Tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Olo on kuin ekaluokkalaisella, mikä on oikeastaan ihan perusteltua: aivan uusi koulu ja myös uusi koulumatka. Puhumattakaan kokonaan uudesta kaupungista.
Koulussa oli ihan kivaa ja jännää. Teollisen muotoilun ja sisustusarkkitehtuurin "ekaluokkalaiset" pistettiin sekaryhmiin puu- ja metallipajakursseja varten. Osa naamoista on etäisesti tuttuja jo pääsykokeista, mutta silloin ihmisiin ei ehtinyt tutustua. Tänään istuskeltiin kuitenkin joukolla (osa tietenkin puuttui) TaiKin edessä olevan puiston nurmikolla ja ringissä kerrottiin vähän itsestä perusjuttuja sekä muutenkin jutusteltiin. Hyviä tyyppejä tuntuvat olevan kaikki.
Tunnelma TaiKissa on hyvä. Opettajat vaikuttavat rennoilta ja hyväntuulisilta sekä ovat valmiina opastamaan ja selittämään juttuja. Aamulla parin luennon ja lounastauon jälkeen oli loppupäivä tutustumista metalli- ja puupajoihin. Sen verran seisomista siinä tuli että kantapäät kyllä haluaisivat sanoa oman mielipiteensä päivän mukavuustasosta. Lisää seisoskelua on odotettavissa tulevina päivinä ja viikkoina, sillä pajakurssit jatkuvat elokuun ajan.
Viihtyminen koulussa ei siis ole eikä varmaan tule olemaankaan ongelma. Jonkinlainen ärsytys vaivaa kuitenkin koulun jälkeen. En tunne oloani kotoisaksi Helsingissä. Osansa on tietenkin sillä että en ole ennen asunut yksin, enkä edes kaupungissa. Lähes koko elämänsä rauhallisella omakotialueella, etäällä keskustasta asuneen mentaliteetti kolaroi kyllä huolella Helsingin kaltaisen isomman kaupungin elämäntapojen ja normien kanssa.
Esimerkiksi se on minulle uusi juttu, että pyörän lukitsemisesta on ehdottomasti huolehdittava aina ja kaikkialla. Kotona olen tottunut, että pyörän voi jättää ulos lukitsematta ja se myös löytyy sieltä seuraavan kerran kun sitä tarvitsen. Haminan keskustassa kyllä olen käyttänyt lukkoa, mutta pääkaupungissa tunnutaan korostavan sitä, että pyörä pitää olla paitsi lukittu, myös kiinni jossain kiinteässä objektissa, kuten tolpassa. Herranjestas, jotkut tuovat pyörät jopa sisälle asuntoihin jotta niitä ei viedä. No, Tunturin Ponilla, jolla liikun, on sen verran paljon tunnearvoa että sen säilyvyyden eteen nyt on valmis tekemäänkin enemmän.
Betoniviidakko ei myöskään miellytä. Kaipaan ympärille luontoa ja hiljaisuutta. Sitä ei ainakaan Sörnäisissä juuri tunnu olevan. Liikenteen ääniä ja harmaita kerrostaloja täällä kyllä riittää. Siksi on helpottavaa päästä Arabianrannan taide- ja muotoiluympäristöön päiväksi - se tarjoaa virikkeitä mielelle ja vie ajatukset keskustan harmaudesta pois. No okei, Sörnäinen ei ole keskustassa, mutta Haminaan tottuneelle Helsinki on melkein yhtä suurta keskustaa.
Odotan oikeastaan innolla syyskuun muuttoa Siltamäkeen. Kuvien perusteella se on mukavan pikkukaupunkimainen alue. Pienkerrostaloja, paljon puita ja pensaita, näyttää jopa siltä että posti jaetaan luukkujen sijaan laatikoihin. Koulumatka on pitempi sieltä, mutta lyhyen koulumatkan vaihdan erittäin mielelläni parempaan mielenrauhaan ja viihtyvyyteen "kotona".
Kuukausi vierähtää varmasti nopeasti. Sen aikana en aio antaa periksi kaupunkimentaliteetille ja senkin jälkeen aion pitää tiukasti kiinni haminalaisuudestani. Miä meen aina "jonnee", en "johonkin". Yllätyin ihan itsekin, miten paljon rakastan sitä pientä Kaakkois-Suomen paikkakuntaa. Oikea kotini on aina siellä. Onneksi sinne pääsee käymään melkein koska vain.
Mikseivät ne voisi tehdä Aalto-yliopiston uutta kampusta vaikka Haminaan, siellä on kyllä tilaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti