, ja olen niiden tulosten myötä saanut sen verran uutta itsevarmuutta, etten halua jättää leikkiä siihen.

2016 on minulle siitä erityinen vuosi, että kesällä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun siirryin "pimeältä puolelta valoisalle puolelle", eli PC:stä Mac-käyttäjäksi. Paljon on ehtinyt tapahtua siinä ajassa, mutta siihen palaan lähempänä "merkkipäivää".

Nyt toivotaan vain kunnon talvea eli paksuja hankia ja riittävän kylmää, ettei kaikkia teitä ja talviajon nautintoa pilata suolaamalla. Tästä se taas lähtee!

Parrankasvun ilot ja inhot

Parrat ovat nykyään huudossa. Niitä näkee todella monen miehen kasvoilla ulkona liikkuessa, ja pidän siitä. Kuitenkin sen sijaan että käsittelisin partaa yleisellä tasolla muoti-ilmiönä, ajattelin pohtia, mitä se merkitsee minulle.

Oma suhtautumiseni partaan on vaihdellut vuosien mittaan. Kun naamani oli vielä lapsenomaisen sileä, olin varovaisen innostunut naamakarvoituksen ideasta. Kaikki kuitenkin muuttui, kun ensimmäiset hahtuvat alkoivat ilmestyä nenän alle joskus yläasteella. Ne olivat ne paljon puhutut amisviikset, ja inhosin niitä syvästi, koska koko muu naama oli edelleen sileä. Koko partajuttu hävetti minua, enkä kehdannut pyytää isältä lainaksi partakonetta, vaan trimmailin untuvia pois kynsisaksilla – taktiikka, joka toimi yllättävän hyvin, ja pitkään.

Partakonetta aloin käyttää oikeastaan vasta, kun lähdin lukion jälkeen Helsinkiin opiskelemaan, syksyllä 2011. Sain isältä hänen vanhan matka-Brauninsa, jota käytän vieläkin. Pärjäsin niin kauan ilman, koska parrankasvu on kiihtynyt minulla todella hitaasti, ja tuossakin vaiheessa se oli vielä vähäistä, syystä joka on minulle mysteeri. Ensimmäisen lukuvuoden aikana leuka kyllä petrasi suht hyvin viiksiin nähden.

Intissäkään naamaa ei tarvinnut ajaa kuin muutaman kerran viikossa – edellisenä päivänä ajeltu naama meni yleensä vielä hyvin läpi lomillelähtötarkastuksessa. Intin aikana suhtautumiseni partaan muuttui. Olin alkanut pitää siitä, vaikka ajelin sitä koko ajan pois palvelusohjesäännön puitteissa. Intin jälkeen se ei edelleenkään kasvanut muutakuin leukaan ja viiksiksi, joten pidin niitä pitkään suht siistinä, lyhyenä sänkenä.

Vaikka lähtökohtani parrankasvattamiseen ovat edelleen heikot, noin kaksi ja puoli kuukautta sitten kyllästyin pikkusänkeeni ja annoin sen vain kasvaa. Olen yrittänyt samaa muutamasti aiemmin, mutta aina tietyssä pisteessä olen palannut sänkeen. Nyt pääsin yli siitä vaiheesta, jossa kaikki törröttää joka suuntaan ja kutittaa. Tässä ajassa on ehtinyt huomaamaan, että tukkani kasvaa suunnilleen kaksi kertaa partaani nopeammin. Haluaisin sen olevan toisinpäin, koska mitä pitempi tukka, sen hankalampi tukka. Olen jo pari vuotta leikannut tukan itse ja suhteellisen usein, jotta se pysyisi kurissa.

Mutta takaisin partaan. Kuva on otettu eilen, ja ilokseni tätäkin viritystä voi varmaan jo alkaa sanoa parraksi, vaikkei se ole komea ja tuuhea kuin millaisesta haaveilen. Olen välillä miettinyt, että pitäisikö se ajaa pois, näyttääkö se rujolta, mutta en ole tohtinut. Nyt on marraskuu eli Movember, ja sen aluksi naama olisi pitänyt ajaa sileäksi, mutta koska tähänkin pisteeseen pääsemiseksi meni näin kauan, en saisi juuri mitään aikaan kuukaudessa.

Se ei kuitenkaan ole suurin syy. Parrasta on kuin varkain tullut osa identiteettiäni. Nyt ymmärrän kaiken sen puheen. Pidän parran tuomasta maskuliinisesta vivahteesta ulkonäkööni. Minulle on myös sanottu, että se vanhentaa minua – mikä ei sekään haittaa yhtään. Pikkuveljeni on antanut minulle uuden lempinimen Taikuri, Muumilaakson tarinoissa esiintyneen taikurin partamallin mukaan.

Olen odottanut, milloin saisin poskillekin sekä leuan alle jotain peitettä. Untuvaa niissä on ollut pitemmän aikaa, ja vasta viimeisen vuoden aikana sekaan on alkanut hitaasti ilmestyä hieman vakavammin otettavaa lajia. Vielä sillä ei kuitenkaan kokopartaa saa aikaan. Olen usein kadehtinut kavereitani, jotka voivat kasvattaa kokoparran tuossa tuokiossa – tai ainakin siltä se minun näkövinkkelistäni vaikuttaa. Kadehdin heitä, jotka valittavat, miten usein joutuvat ajelemaan pitääkseen kasvonsa siisteinä.

Vaikka olen jo 23 ja vielä saattaa kestää vuosia, haluan pysyä kuitenkin optimistisena ja jatkan poskihierontaa. Parta on muuttunut minulle inhokista unelmaksi.

Kuvien arkistointia, 2015

Kirjoitin tammikuussa 2013 asiaa omasta valokuvaustyönkulustani. Silloin kerroin siitä, miten olin aloittanut arkistoinnin iPhotossa, ottaen myöhemmin mukaan Lightroomin ja lopulta päätöksestä siirtyä kokonaan Lightroomiin.

Kahden ja puolen vuoden aikana en ole hetkeäkään katunut päätöstä siirtää kaikki kuvat pelkästään Lightroomin alle – systeemi on toiminut erittäin hyvin ja lopullinen ero iPhotosta, jota inhosin aina vain enemmän, tuntui vapauttavalta. Lightroom on varsinkin Retina-näytöllisellä MacBook Pro:lla kuin rasvattu salama ja sen logiikka sopii edelleen minulle kuin nenä päähän. En haikaillut missään vaiheessa Aperturen perään, etenkään sen jälkeen kun Apple julkisti lopettavansa sen kehityksen Photos for Mac –ohjelman esittelyn myötä. Photos (käytän englanninkielistä nimeä selkeyden vuoksi) liittyykin tähän kirjoitukseen oleellisesti.

Minulla on kaksi kameraa, joilla kuvaan. Ensimmäinen niistä on uskollisesti vuodesta 2007 palvellut Nikon D80, jonka otan mukaan kaikkialle, jossa kuvittelen vähänkään haluavani/joutuvani ottamaan laadukkaita kuvia. Toinen kamera on aina taskussani, nimittäin iPhone 5. Vaikka se ei kuvien laadussa vedä vertoja oikealle järjestelmäkameralle, sillä on ikuistettu monia mukavia hetkiä. Se onkin ehkä jopa tärkeämpi oman elämän dokumentointia ajatellen ihan jo siksi, että se on aina mukana.

Lightroom ja järjestelmäkamera ovat selvästi luodut toisilleen. Tähän mennessä olen heittänyt sekaan myös iPhonella ottamani kuvat, mutta se on tuntunut koko ajan tietyllä tapaa "väärältä", koska niiden laatu vaihtelee paljonkin, ja mukana ovat myös videot. Aluksi pidin Lightroomin videotukea hyvänä asiana, mutta aika on opettanut, että kun avaan Lightroomin, haluan keskittyä täysillä Nikonilla ottamiini RAW-kuviin – iPhonesta tulleet kuvat ja videot tuntuvat olevan lähinnä tiellä. En oikeastaan ikinä edes muokkaa niitä, koska JPEG-pakattujen kuvien säätö on lähinnä masentavaa touhua.

Applen julkaisema Photos for Mac oli se kauan kaipaamani ratkaisu tähän pulmaan. Jätin Mac OS X Yosemiten väliin, ja päivitin puolitoista kuukautta sitten suoraan Mavericksista El Capitaniin, joten Photos on minulle hyvinkin uusi tuttavuus.

Vaikutelma Photos-ohjelmasta on ollut positiivinen tähän mennessä: se on simppeli, no-bullshit -työkalu, johon kuvat voi heittää. Säätömahdollisuudet kalpenevat Lightroomille, mutta se ei haittaa. Erityisen hyvää siinä on iPhonesta tuttu kuvien paikkadataan perustuva automaattinen järjestely, koska en koe suurta kiinnostusta alkaa käsin järjestelemään kuvia käsin kahdessa paikassa. Kaikkien näiden valossa Photos on ideaali sijoituspaikka iPhonen kuville – sen avulla pääsen helposti käsiksi niihin silloin kun haluan, eivätkä ne turhaan häiritse taiteelleni varattua Lightroom-katalogia. Lisäksi Photos siirtää kuvat automaattisesti iCloudin kautta My Photo Stream -ominaisuutta hyödyntäen, mikä on sekin ehdoton plussa.

Varsinainen siirto Lightroomista hoitui hyvin yksinkertaisesti – siirsin Lightroomissa kaikki iPhonella otetut kuvat yhteen kansioon, jonka pudotin Photos-ohjelmaan ja katsoin, miten taika vaikutti. Prosessi piti tosin tehdä erissä, koska samannimisiä tiedostoja oli joitakin. Lisäksi osasta kuvista puuttuivat jostain syystä EXIF-tiedot kameran malli-informaation osalta, joten ne piti poimia pakasta käsin. Lopputulokseen täytyy taas kerran olla tyytyväinen.

Ekaluokkalaisena jälleen kerran

Niin vain on kolme vuotta vierähtänyt teollisen muotoilun opintoja tällä jantterilla. Aika on mennyt nopeasti ja paljon mielenkiintoista on ehtinyt tapahtua. Kandidaatin paperit ovat minulla parin kurssin lopputöitä vajaa valmiit, opinnäytteen tein menestyksekkäästi keväällä. Meillä periaatteessa kanditutkinto on suoritettava kokonaan, ennen kuin voi alkaa tekemään maisteriopintoja, mikä on kuulemma joihinkin muihin yliopistoihin verrattuna jäykempi käytäntö, mutta minusta harvinaisen selkeä.

Jos kursseja ei ole enää paljon suorittamatta, maisteriopintoihin siirtymiseen voi anoa lupaa, kunhan loput kurssit on vuoden loppuun mennessä suoritettu. Näillä eväillä aloitin jäljellä olevan kahden vuoden taipaleen viime viikolla, työharjoittelun päätyttyä Suomen Muotoilusäätiöllä Lahdessa.

Kolmen vuoden jälkeenkin teollinen muotoilu tuntuu edelleen sataprosenttisen omalta jutulta, mistä en voi kuin olla iloinen, koska kaikki eivät ole yhtä onnekkaita oman koulutusalansa valinnassa. Viime aikoina olen alkanut jo kohtalaisen selvästi hahmottamaan ne omat ammatilliset kiinnostuksen kohteeni muotoilun sisältä. Kaikkea on maistettu tai maistatettu: graafista suunnittelua, palvelumuotoilua ja koodaustakin, mutta kyllä se tuotesuunnittelu, teollinen muotoilu sanan varsinaisessa merkityksessä, tuntuu kaikkein omimmalta. Sen takia tunnetila maisteriin siirtymisen myötä on hieman ristiriitainen.

En koe itseäni mitenkään akateemiseksi, vaan opin mieluummin tekemällä. Katselin kandiaikoina kauhulla maisteripuolen työtiloja: pöytiä ja tussitauluja, jotka olivat täynnä post-it -lappuja. Tuossako on meidän tulevaisuus? Se tuntui pelottavalta, koska ulospäin näytti, ettei siellä tehty mitään konkreettista – kaikki oli jotenkin idealistista, meta-tasoista ja palvelumuotoiluhenkistä. Missä olivat luonnokset ja hahmomallit?

Jälkeenpäin asiaan perehdyttyäni selvisi, että myös minulle löytyy kiinnostavia teollisen muotoilun kursseja, paljonkin. Tuntuisi helpolta valita kaikki kiva päältä, mutta korvissani kaikuvat opintokoordinaattorimme neuvot siitä, että kannattaa valita muutakin kuin vain niitä tuotesuunnittelukursseja. Ymmärrän tämän, koska ei ole ollenkaan haitaksi olla moniosaaja nykyajan maailmassa. Toisaalta on pakko tasapainoilla myös oman motivaation kanssa – miten saan täyden hyödyn irti sellaisesta kurssista, joka ei kiinnosta niin paljon, kuin jokin toinen?

Näihin kysymyksiin täytyisi miettiä vastauksia, koska kukaan ei niitä valmiiksi tarjoa – kandipuolella oli suhteellisen helppoa luovia, kun lukujärjestys oli tehty pitkälti valmiiksi ja oma homma oli vain ilmoittautua annetuille kursseille.

Jännittävää koulun alkamisessa on taas kerran se, että tapaa uusia ihmisiä – suurin osa aloittaneista maisteriopiskelijoista on ulkomaalaisia ja useimmat suomalaisetkaan eivät ole tehneet kanditutkintoa samassa talossa. On hauska seurata ns. sisäpiiriläisen silmin, miten muiden sopeutuminen Arabian labyrinttiin luonnistuu.

Kyllä se tästä lähtee. Hyvää syksyn alkua kaikille! Toivottavasti luonto järjestää hienon värinäytelmän tänäkin vuonna.

Ei valmista sivupohjaa

Ajattelin jakaa palasen omasta elämästäni. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, useampi vuosi sitten, mutten kehdannut kuitenkaan julkaista mitään. Ehkä koin sen silloin turhaksi huomionhakuisuudeksi, mutta sittemmin olen tajunnut, ettei minun varsinkaan omassa blogissani tarvitse yrittää miellyttää ketään.

Muistelen aikaa noin viisi vuotta taaksepäin. Täytin juuri 18 ja elämä maistui mansikkakakulta. Yksi asia kuitenkin mietitytti kovasti. Olin jo aikoja sitten pannut merkille että monet kaverini seurustelivat, ja toisaalta että tytöt eivät itseäni kiinnostaneet kuin kavereina. Yläasteella siirsin vain asian syrjään ajatellen, että eivät kaikki aloita samaan aikaan, eihän tässä ole mikään kiire.

Enää en voinut antaa sen kuitenkaan olla, koska tilanne ei ollut muuttunut miksikään. Oli pakko kohdata tosiasiat ja löytää itsensä.

