Polar FT60

Viime merkinnässä tuli mainittua sykemittarin ostoaikeista. Nyt kaksi viikkoa myöhemmin otsikossa mainittu Polarin FT60 ollut hieman reilun viikon käytössä, eli tuumasta siirryttiin myös toimeen.

Pallottelin pitkään muutaman eri mallin välillä. FT40:stä löytyy iso osa FT60:n toiminnoista ja FT60:n kanssa samanhintainen RCX3 taas houkutteli muotoilunsa puolesta. Lopulta RCX3 tippui pois ollen suunnattu selkeästi juoksuun ja pyöräilyyn. Se tukeutuu myös voimakkaasti erilaisiin ulkoisiin sensoreihin enkä olisi saanut sen toiminnoista puoliakaan hyödynnettyä. Lisäksi vaakakupissa painoi se, että meiltä löytyy jo FlowLink-tiedonsiirtolaite joka ei RCX3:n kanssa ole yhteensopiva, mutta FT40:n ja FT60:n kanssa kylläkin. FT60 lopulta otti voiton FT40:stä, koska sisältää OwnZone-sykealuemäärityksen ja STAR-harjoitusohjelman. Myös käyttöliittymän suomenkielisyys on mainittava ansioksi.

FT60:ä on muutamana erinäköisenä mallina, lienee sanomattakin selvää että päädyin tähän miesten malliin joka kuvassa on.

Käyttö alkoi tietojen syöttämisellä ja kuntotestin tekemisellä. Polarin kuntotestin ollessa kyseessä, puetaan päälle sykevyö, käydään pitkäkseen ja käynnistetään testaus. Viiden minuutin rentoutumisen aikana harjoitustietokone mittaa sydänsähkökäyrästä tiettävästi kohtuullisen luotettavasti käyttäjänsä aerobisen kunnon. Tuloksena saatava OwnIndex-arvo pitäisi vastata läheisesti maksimihapenottokyky-arvoa (VO2Max).

Itse sain arvoksi 52 mikä tarkoittaa ohjekirjassa olevan taulukon mukaan hyvää kuntoa. Oikeastaan hieman yllätyin, positiivisesti… mutta kaipa se on uskottava. Kuntotesti suositellaan tehtävän noin kuukausittain. Kunnon kehityksen pitäisi tällöin näkyä OwnIndex-arvon parantumisena. Harjoitustietokone tallentaa edelliset arvot muistiin ja piirtää niistä käppyrää, mitä voi sitten ihastella.

Kun kuntotestistä on saanut tulokset, voi antaa harjoitustietokoneen luoda harjoitusohjelman. Valittavissa on kolme erilaista ohjelmaa: paranna kuntoa, maksimoi kunto ja pudota painoa. Itse valitsin "paranna kuntoa" näin intin alla. Kuntotestin tuloksen, käyttäjätietojen ja valitun ohjelmatyypin perusteella ohjelma tekee tavoitteet aina viikoksi kerrallaan.

Tavoitteista näkyy, kuinka paljon kaloreita on poltettava, kuinka kauan tulee harjoitella ja lopulta kuinka suuri osa tuosta ajasta tulee viettää milläkin sykealueella. Tämä esitetään havainnollisesti erikorkuisina palkkeina näytöllä. FT60:n kanssa harjoittelu perustuu kolmeen sykealueeseen. Yksinkertaisesti katsottuna alimmalla alueella harjoittelu polttaa rasvaa, keskimmäisellä taas aerobinen kunto kehittyy ja ylimmällä maksimisuorituskyky kehittyy. Minua laite opasti harjoittelemaan reilut kolme tuntia juuri päättneellä viikolla ja viettämään leijonanosan ajasta kakkosalueella, mikä tuntuukin loogiselta. Ykkösalueen tavoite oli noin puolet kakkosalueesta ja kolmosalueen palkkia tuskin näkyi.

Lenkille lähtiessä käytän OwnZone-toimintoa hienosäätämään sykealueet senhetkistä kuntoa vastaaviksi, se kun vaihtelee päivittäin, palautumisasteesta, stressitasosta ja vuorokaudenajastakin riippuen. Se opastaa ensin hitaasta kävelystä alkaen kiihdyttämään vauhtia asteittain jonka aikana se päättelee, onko tällä kertaa syytä nostaa vai laskea sykerajoja. Mielenkiintoinen toiminto. En osaa vielä tässä vaiheessa sanoa miten hyvin se toimii, mutta ehkä se käy selville ajan myötä.

Hankin sykemittarin motivoimaan ja tuomaan mielekkyyttä kuntoiluun. Ilokseni on todettava että tuo motivoiva vaikutus on ollut toivottu nimenomaan tämän STAR-harjoitusohjelman takia. Tykkään siitä, että minulle on annettu ihan konkreettiset tavoitteet, jotka pitää saavuttaa että harjoittelusta saa sen toivotun hyödyn. Eli "mitä" ja "kuinka paljon". Näiden tavoitteiden perässä lenkkeily kolkutteli ainakin nyt ensimmäisellä viikolla ihan jatkuvasti takaraivossa ja lenkille lähtöä oikeastaan suorastaan odotti. Viikon päätteeksi FT60 läväytti ruutuun kirjekuoren josta löytyi kolme tähteä (siitä koko toiminnon nimi) ja pokaali, kun saavutin ja oikeastaan reilusti ylitin sen asettamat tavoitteet. Pokaali näkyy luultavasti maanantain ajan ihan perus kellotaulunäkymässäkin, mikä on hauska yksityiskohta.

En näe syytä miksei tuo tavoitteiden saavuttaminen olisi mielessä myös nyt tulevalla viikolla, varsinkin kun nyt on jo vähän päässyt jyvälle, että mistä tässä sykeohjatussa harjoittelussa on oikeastaan kysymys. Mietin millaista se olisi ilman tätä harjoitusohjelmaa vaikkapa FT40:n kanssa. Totta, netistä löytyy kaiken maailman treeniohjelmia, mutta jotenkin siitä tulee astetta henkilökohtaisempaa kun se on omassa ranteessa omassa sykemittarissa. Täytyy siis olla tyytyväinen hankintaan.

En ole muuten koskaan tykännyt pitää rannekelloa. Nyt tuo FT60 on kuitenkin ollut kädessä lähes joka päivä. Liekö johtuu siitä että se ei ole kello vaikka se aikaa näyttääkin. Ystäväni ihmettelikin että "herranjestas, onks sulla rannekello?" Vastasin että "ei, se on sykemittari." Ystävän reaktio tähän oli luokkaa "jaa jaa, no johan mie ehdin pelästyä."

Ja lopuksi, takaan että ylläoleva ei ollut miltään osin maksettu mainos. Olen vain, öhöm, lievästi innoissani tästä?

Lisäys 22.05.: Kirjoitin tuossa että pokaali näkyy todennäköisesti maanantain ajan perus kellotaulunäkymässä. Nyt on tiistai ja koska pokaali komeilee edelleen kellonajan alla, päätin tutkia asetusvalikkoa, kun sieltä voi valita näkyykö kellotaulussa pelkkä aika vai myös FT60-teksti. Nyt sinne oli ilmestynyt myös kolmas vaihtoehto eli aika ja palkinto. Mielenkiintoista.

Kevät

Kevät on jo pitkällä. Lumet on hävinneet ja kaikki vihertyy, ensin hitaasti ja sitten räjähtäen. Aika uskomattomalta tuntuu että on jo viikko menty toukokuuta, ja se tarkoittaa sitä, että enää on alle kaksi viikkoa koulua jäljellä, oikeastaan puolitoista.

Paljon on vielä tehtävää kuitenkin ennen kesälomaa. Deadlineja on ollut pitkin kevättä, mutta jotenkin niitä on taas tähän loppuun kasautunut ihan liiaksi. Tiistaina olisi taidehistorian tentti mistä on jo etukäteen pahat aavistukset…

Koulun lisäksi on muutama muu projekti, yhtenä tämän kämpän siivous ja tyhjennys - siis muutto. Vuokrasopimus Hoasin kanssa loppuu 31.5. ja siihen mennessä pitäisi olla paikat siistinä ja valmiina seuraavalle vuokralaiselle. Olen oikeastaan odottanut poismuuttoa täältä. Vaikka tällaiseen asumiseen on jo oikeastaan ehtinyt tottua tässä vuoden aikana niin silti tuntuu että nyt on nähty tarpeeksi, ainakin tällä erää.

Se on arvoitus sitten mistä löydän itseni reilun vuoden päästä kun olen taas siviilissä ja jatkan opiskeluja täällä. Toivottavasti en kuitenkaan ihan samasta paikasta - vaikka Siltamäen ja Suutarilan ympäristö on ihan mukavan pikkukaupunkimaista, kuten aiemminkin olen todennut, tämä on jo nähty. Olisi mukava asustaa lähempänä koulua. Täältäkään ei ole hankala mennä, 70T:llä pääsee ilman vaihtoja kohtuullisella kävelymatkalla, mutta se vie vaan aikaa sen verran että yhtään tiuhempi kulkeminen tuntuu turhauttavalta. Omaa autoa olen lopulta päätynyt pitämään täällä on and off, koska autopaikan vuokra on niin edullinen. Se on osoittautunut huomattavasti bussia mukavammaksi tavaksi kulkea kodin ja Helsingin väliä, koska se ei kierrä turhien mutkien (Porvoo, Loviisa) kautta ja myös tavaroiden kuljettaminen mukana on yhtä juhlaa. Ja aikaa säästyy. Kilometrejä on kertynyt mutta koska rakastan ajamista, niin mikäs siinä.

Ihmiset kysyvät (viimeksi eilen) että vituttaako jättää opiskelut kesken armeijan takia. Vastaan että kyllähän se pikkuisen, mutta ei liikaa. Usein silloin mietin, mitä kaikkea olisi jäänyt kokematta, jos olisinkin aloittanut TaiKissa vasta vuotta myöhemmin, nyt tulevana syksynä. Paras ja pahin asia tässä on teollisen muotoilun ykkösten ryhmä. On ollut tosi hienoa tutustua ihan jokaiseen, kaikki mahtavia tyyppejä. Se on se paras puoli varmaankin ollut. Kolikon toinen puoli on sitten se että hyppään vuodeksi kyydistä, ja kakkoselle menen sitten ihan eri porukan kanssa. Näinhän se on varmaan kaikilla tässä tilanteessa olevilla. Onneksi se ei missään tapauksessa tarkoita etten voisi olla enää tekemisissä nykyisen ryhmäni kanssa. Yritän ajatella positiivisesti. Oikeastaan tykkään ajatuksesta välivuodesta omalla kotipaikkakunnalla.

Kesäloma menee toivottavasti ahkeran kuntoilun merkeissä. Ajattelin harjoittelun tueksi hankkia itselleni sykemittarin. Osan kipinästä tälle ajatukselle antoi varmasti kouluprojekti, jossa piti analysoida suomalaisia teollisuusyrityksiä muotoilun näkökulmasta. Minulle ja työparilleni napsahti Polar. En tiennyt Polarista paljoakaan ennen projektia ja on tunnustettava että projektin edetessäkään tietämys ja kiinnostus ei ollut paras mahdollinen. Nyt jälkeenpäin olen kuitenkin ottanut ahkerasti selvää asioista, kun olen yrittänyt pähkäillä, mikä olisi sopivin mittari itselleni. Jos jotain, tämä osoittaa miten tärkeää on henkilökohtainen kiinnostus käsillä olevaan projektiin - asioihin suhtautuu ihan erilaisella intohimolla ihan huomaamattaan.

Palailemisiin ja hyvää kevättä!

Temple of Thought

Poets of the Fall julkaisi tänään viidennen studioalbuminsa "Temple of Thought". Kokonaisuudessaan se on erittäin onnistunut, olen miettinyt koska kuulen heiltä kappaleen josta en pidä, eikä tälläkään albumilla ole sellaista. Yksi on kuitenkin ylitse muiden.

Nimikkokappale "Temple of Thought" on niin kaunis että se on ensimmäinen äänen muodossa oleva ärsyke, joka on aiheuttanut silmieni kastumisen. Osa sen sanoista koskettaa niin syvältä. Ostin albumin Poets of the Fallin digistoresta ja melkein yksistään tuon yhden kappaleen takia olisin ostanut sen. Tosin etukäteen en ollut kuullut muutakuin Cradled in Love -singlen joten en tiennyt mitä odottaa albumin muulta tarjonnalta. 

Digistoressa hinta oli 9,70 EUR, mikä on iTunesia halvempi (oletettavasti, ei vielä saatavilla sieltä), ja siellä musiikki toimitetaan häviöttömässä FLAC-formaatissa, mikä tarkoittaa tismalleen CD-laatuista ääntä. Se on kätevä muuttaa Apple Losslessiksi jolloin kappaleet saa iTunesiin ja iLaitteisiin soimaan yhtä häviöttömästi. Korvat kiittävät.

When you lose something you can't replace.

Ei siihen löydy sanoja kun poissa on joku tärkeä ihminen.

Valaisinprojektin (melkein) loppukanootti

Marraskuun alussa kerroin blogissa työpistevalaisinprojektista, jonka olimme saaneet tehtäväksemme. Nyt jouluviikolla 21. päivä oli projektin deadline ja siihen kiinteästi kuuluva loppukritiikki, ja ajattelin hieman kertailla tunnelmia ja suunnittelun vaiheita tänne paitsi ihan itseäni varten, myös jos satunnaisia kävijöitä sattuisi moiset kiinnostamaan.

Tehtävänantona oli siis toteuttaa työpistevalaisin, joka antaa riittävän työ- ja yleisvalon ja jonka kautta käyttäjä voisi ilmaista, onko sopivaa olla hänen kanssaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa vai haluaako hän ehdottoman keskittymisrauhan (kapulakieli on miusta niin ihanaa).

Ensimmäinen työvaihe oli toteuttaa järkevä, graafinen aikataulu projektin etenemisestä tehtävänannosta loppukritiikkiin. Itse katsoin parhaaksi värittää ruutuja Excel-taulukkoon. Aikataulun tarkentamisesta ja työaikojen tarkasta dokumentoinnista on jälkeen päin sanottava että tein sen aika huonosti. Ainoat työajat jotka täsmällisesti minuutin tarkkuudella merkkasin olivat ne, miten kauan käytin työpajoilla olevia koneita. Niistä on määrä laskea valaisimen valmistukseen käytetty energia.

Seuraavaksi meidät perehdytettiin sähkön alkeisiin ja perustietoihin erityyppisistä valaisimista/valonlähteistä. Sähkö ei ole itselleni mikään uusi asia, kaikenlaisten laitteiden parissa on tullut puuhattua ihan pienestä pitäen, mutta luento oli silti jos ei muuta niin hyvää muistin virkistystä.

Luonnoksia oli myös tehty tässä vaiheessa aika paljon. Niitä käytiin prosessin edetessä aina opettajien kanssa läpi ja he kommentoivat ideoita, niin hyviä kuin huonojakin puolia niistä. Itse sain näissä keskusteluissa myös ideoita, joita en olisi ehkä muuten keksinytkään, ja joista muodostui eräs lopullisen valaisinkonseptin keskeinen elementti. Siitä jäljempänä.

Projektiin kuului myös välikritiikki. Sitä varten piti kehittää luonnosten pohjalta 3-5 erilaista konseptia, jotka esiteltiin sitten muulle ryhmälle, opettajille ja muotoilututkijoiden edustajalle. Nämä kommentoivat sitten konsepteja ja antoivat mielipiteensä siitä, mitä kannattaisi lähteä hiomaan eteenpäin kohti valmista prototyyppiä. Apuna itselläni oli Rhinoceros-ohjelmassa tekemiäni 3D-mallinnuskuvia.

Niin omaksi kuin muidenkin suosikiksi (tai vähiten huonoksi vaihtoehdoksi?) valikoitui konsepti nimeltä Roadsign, tienviitta.

Konseptin valinnan jälkeen alkoi sen hiominen ja valmistelu rakentamista varten. Siitä oli syytä piirtää selkeät kuvat, jotta pajamestarit ymmärtävät, mitä suunnittelija nyt sitten ajaakaan takaa ja osaisivat parhaalla mahdollisella tavalla auttaa ideoiden materialisoimisessa. En oikeastaan edes muista tarkalleen mitä tapahtui seuraavien viikkojen aikana välikritiikin jälkeen, koska tuntuu että pajalla tuli oikeasti paiskittua hommia vasta pari viikkoa ennen deadlinea.

Roadsign muodostuu kolmesta peruselementistä. Siinä on kohtalaisen suuri jalustaosa, joka kätkee sisäänsä kaiken elektroniikan, kuten tarvittavan muuntajan ja kytkimet. Jalustaosaan liittyy metalliputki, jonka sisällä kulkevat johdot sen yläpäähän tuleviin valaisinosiin. Näitä osia on kolme, ja konseptin nimen mukaisesti ne muistuttavat hieman tienviittoja. Valaisinta voi säätää mieleisekseen kääntämällä niitä eri suuntiin. Alimmainen viitoista on pisin, ja se antaa valoa alaspäin työpöydälle. Seuraava viitta on tästä 2/3 pituudeltaan ja sen on tarkoitus antaa yleisvaloa heijastamalla sitä katon kautta. Viimeinen viitta on 1/3 alimmasta ja sen tehtävänä on viestittää käyttäjän toivomuksesta ehdottomaan työrauhaan punaisella valolla.

Löysin kaikkia näitä osia varten erittäin paksua männystä tehtyä vanerin näköistä puupajan jämäpalahyllystä. Se näytti jotenkin omalla tavallaan hienolta ja otin palaset talteen. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kannattanut ottaa jokin muu materiaali. Tuo oli oikeastaan aika heikosti tähän tarkoitukseen soveltuvaa, koska se on kovin huolittelematonta ja lohkeilee helposti, mikä vaikeuttaa pienipiirteistä työstämistä. Eikä siinä loppujen lopuksi myöskään ole massiivipuun eleganssia. Metalliputkea löytyi metallipajan varastosta.

Jossain vaiheessa meinasin ruveta epätoivoiseksi, kun yritin kuumeisesti miettiä, mikä oli kannattavin mahdollinen valonlähde tähän lamppuun. Olin aluksi suunnitellut että tietysti käytän LEDejä. Pohdin kuitenkin pitkään myös kylmäkatodilamppua ja jopa tavallisia loisteputkia, mutta lopulta päädyin tilaamaan kuusi yhden watin tehoista superkirkasta LEDiä.

LEDit sain vajaat kaksi viikkoa ennen deadlinea, jolloin myös aloin työstämään pajalla tarvittavia puuosia. Jalustaosasta tein jonkun ihmeellisen aivopierun seurauksena kolmionmuotoisen. En tee toiste. Se oli ärsyttävin muoto ikinä, koska ensinnäkään se ei loppujen lopuksi sopinut hyvin kokonaisuuteen, toiseksi se oli ärsyttävä muoto työstää, kolmanneksi jalustan ontoksi kovertamisessa piti jättää paljon seinämää halkeamisvaaran vuoksi eikä siksi kaikki elektroniikka meinannut mahtua jalustan sisään. Ei näin.

Roadsignin suola oli mielestäni sen käyttöliittymä. Siinä ei ole perinteistä virtakytkintä, vaan virran kytkennästä on tehty "peli". Jalustaan on koverrettu kolme kuppia, joihin sopii tavallinen flipperin kuula. Siirtämällä kuulaa kupista toiseen aktivoidaan eri toimintoja valaisimesta. Ensimmäisessä kupissa virta muuntajalle katkeaa kokonaan, eli laite ei kuluta ollenkaan sähköä. Nostamalla kuula kupista syttyvät yleisvalot. Asettamalla kuula keskimmäiseen kuppiin syttyvät myös varsinaiset työvalot. Kolmannessa kupissa mukana on lisäksi "älä häiritse"-valo. Kupeissa ei ole mitään sähköjohtimia tai näkyviä kytkimiä, vaan jalustan sisälle on niiden alle asennettu magneetilla varustetut mikrokytkimet, jotka reagoivat päälle asetettuun kuulaan. Nämä kytkimet vievät paljon tilaa jalustassa, siksi tilapula muodostui siellä ongelmaksi. Ehkä näin ei olisi käynyt jos olisin tajunnut etsiä valmiita magneettikytkimiä.

Tienviittojen teko menikin sitten paljon enemmän kuin strömsössä. Niihin porattiin LEDejä varten kolot ja jyrsittiin urat johdoille. Laakerointi oli vain yksinkertainen riittävän nafti reikä ja putki siitä läpi. Putken kylkeen reiät, joista johdot tulivat viittoihin. Tämä on erittäin vikaantumisherkkä toteutumistapa, koska johdot voivat kiertyä, jäädä jumiin ja katketa, kun viittoja käännellään. Lopullisessa tuotteessa tulisi olla koskettimet, joiden kautta virta siirtyisi ja mahdollistaisi näin viittojen täysin mielivaltaisen kääntämisen.

Kaiken kokoonpano oli erittäin turhauttavaa, koska tee-se-itse-magneettikytkimien ruuvaaminen paikoilleen oli hankalaa ja niiden säätö vielä hankalampaa. Valaisinosassa oli paljon johtojen juottamista mikä ei loppujen lopuksi ollut hankalaa mutta työlästä. Lopuksi piti sulloa koko johtospagetti muuntajineen jalustan sisään ja sulkea se.

Lopulta magneettikytkimistä toimi kritiikissä vain yksi, mikä oli sentään parempi kuin ei mitään, koska vaikutti siltä että nimenomaan tästä osa-alueesta oikeasti tykättiin. Opettajat pitivät siitä, miten pitkälti olin toteuttanut sellaisenaan valitsemani konseptin kaikesta teknisestä haastavuudesta huolimatta (no, loppujen lopuksi tuo on aika yksinkertainen). Negatiivista mutta rakentavaa palautetta tuli aparaatin korkeudesta (joka tosin ei ole kiveen hakattu lopullista tuotetta ajatellen), yleisvalon riittämättömyydestä (2 W ylöspäin LEDeistä ei juuri siroa eikä ole kovin kirkaskaan) ja jalustan koosta (liian iso). Olin ensimmäinen sinä päivänä lamppunsa esitellyt ja sehän on aina tietynlainen taakka, mutta toisaalta oli kiva että homma oli heti takana ja asiallinen palaute oli tervetullutta. Sen jälkeen saattoi hyvillä mielin ihastella muiden luomuksia, jotka olivat keskenään hyvin erilaisia ja vaikuttivat selvästi enemmän viimeistellyiltä kuin omani.

Nyt olen joulunvietossa Haminassa, ja toin lampun tänne mukanani. Tarkoitus on purkaa jalustan sisällä olevat magneettikytkinviritelmät ja rakentaa ne uudestaan toimiviksi ja luotettaviksi. Tammikuun puolivälin jälkeen kun koulu taas jatkuu, valaisimista pidetään pieni näyttely teollisen muotoilun osastolla.

Mitä sanoisin projektista? Viimeksi totesin, että se on haastava, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Tuo piti aika hyvin paikkansa. Opettavainen se oli myös, koska nyt oikeasti tajuaa miten paljon tällaisessa projektissa on hyötyä hyvin suunnitellusta aikataulusta ja työaikojen seurannasta. Uusia projekteja odotellessa siis. Luulen, että lamppuja en halua vähään aikaan kuitenkaan suunnitella.

Oikein mainiota Joulua kaikille!

Pelastakaa TaiK nimimonsterilta!

TaiK ja TKK:n arkkitehtuurin laitos yhdistyvät nyt vuodenvaihteessa uudeksi kouluksi. Tälle uudelle koululle on saanut syksyn mittaan ehdottaa nimeä ja tällä viikolla julkistettiin lopulta mikä nimi valittiin. Varautukaa järkytykseen.

Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu
Aalto University School of Arts and Creativity
Högskolan för konst och kreativitet vid Aalto-universitetet.

Siinäpä ne, kaikki kolme versiota. Mikä on tuo naurettava Creativity? Ei tämä nyt sentään mikään leikkikoulu ole. Designin alle olisi ihan hyvin menneet sekä muotoilu että arkkitehtuuri, ja luulisi ettei luovuutta erikseen tarvitsisi korostaa. Nyt tuo uusi nimi ei kerro oikein mitään koulun toiminnasta. Suomenkielisessä nimessä "suunnittelu" tuntuu oudolta valinnalta, miksei kelvannut "muotoilu". Nyt kuulostaa siltä että täällä vain suunnitellaan eikä oikeasti tehdä mitään. Eihän tätä uutta nimeä kehtaa laittaa mihinkään CV:seenkään.

Nimeä karsastavat muutkin taikkilaiset keskusteluista päätellen. Netissä pyöriikin nyt adressi, jossa vaaditaan nimiasia uudelleenharkintaan. Allekirjoita se täällä ja levitä linkkiä: http://www.tinyurl.com/aaltocreativity/

Aallon viralliset tiedotteet tähän liittyen
Suomeksi: http://www.aalto.fi/fi/current/news/view/2011-11-08/
Englanniksi: http://www.aalto.fi/en/current/news/view/2011-11-08/

Valoa kansalle

Meillä on ollut nyt noin parin viikon ajan käynnissä ensimmäinen varsinainen muotoiluprojekti. Tehtävänä on suunnitella kerroksemme päädyssä sijaitsevaan muotoilututkijoiden työhuoneen työpisteisiin valaisimet.

Valaisimen pitäisi paitsi tuottaa sopiva työvalaistus, myös antaa tilaan yleisvaloa ja kaiken kukkuraksi sillä pitäisi voida ilmaista, haluaako työpisteessä työskentelevä ehdottoman työrauhan vai onko hän joutilas esim. keskustelemaan (puhutaan ns. "sosiaalisesta interaktiivisuudesta"). Tämän sosiaalisen interaktiivisuuden toteutukseen ei ole annettu mitään rajoituksia tai suosituksia - se voi olla mitä vain.

Materiaaleina saa käyttää vain metallia, puuta ja paperia. Tietysti valaisimeen tuleva tekniikka sisältää muitakin materiaaleja kuten muovia, mutta sitä ei lasketa tässä.

Tekniikan suhteen meille on annettu periaatteessa vapaat kädet, mutta aikaa koko projektille on alle 9 viikkoa joten mitään kovin monimutkaisia virityksiä ei oikein kannata ruveta kehittelemään. Valonlähteenä saa käyttää niin E27-kantaisia lamppuja (esim. energiasäästölamppuja), loisteputki- sekä kylmäkatodilamppuja kuten myös LEDejä.

Itse olen hyvin pitkälti kallistunut LEDien suuntaan, koska ne ovat nykyään jo aika tehokkaita ja lyövät koko ajan itseään läpi myös muissa valaisinkokonaisuuksissa kuin otsalampuissa.

Ja jotta tehtävä ei olisi liian helppo (ihan kuin se olisi), tästä itse suunnitellusta valaisimesta pitää rakentaa toimiva prototyyppi. Sen jälkeen kaikista suunnitelluista valaisimista valitaan yksi (tai ehkä kaksi) joita tehdään sitten noin 15 kappaleen piensarja, jokaiseen työpisteeseen omansa.

Haastava projekti siis, mutta sitäkin mielenkiintoisempi!

Steve Jobs 1955-2011

Oli erittäin surullista nähdä tänään ensimmäisenä asiana aamulla uutinen Steve Jobsin poismenosta.

Hän ehti elää vain 56-vuotiaaksi, ja oletettavasti syöpä hänet nujersi, vaikka sai varmasti parasta mahdollista hoitoa. Kirpaiseva muistutus siitä, miten vähän meillä oikeasti on valtaa päättää kohtaloistamme.

Steve muutti Applen kautta maailmaa ja lukemattomien ihmisten elämää. Minullekin hänen tekemillään asioilla oli jollain lailla hyvin tärkeä, syvälle menevä merkitys ja kuten miljoonista muista tänään, myös minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt jonkun läheisen ihmisen, vaikka en häntä henkilökohtaisesti edes tuntenut.