Jotenkin meille jo pienestä pitäen iskostuu ajatus siitä, että homous on ällöttävä, epänormaali, paha ja sairaskin asia. Ajoittain tuntui, etteivät homot ole edes ihmisiä. Itsellänikin tuo ajatusmalli istui tiukassa. Kesti kauan, ennen kuin pystyin edes olemaan sanomatta hyi ajatukselle siitä, että joku voisi olla kiinnostunut samasta sukupuolesta kuin itse on.

18-vuotiaana ajattelin jo sen olevan ihan okei – paitsi tietysti omalla kohdallani. Se oli kaikkein vaikein etappi. Yritin jääräpäisesti tarrautua illuusioon, jonka olin itselleni rakentanut – joku päivä rakastun elämäni naiseen, mennään naimisiin ja hankitaan 1,4 lasta, auto ja asuntolaina – koska ajatus siitä, ettei niin tapahtuisikaan, tuntui pelottavalta ja ahdistavalta. Joutuisin heittämään kaikki tuollaiset haaveet menemään. Vihasin itseäni (sanottakoon, että itsetuhoisuuteen asti ei kuitenkaan ollut vaarana mennä) ja toivoin olevani joku muu. En halunnut tuottaa pettymystä ja olla suvun ainoa homopoika, perheen musta lammas. Miksi juuri minä, miksei joku muu? Olisin niin mielelläni halunnut vastata joskus myöntävästi sukulaistätien ja -setien uteluun siitä, onko minulla tyttöystävää.

Vasta keväällä 2011 tulin siihen tulokseen, että ei se komeiden kollien tiirailu, josta yllätin itseni jatkuvasti, ole mikään välivaihe minulle. Turha taistella vastaan; en kiinnostu vastakkaisesta sukupuolesta juksaamalla itseäni. Muistelin mennyttä elämääni aina lapsuusvuosiini asti ja näin asian selvästi. En kuitenkaan pystynyt vieläkään käyttämään itsestäni homo-nimitystä ja ajoittain tunsin edelleen itseinhoa.

Tosiasioiden tiedostaminen ja itsensä hyväksyminen sellaisenaan kun ovat eri asioita. Senkään tajuaminen, että olen ihan yhtä hyvä ihminen ja ansaitsen tulla rakastetuksi siinä missä muutkin, ei tapahtunut yhdessä yössä.

Olen onnellisessa asemassa, koska kukaan, jolle olen kertonut tykkääväni miehistä ei ole ollut moksiskaan siitä. Kesti yli vuoden, ennen kuin minussa oli riittävästi miestä kertoa vanhemmilleni. Sekä he, veljeni että tietyt ystäväni, joille olen kertonut, olivat ihailtavan okei asian kanssa eikä kakka osunut tuulettimeen, vaikka jokainen kaapistatulo kyllä hirvitti etukäteen enemmän kuin kaikki ala-asteen soololaulut koulun juhlissa yhteensä.

Elämä on helpottunut päivä päivältä, vuosi vuodelta. Olen huomaamattani ympäröinyt itseni avarakatseisilla ja suvaitsevaisilla ihmisillä. Olen saanut kokea läheisyyttä ja rakkautta – osan siitä nuoruudesta, josta jäin paitsi tämän sirkuksen takia. Homous ei ole minulle ylpeyden aihe enkä vieläkään koe helpoksi puhua siitä henkilökohtaisella tasolla, mutta koska en voi muuttaa sitä, sen kanssa on elettävä. Olen iloinen, että se on ylentynyt häpeätahrasta ja vihattavasta ominaisuudesta kuitenkin suhteellisen loogiseksi osaksi minua.

On oikeastaan aika jännittävää elää elämää, jossa ei ole valmista sivupohjaa, sellaista, josta yritin itsekin kynsin hampain pitää kiinni. Saan muotoilla itse oman elämäni vailla perinteisiä sosiaalisia odotuksia ja rooleja, joihin pitäisi alistua. Ehkä joku ei hyväksy minua, ehkä joku inhoaa minua sen takia, että olen homo – mutta ainakin olen oma itseni.

Interstellar

Kun näin ensimmäisen kerran Interstellar-elokuvan julisteen, kiinnostuin. Tiesin, että tuo elokuva pitäisi käydä katsomassa sitten, kun se on valmis. Tämä oli siis joskus alkuvuodesta, uskoisin. Teattereihin Christopher Nolanin ohjaama Interstellar tuli marraskuun 7. päivä 2014, ja olenkin ehtinyt käydä sen katsomassa. Tai ehkä paremminkin kokemassa. Kolme kertaa.

Elokuvan juliste

Istahtaessani Tennispalatsi 1:n tuoliin en varsinaisesti tiennyt, mitä odottaa. En tiennyt elokuvasta juuri mitään. Tiesin, että elokuva on lajiltaan sci-fi ja sijoittuu (ainakin osittain) avaruuteen, mutta siinä se oikeastaan. En muista katsoneeni trailereita ja pitäydyin myös kuuntelemasta Hans Zimmerin säveltämää soundtrackia etukäteen. Antauduin virran vietäväksi.

En tiennyt edes kuinka kauan elokuva kestää. Hämmästyin katsottuani kelloa elokuvan loputtua, että kolme tuntia oli vierähtänyt.

Tuntuu jotenkin vaikealta pukea sanoiksi omaa kokemustani Interstellarista. Se oli sen verran voimakas, etten osannut oikein ensimmäisellä katselukerralla edes sanoa mitään tuntiin sen jälkeen kun käveltiin ulos teatterisalista.

Elokuvan keskivaiheen jälkeen päähenkilöt yrittävät telakoitua vaurioituneeseen ja vimmatusti pyörivään emoalukseensa pienemmällä laskeutumisaluksella pelastaakseen sen. Niin paljon on pelissä ja niin paljon vaaditaan homman onnistumiseen. Karvat pystyyn nostattavan spektaakkelin kohtauksesta tekee musiikki, jonka mahtipontiset urut tahdittavat tapahtumia. Todettava on että tämä lyhyt kuvaus ei laimeudessaan tee oikeutta sille elämykselle, joka tuo kohtaus on. Se vain pitää itse kokea.

Musiikki ja äänimaailma ovat muutenkin isossa roolissa Interstellarissa. Huikaisevan upealla soundtrackilla urkuja on käytetty lähes joka kappaleessa, jotka tuovat tietynlaisen "uskonnollisen" ulottuvuuden elokuvaan, vaikkei se käsittele lainkaan uskontoa. Tätäkin on vaikea kuvailla mitenkään järkevästi. Äänimaailmassa on realismia: avaruudessa on oikeasti hiljaista. Kun kuvataan avaruusaluksen ulkopuolella tai aluksen sisällä ei ole ilmakehää, ääntä ei kuulu.

Kiinnostavaa elokuvassa on muutenkin itse elämyksen lisäksi myös toteutus: kaikki pohjautuu hyvin vahvasti oikeaan tieteeseen, ja esimerkiksi musta aukko on esitetty ensimmäistä kertaa elokuvan historiassa sellaisena kuin se oikeasti näyttäisi avaruudessa.

Musta aukko vaati massiivista tietokonelaskentaa, mutta muuten Interstellarissa on pyritty hyödyntämään mahdollisimman paljon oikeasti, fyysisesti tuotettuja tehosteita. Kaikki avaruusalukset ovat oikeita malleja eri kokoluokissa ja niiden ikkunoista sisään näkyvät avaruusmaisemat projisoitiin aluksen ulkopuolelle, jottei vihreitä seiniä tarvinnut käyttää. TARS ja CASE -robotteja liikutteli ihminen. Hiekkamyrskyt luotiin oikeasti valtavilla tuulettimilla. Elokuvan tuotanto on täynnä tällaisia yksityiskohtia, jotka tietokoneanimaatioiden aikakautena lisäävät arvostusta sitä kohtaan entisestään. Kerrotaan, että jos Christopher Nolanilla olisi ollut mahdollisuus lähteä avaruuteen kuvaamaan elokuvaa, hän olisi tehnyt niin.

Interstellar kumartaa syvään erityisesti Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -elokuvalle. Kyseisen elokuvan nähneet osaavat varmasti aistia sen vaikutukset Interstellaria katsoessa.

Jos Star Trek Into Darkness -elokuvan nähtyäni ajattelin kokeneeni parasta viihdettä pitkään aikaan, Interstellarin kohdalla on jo syytä ottaa käyttöön ilmaisu "ikinä". Elokuvan aikana olisi tehnyt useammassakin kohtaa mieli itkeä niin surusta, ilosta kuin ihan vaan pelkästä nähdyn ja kuullun yhdessä aiheuttamasta huikaisevan upeasta elämyksestä. Näin oli jokaisena kolmena kertana, kun elokuvan katsoin. Vaikka kokemus oli yhtä vahva, useampi katselukerta antoi mahdollisuuden keskittyä eri asioihin, koska Interstellar on täynnä pieniä nyansseja, jotka eivät välttämättä heti aukea. Joten... viisi tähteä.

CASE toteaisi, ettei se ole mahdollista.

Ei. Se on tarpeen.

Interstellar
www.interstellarmovie.com
2:49
★★★★★

Uutta Poets of the Fallia

Katsoin että olin kirjoittanut aiemminkin blogiin suosikkiyhtyeeni uusista julkaisuista. Aiemmat levyt ovat edelleen soitossa tasaiseen tahtiin, mutta nyt on taas uutta kuunneltavaa: Jealous Gods, Poets of the Fallin kuudes studioalbumi, julkaistiin perjantaina 19. syyskuuta.

Ostin tämänkin albumin FLAC-painoksena, vaikka se olikin iTunesin hintaa kalliimpi. Nykyään haluan ostaa tärkeimmän musiikkini häviöttömänä versiona, vaikka eroa 256 Kb/s AAC-pakattuun versioon ei laitteillani varmastikaan voi huomata. Ero on kuitenkin korvieni välissä. FLAC kääntyy sormia napsauttamalla Apple Losslessiksi iTunes-ekosysteemiä varten.