Hänen visioistaan on syntynyt nykyajan ikoneita kuten Macintosh, iPod, iPhone ja iPad. Näiden vaikutus teollisen muotoilun kehitykseen ei ole ollut ihan pieni. Steven pyrkimys tehdä tuotteita, jotka ovat käyttäjäystävällisiä ja tuottavat mielihyvää käyttäjälleen, näkyy suoraan paitsi edellä mainituissa tuotteissa, myös välillisesti kaikessa, mitä nykyään tuotetaan: Applen esimerkkiä muotoilussa on seurattu jo pitkään.

Steve Jobsin Apple ei myöskään ole ollut pienin kipinä siihen, että päätin lähteä opiskelemaan teollista muotoilua. Maailmassa on vielä niin paljon asioita, jotka voisivat olla paremmin, jotka kaipaisivat parempaa muotoilua. Minä haluaisin sitten joskus muotoilijana olla mukana tekemässä maailmasta parempaa paikkaa.

Applen muotoilu on vaikuttanut minuun paljon - ei pelkästään visuaalisesti, vaan olen myös oppinut sen, että minkään tuotteen ei tule olla itsetarkoitus. Sen on tarkoitus helpottaa elämää, ratkaista jokin ongelma eikä olla ongelma itsessään. Kaunis kuori ei riitä.

Steve Jobs ei ollut varsinaisesti muotoilija. Hän oli nero. Hänellä oli erittäin vahva näkemys asioista ja kyky ratkaista ongelmia, myös sellaisia joita muut eivät olleet edes huomioineet tai ajatelleet ongelmina. Hän todella uskoi siihen, että maailmaa voi muuttaa. Hän on inspiroinut ja tulee inspiroimaan minua yrittämään samaa.

Vähän sekavaa tekstiähän tämä on, mutta hankala tätä on järkevästi sanoiksi pukea.

"Apple on menettänyt visionäärisen, luovan neron, ja maailma on menettänyt poikkeuksellisen ihmisen."

Lupaathan levätä rauhassa.

Hyvää muotoilua #1: Myrskyvarjo

Pitkä tauko ollut kirjoittamisessa, mutta nyt kunnostaudun taas. Ajattelin aloittaa tänne tällaisen "Hyvää muotoilua" -juttusarjan, jossa epäsäännöllisesti esittelen tuotteita, jotka ovat minua henkilökohtaisesti säväyttäneet muotoilullaan. Inspiraation tähän sain koulusta "muotoilijan työ ja ideointi" -kurssilta, jossa meillä oli juuri tehtävänä etsiä yksi esine, kaluste ja rakennus joka kunkin mielestä edustaa hyvää muotoilua.

Sarjan aloittaa hollantilaisen Senz Umbrellas -nimisen firman lanseeraama Myrskyvarjo. Sateenvarjot kuuluvat kiinteästi syksyn haasteellisiin olosuhteisiin, mutta itse olen pitkään yrittänyt pärjätä ilman sellaista. Omalle sateenvarjolle todellinen tarve on kuitenkin tullut vasta nyt opiskelujen alettua, kun liikun paljon julkisilla kulkuvälineillä, jotka eivät läheskään aina vie ovelta ovelle toisin kuin oma auto.

Tarina Myrskyvarjon taustalla on kiteytettynä myrskyinen viikko, jonka aikana muotoiluopiskelijalta hajosi kolme sateenvarjoa voimakkaan tuulen takia. Hän päätti lopputyönään suunnitella varjon tällaisiin oloihin, mutta ei onnistunut myymään ideaa suurille sateenvarjovalmistajille. Niinpä hän perusti kahden kaverinsa kanssa oman firman, Senzin. Senz tulee sanasta sense = järki, ja sen on tarkoitus kuvastaa tuotetta: se on sateenvarjo, jossa on järkeä.

Senz on ylhäältä katsottuna munan muotoa muistuttava. Varsi ei ole kiinnitetty keskelle varjoa, eli varjo on hieman kapeampi edestä ja leveä takaa. Tämä antaa varjolle aerodynaamisia ominaisuuksia: siitä ei täydy pitää lujasti kiinni, vaan sen on tarkoitettu asettuvan itsestään sopivaan asentoon tuuleen nähden.

Myrskyvarjoa saa eri kuoseissa sekä tavallisena että teleskooppimallisena. Itselleni kokoontaittuvuus oli ehdoton ominaisuus, joten investoin teleskooppimalliin harmaansävyisellä kankaalla. Ilahduttavasti mekanismi ja rakenne on paljon normaalia enemmän luottamusta herättävä: alumiinitangot ovat selvästi normaalia paksumpia ja mekanismin toiminta hyvin sulavaa. Lisäksi Myrskyvarjoa ei vaivaa se perinteinen ongelma, että kangas rikkoutuu tai muuten irtoaa kehikon ulkoreunasta: Senzissä piikkien uloimmat osat ovat jotain elastista materiaalia. Varjo siis lepattaa kovassa tuulessa kuten muutkin sateenvarjot, mutta ei ole siitä moksiskaan.