Formaatit sikseen. Loppukesästä julkaistiin singlenä levyn avauskappale Daze, joka täyttää tyypillisen Poets-kappaleen tunnusmerkistön (tyypillisellä tarkoitan hyvää). Markolla (yhtyeen laulaja) on upea falsetti, jota kuullaan kertosäkeessä. Ensimmäisellä kuuntelulla kertosäe vaikutti hieman kummalliselta, mutta seuraavilla kerroilla se on ruvennut maistumaan hyvin. Kappaleen musiikkivideo yhdistää sen visuaalisesti Twilight Theater -albumiin. Yhtyeen omien sanojen mukaan Jealous Gods, Twilight Theater ja Revolution Roulette muodostavatkin itse asiassa musiikillisen trilogian.

Kokonaisuudessaan kuuntelin albumin ensimmäisen kerran yön pimeydessä silmät kiinni. En tiedä miksi, mutta minulle tuli hyvin vahva tunne siitä, että katsoin elokuvaa. Ikään kuin albumissa olisi tarina, joka kantaa sen läpi ja jokainen kappale tuntuu olevan oikeassa paikassa. Jealous Gods yhdistelee keveitä säveliä (Love Will Come To You), Poets of the Fallille tyypillistä mahtipontisuutta (Jealous Gods tai Rogue, joka muuten on yhtyeen ensimmäinen instrumentaali EP-julkaisulla), herkkää balladia (Rebirth) ja mukaansatempaavia, nopeampia kappaleita (Choice Millionaire). Ylipäätään tämä tuntuu jotenkin monipuolisemmalta kuin aiemmat albumit, mutta jokaisessa kappaleessa on silti Poets of the Fallille ominainen soundi.

Kappaleista täytyy varmaankin suosikikseni valita taas nimikko, Jealous Gods. Upea ja iso kertosäe saa kylmät väreet kiirimään selkää pitkin. Saattaa lyriikoillakin olla suuria merkityksiä, kuten Temple of Thought'lla.

3.10. yhtye esiintyy Helsingissä Tavastialla. Olemme hyvän kaverini kanssa menossa sinne, pitkästä aikaa. Edellinen kerta kun olin kuuntelemassa Poets of the Fallia livenä taisi olla lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten Kotkan Amarillossa intin keskellä. Odotan keikkaa innolla, ja yritän kovasti opiskella uuden albumin sanoituksia. Keskimäärin uuden albumin sanojen oppiminen kokonaan kestää minulta noin kaksi viikkoa, joten uskoisin osaavani riittävästi sitten mukana laulamiseen.

Mac-keräilyä

Taas pitkä tahaton hiljaiselo tässä blogissa. Lupaan aktivoitua, oikeasti! Tarinoin nyt vähän uudesta "harrastuksestani", joka kenties pikkuhiljaa ottaa tuulta alleen tulevaisuudessa. Bear with me.

Minua on pitkään kiinnostanut Applen muotoilu, jo ennen kuin hankin Macin, mistä onkin jo yli kahdeksan vuotta aikaa – niin ne vuodet vierähtävät. Erityisesti minua viehättävät 2000-luvun alkupuoliskon Mac-tietokoneet. Olen muutamia vanhempia Maceja vuosien varrella kotiini haalinutkin (eri syistä), mutta tänä kesänä hankkimani 12-tuumainen PowerBook G4, joka on kaikkien aikojen suosikkini Apple-tietokoneista, herätti kipinän: mitä jos oikeasti alkaisin keräilemään näitä.

Apple on pitkään ollut yksi hienoimmista esimerkeistä teollisen muotoilun alalla. Nykyisen malliston tuotteet edustavat huippuunsa viritettyä eleganssia, linjakkuutta ja puhtautta. Ne ovat kaikin puolin upeita tuotteita. Mutta jokin niistä minusta puuttuu, mikä vetää minua puoleensa hieman vanhemmissa Applen tuotteissa: persoonallisuus.

10 vuotta sitten olisi ollut vaikea uskoa, että nykyään Applen tuotteita on kaikkialla – silloin ei ollut, ja se on minulle osa tuon ajan Macien viehätysvoimaa. Ne erottuivat joukosta, missä tahansa niitä näki. Jos noita klassikoita näkee jossain nykyään, ne erottuvat vielä paremmin, koska ne ovat paitsi ihan erilaisia kuin mitä muut valmistajat tekevät, ne ovat myös ihan erilaisia verrattuna siihen, mitä Apple nykyään tekee.

Useimmille nämä vanhat koneet ovat käyttökelvottomia, ja on ihan perusteltua ajatella niin. Itsekään en näe juuri käyttöä kotona pöytäni alla kököttävälle Power Mac G3:lle, mutta olen viime aikoina alkanut nähdä ne uudessa valossa, mikä johti tähän keräilyideaan. Jos löydän koneille käyttöä, hienoa, mutta se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Minulle nämä tuotteet ovat design-esineitä, kuvia omasta ajastaan.

iMac G3 oli saatavana useissa eri väreissä, kuten sinisenä, punaisena, vihreänä ja jopa kukkakuosissa. Kuvassa grafiitinvärinen malli, joka oli selvästi hillityimmästä päästä. Grafiittia vähemmän värikäs oli ainoastaan kokovalkoinen Snow-malli.

Esimerkkinä vaikkapa alkuperäinen, pullea ja värikäs kuvaputki-iMac. Mitään sen kaltaista ei ollut aiemmin eikä ole nähtävissä että tulisi enää olemaankaan, mikä on ymmärrettävää: tuohon aikaan tietokone ja internet olivat vielä uusi ilmiö suurimmalle osalle ihmisistä ja ne koettiin hankaliksi sekä luotaantyöntäviksi (mitä ne myös yleisesti olivat). Siksi Applen oli järkevää suunnitella iMac aivan uudenlaisesta vinkkelistä – tehdä siitä hauska ja mahdollisimman vähän perinteistä tietokonetta muistuttava.

Noista ajoista on tultu pitkälle, eikä iMacin myötävaikutusta voi vähätellä – nykyään tietokoneita on kaikkialla ja lähes kaikki käyttävät niitä, niihin on totuttu. Siksi kurvikkuus, hauskuus ja värit ovat lähestulkoon tarpeettomia. Jäljelle jää käyttötarkoitus.

Haluan koota oman pikku Apple-museoni ja säilyttää esimerkkejä tästä Applen persoonallisesta, ystävällisestä ja ainutlaatuisesta muotokielestä. Näitä vintage-tuotteita on mukava jo pelkästään katsella, ja siksi minusta niiden päätyminen SER-asemalle on vääryys. Monet tätä innostusta eivät varmastikaan ymmärrä, mutta ei tässä minusta ole mitään sen ihmeellisempää kuin vaikkapa sotilasarvomerkkien keräilyssä.

Omaan kotiin - viimein!

Loputtomalta tuntunut kökkiminen ylioppilaskunnan asuntojonossa päättyi viimein keskiviikkona, kun asuntotoimistosta kilahti sähköpostiin ilouutinen: sain tarjouksen eräästä yksiöstä Herttoniemestä. Pitihän se tietenkin ottaa vastaan kun olin sitä niin pitkään ja hartaasti odottanut. Vaikka en ole muutenkaan ollut mitenkään allapäin viime aikoina, tämä kyllä nostatti tunnetilaa roimasti.

Yksiö on 50-luvulla valmistuneessa talossa ja tilaa on sopivahkot 33 neliömetriä, koostuen eteisestä, pienestä kylpyhuoneesta, keittokomerosta ja itse asuinhuoneesta. Pohjakaava vaikuttaa hyvältä etukäteen katsottuna tilan jakamisen ansiosta, paljon paremmalta kuin siinä yksiössä, jossa asuin Sörnäisissä kuukauden ajan kaksi ja puoli vuotta sitten. Se oli käytännössä vain yksi neliönmuotoinen huone, jonka seinustoille kaikki muut toiminnot oli sijoitettu.

Sijainti on aika loistava. Metroasemalle (joka muuten itsessään herättää paljon inttimuistoja) on matkaa vain puoli kilometriä, mikä tarkoittaa sitä, että matka keskustaan on nopea, kaikki Herttoniemen isommat kaupat ovat ihan lähellä ja autollakin pääsee vaivattomasti 170-tielle kun kotiin päin on lähdössä. En tosin ole vielä varma, varaanko autopaikkaa. Täytyy selvittää ilmaisten parkkipaikkojen tilanne ja yleensäkin arvioida auton tarpeellisuus uudestaan.

Tähän asti auto on kuitenkin ollut monellakin tapaa hyödyllinen, enkä näe etteikö se olisi sitä tulevaisuudessakin: tavarankuljetus on ollut paljon hyödynnetty ominaisuus, kaukoliikenteen bussissa kotipuoleen matkustaminen ei juuri innosta ja sitä paitsi kimppakyydit ovat mukavia. Välillä on myös ihan muuten vaan mukava olla riippumaton kaikista aikatauluista.

Muutto on edessä viimeistään helmikuun alussa, jollen saa sovittua avaintenvaihdosta sitä aiemmin. Joitain uusia huonekaluja on hankittava, koska aiemmissa asunnoissani esimerkiksi sellaiset jutut kuin ruokapöytä ja tuolit ovat olleet jo valmiiksi. Tämä tietää siis reissua Ikeaan. Paljon voi onneksi tuoda kotoa – Lundiaa löytyy varastoista vaikka kuinka.

Täytyy muistaa myös tehdä muuttoilmoitus ja sähkösopimus. Sähkön ostaminen on minulle henkilökohtaisesti ihan uusi konsepti. Voin valita minkä tahansa sähköyhtiön mistä päin Suomea tahansa ja saan sähköt samaan paikkaan – se on erittäin kiehtova idea ja todella mahdollistaa vapaan kilpailun, mikä on hyvä asia. Nyt sitten vertaillaan eri yhtiöitten hintoja, vaikka luultavasti pienessä yhden hengen asunnossa ei kulu niin hirmuisesti kilowattitunteja, että merkittäviä hintaeroja syntyisi.

Innolla muuttoa odotellen – nyt olen siis happymeal!