Tuulesta puheenollen: tuotteen ydinominaisuus on se, että sen on todettu kestävän vahingoittumattomana jopa 80 100 km/h tuulissa (noin 22 27 metriä sekunnissa).

Myrskyvarjon hinta on vähän alle 50 euroa. Se ei siis ole mikään halpa tuote, mutta jos se on yhtään niin kestävä kuin se lupaa olevansa, hinta on helppo hyväksyä. Ilmeisesti se on, koska se on menestynyt hyvin maailmanlaajuisesti ja voittanut useita muotoilupalkintoja. Lisäksi sille myönnetään kahden vuoden takuu, mikä on hieno asia.

Päivitys 07.10.2011 Jokainen nokkansa viime päivinä ulos pistänyt on varmasti saanut osansa sateesta ja kovasta tuulesta. Itse olen ollut suorastaan innoissani tästä, koska olen päässyt kokeilemaan Myrskyvarjoani tositoimissa. Voin todeta, että se toimii juuri kuten on luvattu, asettuen vastatuulessa optimaaliseen asentoon kuin lentokoneen siipi. Haluan myös kumota yllä olevaa väitettä varjon lepattamisesta: Senz ei lepattanut ainakaan näillä tuulilla. Kerrankin oli ilo olla kovassa kelissä!

Klikkaa: www.senzumbrellas.com

Siirtymä

Tästä päivästä alkaen Sörnäinen on taakse jäänyttä elämää. Aamupäivällä kahden tunnin ja vartin jonotuksen jälkeen sain Hoasin toimistosta avaimet Siltamäen solukämppään. Illalla pakattiin tavarat autoon Sörnäisissä ja kuljin niistä ovista ulos viimeisen kerran, vesisateen vihmoessa. Siispä kurssi kohti Siltamäkeä pelonsekaisin tuntein.

Maisemat vaihtuivat nopeasti suurkaupungista vihreäksi taajama-alueeksi. Mieli alkoi kirkastua: miljöö on selvästi ytimen ympäristöä miellyttävämpi. Mutta ei niin hyvää ettei jotain huonoakin. Kämpän ovesta sisään astuessa heränneitä fiiliksiä ei kyllä voi hyvällä tahdollakaan kehua miellyttäviksi. Yhteiset tilat ovat niin totaalisen likaiset että ihmettelen onko siellä koskaan siivottu. Lattiat ovat suorastaan mustat, keittiössä on tahroja enemmän kuin laki sallii, jääkaappi ei ainakaan houkutellut pistämään mitään syömäkelpoista sinne, kylpyhuone on aneemisuuden ruumiillistuma.

Oma huoneeni ei onneksi ole aivan näin lohduton, vaikka sillekään ei juuri kehuja voi antaa. Muovimattolattian iljettävyys hakee sielläkin vertaistaan: likaisuuden lisäksi siinä on outoja reikiä joissakin kohdin. Verhoista en halua edes puhua (tai mikä rätti se sitten olikaan mikä siinä ikkunassa roikkuu). Epätavallisen korkeaa huonetta valaisee yksi keskeltä kattoa yksinkertaisesti johdon päässä roikkuva kelmeä hehkulamppu. Hyiyäk.

Olen niin iloinen ettei sinne tarvinnut heti jäädä: kirjoittelen tätä kotona Haminassa. Sunnuntaina on tarkoitus ottaa mukaan paitsi lisää tavaroita, myös järeät siivousvälineet ja pistää tuulemaan mokomassa huushollissa. Tavoite on ainakin se, että keittiössä uskaltaa laittaa ruokaa silloin tällöin ja lattioilla kehtaa kävellä ilman kenkiä. Tällainen sotku ei ilmeisesti ole mikään poikkeuksellinen Hoasin asunnoissa: eräs kaverini raportoi tosi monen tunnin siivousurakasta omassa solussaan.

Yhden kämppiksistä ehdin pikaisesti tavata, toista en ole nähnyt edes vilaukselta, ovi oli kiinni. En oikein osaa sanoa mitä odottaa. Joku tai jotkut siellä kyllä vakavasti laiminlyövät asunnon kunnossapitovelvollisuuttaan.

Pieni aavistus tästä vaan on. En ehkä tule tuonne kotiutumaan, mikä on harmi. Toistakaan kämppää ei ole mahdollisuutta saada. Positiivista on lähinnä se, että ensi kesän kynnyksellä kun koulu taas loppuu saan muuttaa takaisin Haminaan kotiin. Sitten seuraavan (oletettavasti) vuoden ajan Suomen puolustusvoimat tarjoavat "asunnon", jossa siisteydestä kyllä pidetään huolta.