Uusi syksy

Blogi on viettänyt lähes puoli vuotta hiljaiseloa, mutta se ei ole ollut tarkoituksellista. Ei ole vain oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Paljon on kyllä ehtinyt tapahtua, mutta jostain syystä en vain ole kokenut asioita tänne kirjoitettaviksi sopiviksi.

Palasin syksyllä taas koulunpenkille. Kakkosvuoden kurssien lisäksi uutta ovat luokkakaverini – ne, joiden kanssa olisin aloittanut ykkösvuonna, jos olisin mennyt heti lukion jälkeen inttiin. On ollut hienoa huomata, miten mukavaa porukkaa nämäkin ihmiset ovat, ja olen päässyt mielestäni tosi hyvin mukaan ryhmään. Se alkaa jo tuntua omalta.

Olen tavallaan onnekas, että olen oppinut tuntemaan melko hyvin sekä ykkösvuoden luokkalaiseni että nämä nykyiset (tai ainakin tulen tuntemaan). Olen kuullut, että interaktiota ainakin 2. ja 3. vuosikurssien välillä on hyvin vähän – minulla on yhteyksiä molempiin. Tätä epäkohtaa on yritetty korjata nykyisten ykkösten kanssa "luokkakuvien" ja yhteisten pikku tapahtumien avulla, mikä on minusta toiminutkin kohtalaisesti, ainakin niiden kohdalla ketä kiinnostaa ryhmäytyminen yli vuosikurssirajojen. Monet ovat mukana laitoksemme ainejärjestötoiminnassa, siellä tutustuu uusiin ihmisiin myös muista koulutusohjelmista pitäen samalla hauskaa. Olen pitänyt siitä kovasti, tunnelma on hieno ja tekemisen meiningin voi aistia.

Näin joulun ja uudenvuoden alla muistelen sitä, miten erilaista oli viime vuonna. Tasan vuosi sitten nukuin varmaankin Santahaminassa kasarmimme tuvassa, toivoen puoli kuudelta koittavan aamuherätyksen olevan vielä vähän kauempana. Välillä kun sitä ajattelee, tuntuu että se oli tähänastisen elämäni parasta aikaa.

Ikävöin silloin tällöin inttikavereitani. Onneksi pidämme yhteyttä tiuhaan WhatsAppin välityksellä. Loppukesästä kokoonnuimme Tampereella, suurin osa saapumiserämme RV-porukasta pääsi mukaan miittiin. Oli mukava nähdä heitä kuukausien tauon jälkeen. Muistutus itselleni: jos olet vielä joskus menossa Tampereen Tivoliin, korvatulpat mukaan.

Nostalgiaan on helppo uppoutua.

Tulin vaihtaneeksi autoakin tuossa. Volkkarista tein kaupat pikkuveljeni kanssa ja suuntasin erään kaverini kanssa Saksanmaalle autojahtiin. Menolennon päätepysäkkinä oli Düsseldorf, josta taitoimme matkaa junalla lähiympäristön kaupunkeihin, kunnes löysin itselleni etsimäni Audi A4:n. Matka jatkui Wolfsburgiin, josta kaverini löysi oman autonsa. Sieltä jatkoimme laivueena rauhassa kohti Tanskaa ja Ruotsia, koska lautta Pohjois-Saksasta suoraan Suomeen olisi ollut tuhottoman kallis. Paikalliset naureskelivat hyväntahtoisesti matkasuunnitelmallemme: hulluja nuo suomalaiset.

Olin ensimmäistä kertaa Saksassa lähes omillani, vain kaverini mukanani. En ollut käyttänyt kieltä sitten ylioppilaskirjoitusten, joten oli hienoa huomata, miten nopeasti asiat palautuivat mieleen, kun joutui erilaisiin tilanteisiin. Puhelintukea tarvittiin kuitenkin välillä – paremmin saksaa taitava isäni olikin korvaamaton apu autonostossa.

Reissuun sisältyi kohokohtia ja hajotustakin – jälkimmäisestä päällimmäisenä tulevat mieleen lukemattomat Essenissä talsitut kilometrit yöpaikkaa etsien ja käsistä karanneita tilaisuuksia harmitellen (eräskin potentiaalinen autoehdokas oli myyty kaksi tuntia ennen kuin saavuimme paikalle). Kun ensimmäinen auto oli löytynyt, yöpaikasta ei tarvinnut enää stressata, mutta petollisen kylmä siellä autossa oli kyllä nukkua. Tästä viisastuneena otan makuupussin mukaan ensi kerralla.

Tällä hetkellä odotan hyviä uutisia ylioppilaskunnan yksiöjonoista. Alan olemaan jo aika hyvin kärkisijoilla siellä. Eipä sillä, paremman puoliskoni (kyllä vain!) luota tilapäismajoituksesta tätä kirjoittaessa tuntuu, että asiat voisivat olla huonomminkin... Kylmähän tuolla ulkona alkaa jo olemaan ja ensimmäiset lumetkin ovat sataneet.

Jos jotain vielä intistä kaipaan niin ne olisivat varmasti M05-talvitakki, nallepuku ja lomakengät. Muuten elämä hymyilee ja odotan jo itse tehtyjen joulupipareiden tuoksua.